Hindi on pop, mutta fääri?
Kotimainen lastenkirjallisuus kuvittajineen näyttää parin vuoden aikana mukavasti laajentuneen myös muille kielialueille. Aivan menee pyörälle päästään tutkiessaan käännöskohteita ja kieliä. En tiedä kuinka paljon tulevaisuudessa Frankfurtin kirjamessut oikeastaan avittavat tätä käännöstoimintaa, mutta nyt jotain toista tietä ilmeisesti Tatu ja Patu ovat avanneet ovia monen muun lisäksi tsekiksi, sloveeniksi, norjaksi ja - hindiksi! Intiassa näyttää olevan jonkinlaista kysyntää myös Salla Savolaiselle, Tula Korolainenalle (!) ja Marika Maijalalle. Japani on tykästynyt Mauri Kunnakseen ja Oili Tannisen Nunnuun, Samuli Valkamaan ja Anne Vaskoon, Heljä Liukko-Sundströmiin sekä Mirja Orvolaan. Ei huonommin mene Ilja Karsikkaallakaan tai Markus Majaluomalla sekä Linda Bondestamilla, joiden kädenjälki on esillä arabiaksi. Saksa, Unkari, Hollanti ja Eesti ovat ehkä vähän tutumpia alueita Timo Parvelalle - jonka käännösvalikoima on melkoisen komea! - Siri Kolulle, Nopoloille ja Ninka Reitulle.
Ja onko vielä tosiaan kieliä, joille Tove Janssonia ei ole kokonaan käännetty? Mukaan ovat vielä tulleet latvialaiset, espanjalaiset, hollantilaiset ja - noin 50 000 Färsaarten asukasta, kun muumit seikkailevat fäärin kielellä!
Aamutuimaan televisiossa
YLEN Aamu-tv kantoi myös kortensa kekoon tässä keskiviikon varhaisena aamuna, kun puhuttiin lastenkirjoista. Itse ajatus oli ihan mukava ja kannatettava. Ennen lähetystä kysyin vanhasta muistista, kuinka paljon aikaa on käytettävissä. Kolmetoista minuuttia. Aikoinaan 90-luvulla tein samaan puljuun Kirjakuutamo-ohjelmaa, jolla oli ruhtinaallisen tuntuinen tunti aikaa - sekään ei tuntunut aina riittävän. Nyt mukana oli lisäkseni sanavalmis kustantajan edustaja ja kirjastoa puolustava lastenkirjaston ammattilainen. Jotain saimme kyllä aikaan, ihan hyviä peruskiteytymiä, mutta tietenkin aika loppui juuri kun varhaisnuorten kirjat olisivat tulleet käsittelyyn. Aamu-tv:llä on kuitenkin omat facebook-sivunsa, jonne lähetettiin vinkkikirjalistaa. Toivottavasti kaikista vinkeistä oli jotain hyötyä joulun kirjahullunmyllyssä.
Minulta jäi esittelemättä mm. erinomainen merestä kiinnostuneille tarkoitettu Ikioma Itämeri ja yllättävä löytöni eli Baletin tähti - kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa ( Aurinko-kustannus 2014). Juhani Koiviston teksti vie oopperan rekvisiittavarastoon, missä tarpeistonhoitaja kompuroi. Puunukke putoaa piiloon ja menee pyörälle päästään, eikä muista mihin balettiin oikein kuuluu ja minkäniminen mahtaa itsekään olla. Nukke alkaa etsiä rooliaan ja törmää matkallaan muihin avustajiin.
Näiden pienten siirtymien ja kertomusten avulla päästään esittelemään eri baletteja Prinsessa Ruususesta Tuhkimon kautta Coppeliaan, Joutsenlammesta Lumikuningattaren kautta Kaunottareen ja Hirviöön. Lopulta yksi tanssijattarista löytää murheen murtaman nuken ja salaisuus paljastuu: Pähkinänsärkijä pääsee viime hetkellä mukaan esitykseen, mutta osaako se enää rooliaan?
Kansallisbaletin esityksistä otetut kuvat (Sakari Viika) - joita onkin runsaasti - ovat upeita ja rytmittävät mukavasti juonen kerrontaa. Itse kehyskertomuskin soljuu kohtuullisen näppärästi. Kokonaisuutena kirja antaa houkuttelevan kuvan baletista - ja varmaan tarpeellisia ennakkotietoja aikuisellekin ennen kuin mennään oikeaan esitykseen.
Upean kookas perusteos
on Tuula Leinosen 100 vuotta suomalaista animaatiota (Aalto-yliopisto 2014). Mahtava tietoteos saattaa olla mainio ehdokas myös moniin alan palkintoihin - vai onko se jo jäänyt niistä paitsi, kun vähän harvinaisempi julkaisijataho ei ole huomannut puffata kirjaansa (Aalto-yliopiston julkaisusarja Taide+Muotoilu+Arkkitehtuuri 3/2014). Opusta on syytä tarjota opetusministeriön pienlevikkisen laatukirjallisuuden tukilistalle, jotta mahdollisimman moni pienempikin kirjasto voisi hankkia sen kokoelmiinsa.
