Kelan riimit, leikkinoopeli ja aakkostoukka

Aapisen aika ei ole koskaan ohi! Tuo aakkosten ihmemaa on ollut monenlaisen temmellyksen kohteena. Vanha kunnon PAA-VO POL-LEL-LA RAT-SAS-TAA on voinut laajentua aasin aapistankaseikkailuun Pekka Jäntin Elämä on heleä -versiossa, missä unelmoivalla aasilla ja kipakalla etanalla on matka tietenkin Turkuun, mutta oudostipa kaverukset vinkkaavat Porin kautta. On pikkuhirviöiden aakkosia, on Tatun ja Patun oudot aakkoset, Herra Hakkaraisen kirjaimet ja tietysti Kirsi Kunnaksen Hassut aakkoset, erilaisilla murteilla tehtyjä aakkostuksia  ja niin edelleen. 

Nyt sitten on esitteen mukaan suomalaisen nykysarjakuvan kärki koonnut oman sarjakuva-aapisensa Aakkostoukan. Kun kantta katsoo, niin tuleeko mitään mieleen? No, Eric Carlen Pikku toukka paksukainenhan siellä tunkee eteenpäin. Nyt ei ole reikiä, mutta on 24 sarjakuvataiteilijan näkemykset lasten lukemisen ensiaskeleista. Aakkostoukkaan liittyvä originaalien näyttely on nähtävissä lisäksi Helsingin Kaapelitehtaalla 28.9. saakka.

Tiedotteessa todetaan, miten "Aakkostoukka vie lukijan mukanaan kirjainten maailmaan sarjakuvakerronnan kautta. Teos soveltuu niin lukemaan opetteleville kuin jo hieman lukeville lapsille, poissulkematta leikkimielisiä aikuisia." Hyvä, että mukana oli tuo lopputarkennus, sillä lukemaan opetteleva lapsikoeryhmä ei jaksanut kovin pitkään selailla koko ajan muotoaan muuttavia sivuja. Alakoulun opettaja taas totesi, että kuvaamataidossahan tämä kirja voisi olla oikea ideapläjäys - mutta pedagogisesti lukemaan opettelua ajatellen: voi Pyhä Sylvi.

Onhan minusta kuitenkin kirjassa ideoitu jotain Aakkostoukan ympärille: se kantaa mukanaan kirjaimia ja yrittelee johdatella kuritonta laumaansa loppusivuille saakka. Sivuilla on varsin paljon mukana myös kehotuksia omaan piirtämiseen, siinä mielessä osa kirjainsivuista onkin sitten ikään kuin käytetty loppuun kertapiirtämisellä. 

Voin ymmärtää, että sarjakuvataiteilijat keskittyvät kuvaan - silti leikkimielinen aikuinen irvistää kun "Kaksi kaaraa kaasuttaa" ja "Aah! Nyt Ahmed aivastaa! A on ahdas. Ahdistus. A on aava. Avaruus." Onneksi jo seuraavalla sivulla lapset innostuvat Tiina Lehikoisen iloisiin, irvistäviin, itkeviin ja iäkkäisiin I-kirjaimiin. Ideaa on, se on selkeästi hahmoteltu, huumoria riittää, idea on helposti siirrettävissä lasten omaan leikkiin. Sokerina pohjalla on lapsen kysymys:"Kun on iäkäs I, niin tartteeko se sitten tommosen kepin, joka on väärinpäin J?"

Leikkimielinen aikuinen voi hymähtää, kun "Ähtärin sairaalasta kuuluu kummallisia ääniä... HELP ME! I LOVE YOU! Vesi aaltoilee Äänisjärven rannoilla." Kovin monessa aakkosyrityksessä ei löydy lasta kiinnostavaa tarinaa. Jari Vaaran Niko Neutroni osoitti, miten paljon lapset tietävät nyt jo avaruudesta ja elämän muodostumisesta. Kovin paljon ei tarvinnut selittää, kun atomin syvin olemus alkoi hahmottua, ja kurjan pienen Nikon suru mitättömyydestään sai vastakaikua. Muuten heti seuraavassa Tuomas Tiaisen tarinassa puhutaan X:stä, mutta muuntoidea ei mennyt perille. Oli vain outoa, kun Äksälän vaarin aarrekertomus ja raivohyttyset limonadimailla puhuvat käännöskieltä "Olin näännyxissä ja exynyt." Ja oliko aarre jonkinlainen aikuisille suunnattu elokuvajippo, kun X-munasta syntyi Kellopelin poikanen?

Ilmeisesti olen hyvin leikkimielinen aikuinen, koska useahkot aakkostoukan tarinat miellyttivät. Ja onneksi minun ei tarvitse ajatella pedagogisuutta tai Suomen lasten aakkosPISApätevyyttä (P:n kohdalla muuten ei tätä kivaa ideaani vielä olekaan käytetty). 

Aakkostoukka kannattaakin mieltää pääasiassa taustalla olevan KUTIKUTI ry:n jäsentenväliseksi taidonnäytteeksi ja kurkistukseksi kotimaisen sarjakuvataiteilumme ideapöheikköön. Sieltä löytää pöyhimällä paljon tavaraa. Muuten - kirja on painettu Unkarissa, eikä painolaskusta ole siis maksettu alvia. No, se menee jokaisesta myydystä kappaleesta, joten ihmiset, 700 kappaletta Aakkostoukkaa on saatavissa verohallituksenkin iloksi! (varmuuden vuoksi lisätietoja www.kutikuti.com ja Banana Press 25 e) 

Pelinoopelit

Löysin vanhoja arkistoja plärätessäni maininnan Leikkinoopelista, jonka vuonna 2002 sai Marjatta Kalliala, lastenleikkien ja päiväkotikulttuurin ym mainio tutkija. Ideahan on hieno, mutta on tainnut jäädä tähän yhteen kertaan, kun en muita mainintoja löytänyt. Sen sijaan ajauduin noopelin jakaneen Suomen Leluyhdistyksen sivuille. Sieltä taas sai mainion vinkin jokavuotisesta parhaimman pelin palkintogaalasta. Ja kuinka ollakaan, tämän vuoden palkinto jaettiin juuri, viime torstaina 28.8. Palkintoja myönnetään kolmessa sarjassa, lastenpeli, perhepeli ja  pelien peli... Aikojen mittaan hymistystä saaneiden joukossa on tuttujakin nimiä kuten 2011 Richard Scarryn Touhula-versio. 

Mutta Aakkostoukan innoittamana huomasin ensin 2012 MATO MATO -pelin, kilpamöyrintää maan alla ja 2013 listasta lastenpelien parhaan, RAPELLI-nimisen viritelmän. Siinä on materiaalit kohdallaan: bambuputki, kierrätysmateriaalista tehtyjä toukkia ja putkessa reikiä ja nopat, joilla sitten toukkia yritetään kiirehtää huipulle.

Tyylikäs ja mukava ihan vain esineenäkin - mutta käytettävyys? Suomen Leluyhdistys taitaa olla kauppojen ja lelunvalmistajien jonkinlainen taustajärjestö, jonka valintoja onneksi päästään tarkastelemaan myös kriittisesti. Nimittäin ihan hauska sivusto eli www.lautapeliopas.fi menee asiantuntevasti ja poleemisestikin läpi ilmestyviä pelejä ja arvioi monipuolisesti niiden erilaisia ulottuvuuksia. Rapellissa kiiteltiin ulkoasua, mutta todettiin pelikäytettävyys surkeaksi: liian nopea, liian vähän koukkuja ja mahdollisuuksia harkintaan jne. Sen sijaan tämän vuoden lastenpelien voittaja Lumottu torni - The Magic Tower sai hyväksyvämmät palautteet. Velho on siepannut prinsessan lumottuun torniin, jonka avain on hukassa. Kuka löytää avaimen ensiksi ja pääsee pelastamaan prinsessan? Ehkä tätäkin tärkeämpää pikkupelaajalle on oven yllättävä pompahtaminen auki!

Kumman paljon peleissä edelleen uskotaan lapsi- ja perheyhteyksissä eläimiin. Madoista lampaisiin, superfarmaria, laidunten valloittaminen - vai onko pelien myyntikärki jossain muualla kuin kaupungeissa?

KELAn äitiyspakkauksen salat

Pakkauksen ulkomuodosta ja ulkonäöstä oli muistaakseni pari vuotta sitten oikein kilpailu. Voittajakehtopakkaus on nyt sitten ollut markkinoilla ihasteltavana. Koko repertuaari esitellään Kelan sivuilla. Sisältö näyttää muuttuvan jonkin verran vuosittain, ainakin pakkaukseen sisältyvä lastenkirja. Mielenkiintoinen kysymys taitaa olla sekin, onko pakkaus yleistä myyntitavaraa? Taannoin uutisoitiin ideasta käyttää tätä mainiota peruspakkausta myös muualla. Afrikassa sovellettuna juttu voisi olla todella tarpeen. Mitenkähän idealla loppujen lopuksi on käynyt? Kaatuiko se verotukseen, copyrightiin, tuottajiin vai porskuttaako jossain kannattavana eteenpäin? Joka tapauksessa Kelan kädenojennus on ihan mukavan arvoinen - 140 euroa.

Itse muistan ehkä ensimmäisen pakkaukseen liitetyn kirjan, Palleron, Maija Karman kuvat ja Kaarina Helakisan teksti. Kirjasta taidettiin jakaa neuvoloissa, kun kustantajakin oli Lääkintähallitus. Asia täytyy tarkistaa taas kellarin kätköistä, sillä jossain siellä minun Palleroni makaa.

 Äitiyskirja tuli mieleeni, kun kuuntelin Kuvittajat ry:n kuvaseminaarissa tutkija Päivi Heikkilä-Halttusta. Hän kertoi ilahtuneensa, kun tuoreessa kotimaisessa vankila-huume-äiti-elokuvassa lapsen kanssa luettiin Kelan äitiyspakkauksesta saatua Pikku Poron päivää (mukana 2012-2013, Pieni Karhu)). Mitenkähän nuo muut kirjat ovat valikoituneet mukaan? 

Äitiyspakkauskirjoilla on pitkä historia, jota ei ehkä niinkään hyvin tunneta. Ensi alkuun mukana oli asiantuntijoita tekemässä, kun Sirpa Taskisen Meidän vauvan kirja tuli mukaan Matti Kodan kuvittamana pakkaukseen 1982-1990. Vielä seuraavakin, Kristiina Louhen Laula mun vauvani ja Lasten Keskus (1991-93) oli kotimaista tekoa, mutta sitten näyttää käännöskirjojen valtias Kirjalito ylipuhuneen tehokkaasti valitsijat: 1994-1998 ja vielä kerran 2002 äidit ja pallerot ovat saaneet käännellä ranskalais-saksalais ym materiaalia. Osmo Penna toi kotimaisuuden taas kuvioihin 2000-2001,2005-06 (WSOY) Syliseikkailulla ja Taikatanssilla. Asiantuntijatkin palasivat, nyt mm. Raisa Cacciatore.

Vuonna 2011 kirja oli Loruttele sylitellen, Tammen Syli-kirjoja Koti ja koulu-sarjassa, tekstintekijänä Elina Pulli ja kuvittajana Terese Bast. Ja tietysti painettu Kiinassa - onkohan Kela varmasti tutkinut materiaalin suukelpoisuuden? Muistanpa joitakin tapauksia, missä se ei ollut asianmukainen... 

Aikaisempina vuosina (2009) mukana on ollut Pikku Poron päivänkin tekstintekijä Tittamari Marttinen Iloisella Lorutoukallaan (Pieni Karhu, kuvittajana Anne Peltola), ja nyt edellisen pakkauksen loputtua mukaan tulee taas Loruttele sylitellen.

Mielenkiintoista! Näin jo ulkopuolisena tarkkailijana täytyy sanoa, että sekä vuodelaatikko että monenkymmenen tarvikkeen pakkaus on yllättävän hieno juttu - varsinkin kun uuteen pakkaukseen on yleisön pyynnöstä lisätty kuolalappu. Mutta täytyypä lähteä Kelaan ja kysellä miten tuo mukaan tulevan kirjan valinta oikein sujuu. Onko siellä asintunteva raati? Onko tarjolla useitakin vaihtoehtoja eri kustantajilta ja tekijöiltä? Viime vuosi näyttää olleen Pienen Karhun (mainio pieni laatukustantaja Kärkölästä, onnea!) ja Tammen ja tuotteliaan Tittamari Marttisen heiniä. Onko kirjailijalla sopimuksessaan luovutuspykälä myös äitiyspakkaukseen? Siitähän pitäisi saada erityinen kuolalisä! Jouduin muuten tiedonhakureissullani taas mielenkiintoiseen blogiin: Sininen keskitie.blogspot.fi - sitä pitää kirjoihin innostunut äiti, jonka kommentit lasten ensikirjoista kumpuavat varmasti suoraan käyttötilanteista.

Minun suosikkini ilman vauvapedagogiaa ja koko lapsuuden ajaksi on Kirsi Kunnaksen ja nyt todella hienon kuvituksen tehneen Anne Vaskon Hei hikkori tikkori (WS 2013), Hanhiemon runojen uusi tuleminen reikineen kaikkineen ja kuun yli liitävine lehmineen. Yksinkertainen on kaunista.