Enimmäkseen haastatteluihin perustuva yli 500-sivuinen kirja antaa hyvin tilaa juuri animaation ammattilaisten kokemuksille. Lähiaikojen isojen animaatiotuotantojen tiedot ja työryhmät löytyvät Elonet-tietokannasta. Tuula Leinonen toteaa, miten Suomessa animaatiota on tuotettu pienissä yksiköissä. "Niissä tehtäviä ei ole eriytetty, vaan ohjaajan ja animaattorin roolit ovat usein yhdistyneet ja tekijän persoonallinen käsiala on päässyt töissä hyvin esille. Yksittäisessä piirroksessa näkyvät kuvan elementit - värit. muodot, viivat - mutta liikkeen ominaisuudet ja luominen eivät avaudu katsojalle yhtä helposti." Suomalaisesta animaatiosta on kirjoitettu yllättävän vähän - aikaisemmin oikeastaan vain Juho Gartz Elävöitettyjä kuvia-teoksellaan (1975) esitteli alan pioneerit ja aikalaiset. Nyt Leinonen toki aloittaa varhaisvaiheista, mutta laajentaa heti käsittelyään mainospaloihin, pala-animaatioon, nukke- ja vaha-animaatioon, elävään viivaan, ruutuanimaatioon, kokeelliseen toimintaan, ääneen, koulutukseen ja lopulta tietokoneiden tuloon. Pala-animaation kohdalta voi nostalgisoida Jasonin ja Mimosan kanssa, jotka muuten olivat hyvin esillä myös Annantalossa juhlittaessa satavuotiasta animaatiota.
Silmäniskujen hinnoittelusta
Erityisesti on kiitettävä laajoista liitteistä, asiasana- ja henkilöhakemistosta, sanastosta ja lähteistä: mainio ja käyttökelpoinen osuus! Sieltä muuten löytyy myös Pirre Vaijärvi, jolle käsikirjoitin aikoinaan Jepperi -hahmoa ja myöhemmin selluloidi-animaatiosarjaa Suomen linnoista. FOT graafikot olivat silloin paljolti mukana ja valmistivat jopa erittäin suositun näyttelyn Liikkuvat kuvat - Rörliga bilder (1978). Aika oli hektistä, sillä sopimuksia ei oikeastaan ollut, vaan töistä sovittiin tapauskohtaisesti. Asiasta jopa lakkoiltiin, kunnes freelance-töitä koskeva sopimus lopulta solmittiin. Liikkuvissa kuvissa oli mukana myöhemminkin paljon töitä tehneitä graafikoita, kuten Kati Bondestam, Antonia Zilliacus, Christina Anderson, Camilla Mickwitz, Maikki Harjanne, Seppo Lindqvist, Heikki Paakkanen, Tini Sauvo ja Anna Tauriala - oikeastaan samalla myös suomalaisen lastenkirjallisuuden terävä kärki animaatioiden ohella. Tini Sauvo on esimerkiksi tehnyt myyränsä lisäksi niin kirjoja, oppikirjoja kuin monia taidenäyttelyitä.
Taistelu sopimuksesta tuotti myös toisen puolen: budjetteihin kirjattiin nyt markkamäärät jokaiselle liikkuvalle osalle: 3 x silmänisku = 2,5 mk! Näillä eväillä pystyttiinkin sitten enää tuottamaan selvästi vähemmän animaatioita...
Sata vuotta animaatiota kätkee sisälleen valtavan määrän lastenkulttuurihistoriaakin - ja nostalgiaa. Esimerkiksi Marja Seilola ja Riikka Tuomari sopivat oikea- ja vasenkätisinä mainiosti vierekkäin saman työpöydän ääreen tekemään Hämeenlinna -sarjaa - ja myöhemmin niistä kuvakirjoja. On hyvin miellyttävää, että tekijöille on annettu tilaa ja töitä esitellään kunnolla - erityisesti kuvamateriaali kirjassa on esimerkinomaista painojälkeä myöten.
Luin ja uppouduin erityisesti lapsille ja varhaisnuorille tekevien lastenkulttuurin monitoimiammattilaisten töihin. Samalla päästään esittelemään ehkä hiukan tuntemattomampaa puolta monien nykyisin enemmänkin kirjojen kautta tutuiksi tulleiden tekijöiden työhistoriasta. Varsinkin ruotsinkielisten lastenohjelmien puolella moninaisuus kukoisti silloisen tuottaja Berit Neumannin avulla. Oikeastaan voitiin puhua melkein omasta tallista Camilla Mickwitzeineen ja Antonia Ringbomeineen. Suomenkielisellä puolella taas Irja Ranin hoiti monia animaatiotöitä erilaisten lastenohjelmien osaksi omien nukkefilmiensä lisäksi.
Työ animaatioalueella jatkuu uusien nimien myötä ja uusilla malleilla. Näin jatkuu myös perinne lastenkulttuurin laajentamiseksi ja monipuolistamiseksi - lasten iloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti