Tajuaako kukaan tarinallista tietokirjaa?

Joulun ja itsenäisyyden juhlavuoden paukkeesta selvinneenä on mukava ottaa käteensä uunituore jatko Totta tosiaan –tietokirjalle eli Toden teolla – kotimaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoita kakkonen. Yhdessä näissä opuksissa on yli viisisataa sivua lasten tietokirjallisuutemme tekijöitä, kirjoja ja trendejä 2000-luvulla aina vuoden 2016 loppuun.

   Viime vuoden loppupuolella laskin kantaneeni kirjastosta ja kirjastoon lähes sadan tietokirjailijan teoksia. Vaikka onkin tottunut tietokirjavinkkarina raahaamaan erinäisiä kassillisia kirjoja mukanaan, tämä oli omanlaisensa matka.

   Kun Totta tosiaan –kirjassa esiteltiin kaksikymmentä pitkän uran tehneitä tekijöitä henkilökohtaisemmin ja laajemmin, Toden teolla avaa näkymän kotimaisen lasten tietokirjallisuutemme laajaan kirjoon. Kokonaisuutena tarkastellen aiheet ja tarkastelukulmat ovat yllättävänkin rikkaat, kun muistelee omiakin puheitaan lasten tietokirjallisuuden ahdingosta ja väliinputoamisesta. Toki tähän tarvitaan pitempi aikaväli, kun mukaan on otettu myös edelleen ajankohtaisia ja tärkeitä kirjoja 2000-luvun alkupuolelta. Pääpaino on kuitenkin 2010-luvulla, jolloin trendit ja kohteet muuttuivat ripeään tahtiin.

Evoluutiota Väinö Heinosen tapaan

Liisa Laurman Sukutalo

   Kohteita siis löytyy esiteltäviksi runsaastikin, mutta niiden löytäminen ja saaminen käyttöön vaatii yhä enemmän viitseliäisyyttä. Julkaisijatahoja on moninaisia, ja yleiskustantajien rinnalle ovat nousseet voimakkaasti pienemmät erikoiskustantajat, omakustanteet, järjestöt, yhdistykset, liitot, museot ja oppimateriaalia tuottavat toimitukset. Monia tietokirjoista on käytännössä kokeiltu kohderyhmien kanssa esimerkiksi kirjastojen luokkaopetuksissa, koulukäynneillä ja tietovinkkauksissa. Mukaan on valikoitunut siten laajasta tarjonnasta henkilökohtaisia lukuelämyksiä ja esimerkkejä harvemmin käsitellyiltä tiedon alueita. Esiin on nostettu laajemmin tietokuvituksen tekijöitä, joiden tyylit ovat mielenkiintoisesti erilaisia sarjakuvan, historian ja humoristisen otteen välillä. Lasten tietokirjat ovat olleet hienoja yhteisiä kokemuksia isovanhempien kanssa, kun lukemista yhdessä lasten kanssa on voimakkaasti edistetty järjestöjen toimesta.

Aihealueet ovat liikkeessä

Tom Björklundin upeasta luonnosta

Tällä hetkellä lasten ja nuorten tietokirjallisuus on muutostilanteessa. Siihen vaikuttavat toisaalta koulun kehittämiseen tulleet uudet välineet ja opintotavoitteet, toisaalta teknisten edellytysten nopea kehittyminen. Uudet ismit kertovat lisätystä todellisuudesta ja monitasoisesta tiedon hyödyntämisestä. Pelikirjat tarjoavat malleja leikin, rakentamisen ja jännityksen yhdistämisestä. Kustantajien tuotteistaminen lisää peruskirjan mukaan erilaisia mieltä kiihottavia lisämateriaaleja ja vuorovaikutteisia nettilisukkeita. Oma tutkimuskenttänsä tulee olemaan myös e-kirjan ja printtikirjan lukemisen muutokset, kun tietokirjallisuuden alueelle tulee enemmän lapsillekin sopivaa materiaalia. Toisaalta on kuultu arvioita esimerkiksi kiinnostuksen vähenemisestä e-kirjan tuottamiseen.

   Eläimet, luonto, ruoka, askartelu, leikit, tekniikka, idolien esittelyt ovat varmasti eri muodoissaan mukana. Tähtitiede pitää pintansa uusien tähtitaivaslöytöjen myötä. Sairaudet ja lääketiede esittelevät ihmistä ja sisuksia yhä tarkemmin. Urheilun vakio-oppaat monistuvat ja erilaisia nuorten elämäntapaneuvoja tarvitaan edelleenkin. Sarjakuvan keinoja tietoaineksen esittämisessä toivoisi käytettävän enemmän. Yhä lyhyempiä kaikenkattavia oppaita tuotetaan edelleen: aina on olemassa 1001 asiaa, jotka kaikkien pitää tietää.

    Kotimaisen historian puolella kotiseutuihin liittyvät oppaat ja historiaan pohjautuvat arkikertomukset lisääntyvät.  Perheeseen ja monikulttuurisuuteen liittyvät tarinat monipuolistuvat. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana on kätevää aloittaakin esittelyt juuri historiamme monimuotoisesta alueesta arkeologiasta keskiaikaan, sotavuosien kautta nykyhetken tilanteeseen.  Esille nousee julkaisijatahojen kirjo yleiskustantajista museoihin ja yksityisiin harrastajiin. Historian jälkeen luodataan nousevaa teemaa lasten ja nuorten itsetunnon voimistamisesta. Samalla tullaan sivunneeksi tärkeää yhteiskunnallista ongelmaa yksinäisyydestä. Se on näkynyt jo pitempään lasten ja nuorten romaaneissa, ja kirjattu painavasti mukaan niin aikuisten tietokirjallisuudessa kuin tyttöjen, poikien ja vanhempien kanssakäymisen oppaissa.

Kustantamisen ja kirjoittamisen ongelmia

Vaikka retki tämän vuosikymmenen kotimaiseen lasten- ja nuorten tietokirjallisuuteen on ollut antoisa ja tuonut esille monia lukuelämyksiä, kokonaisuus on edelleen keskittynyt tuttuihin osa-alueisiin. Vielä joutuu kaipaamaan aikuisten tietokirjallisuuden aiheita sovellettaviksi lapsille. Suomen tietokirjailijat ry:n teettämässä kyselyssä jäsenilleen ja kustantajille tarkasteltiin ongelmia, esteitä ja nykytilannetta. Peruskysymykset kiteytyivät kolmeen seikkaan.  Millainen on kustantajien halu tehdä kotimaista tärkeää erilaista tietokirjallisuutta lapsille? Miten parantaa levittämistä ja tiedottamista – myös netissä, kasvatuksen kentällä ja kirjastoissa? Miten tukea ja aktivoida tekijäryhmiä ja selvittää kuka tekee mitä ja milloin? Kentältä tarvitaan ajankohtaista tilastointia ja tietoa tukitoimien määrittämistä varten.

Nadja Sarell Elsan ja Laurin kanssa

    Selvästi on nähtävissä, miten työn kesto pitkittyy, kuvituksen merkitys kasvaa ja kokonaisuus kallistuu. Kustantaja miettii yhä tarkemmin tuotteen menekkiä. Kotimaista lasten- ja nuorten tietokirjaa uusilta alueilta joudutaan harkitsemaan monen eri tekijän kannalta. Onko kustantajan pelko lukijoiden – ostajien – vähyydestä oikeutettu? On helpompi todeta, miten kokonaisuudessaan tarjonnan kirjo on varsin laaja ja monipuolinen käännöksien turvin. Kun kirjamäärärahojen tiukentuminen iskee tärkeään laajaan hankintakanavaan eli kirjastoon, huolta voi varmasti kantaa. Koreiden, moniväristen ja näyttävien käännössarjakirjojen joukosta on vaikeampi kotimaisen ponnistaa ja löytää kirjakaupassa ostajansa.

     Tiedon saamisen kannalta on tarpeellista muistaa myös erilaisten lehtien merkitys. Oppikirjallisuuden ja varhaiskasvatuksen tukimateriaalien joukosta löytyy hyviä yleiseen käyttöön soveltuvia tuotteita.

Tiedon ja tarinan yhteensovittamista

Tietokirjojen tekemisestä ja tiedon monipolvisuudesta on vähitellen ilmestynyt omakohtaisia luotauksia ja keskustelun avaamiseksi tarkoitettuja kirjoja. Tiina Raevaaran oppaassa tieteen yleistajuistajille Tajuaako kukaan? (2016) on nasevasti jäsennelty ja kattava työkalupakki tietokirjan tekemistä pohtiville. Raevaara miettii useassa kohdin tiedon ja fiktion keinojen rajankäyntiä, joka on lasten- ja nuorten tietokirjoissa ollut pitkään käytössä. Hän puhuu lukukokemusta painottavalla, kaunokirjallisuudesta keinoja lainaavalla tiedon alueella kirjallisesta tietokirjasta tai tarinallisesta tietokirjasta. ”Pelkkä tarinallisuus ei minusta kuitenkaan riitä nostamaan tietotekstiä ’kirjalliseksi’. Tarvitaan muutakin. Joka tapauksessa suomalaisessa tietokirjallisuudessa on ryhdytty puhumaan elämyksellisyyden ja lukukokemuksen merkityksestä, mikä on hienoa asia.”

    Turun kirjamessuilla pari vuotta sitten tietokirjailija Kari J. Kettula mietiskeli Repun salaisuus -sukupolvitietoromaanin yhteydessä kahta mielenkiintoista muutosta lasten ja nuorten tietokirjoissamme: onko enää järkevää puhua jostain määritellystä ikäkohderyhmästä, kun kirjoissa on materiaalia kaikenikäisille? Entä kun kaunokirjailijat käyttävät yhä enemmän tietoa tuotoksissaan ja tietokirjailijat puolestaan kaunokirjallisuuden keinoja viestin perillemenon avittamiseksi? Onko meillä enää selkeitä tieto- ja kaunokirjailijoita tai teoksia? Kirjaston ammattilaisetko joutuvat määrittelemään kirjan luonteen luokituksessaan?

      Kirjailijoiden esittelyjen, keskustelujen, oivallusten myötä on ollut henkilökohtaisesti antoisaa päästä löytöretkelle tiedon viidakkoon, joka on osoittautunut yllättävän monipuoliseksi, haastavaksi ja mielenkiintoiseksi.  Olen saanut teksteihin mukaan henkilökohtaisia tunnustuksia, kirjoittamisen ja kuvittamisen taustoja ja ongelmia. Kaikilla tekijöillä on kyky ja halu eri tavoin auttaa lukijaansa tajuamaan ja saamaan kokemuksia, joista syntyy merkityksellisiä tekoja. Parhaimmillaan tietokirjat myös vievät mukanaan, näyttävät uusia polkuja ja pakottavat kysymään uudelleen: miksi?

Runeberg, Topelius, Karilas ja muut vanhat herrat

Onko tämä tottakaan? Suomeen on lanseerattu uusi lastenkirjallisuuspalkinto kaikkien muiden rinnalle. Sateenvarjona yllä toimii itse Runeberg. Nyt taitaa olla vanhojen klassikoiden käyttö lopuillaan, kun Topelius ja Karilas jatkavat vielä uurastustaan omilla tunnustuksillaan. Niin, ja onhan siellä löydettävissä vielä Oiva Paloheimokin Tirlittanillaan. Ehkä joitakin mahdollisuuksia saattaisi löytyä vielä lasten tietokirjallisuuden puolelle? Warelius on jo käytössä, joten pitäisikö vain perustaa Pikku Jättiläinen –diplomi?

Marjo Nygårdin ja jääkarhun matkassa

   Porvoon kirjaston henkilökunta poimi 6-9-vuotiaille suunnatuista kirjoissa noin 130 kohdetta esiraadin luettaviksi. Raadista löytyy toimittajaa, äidinkielenopettajaa ja nukketeatteritaiteilijaa. Ja kuten kaikki raadit, tämäkin toteaa, miten hauskaa, tiivistä, antoisaa ja mielikuvitusta kutkuttavaa työ on ollut. Systeeminä tällainen kohteiden hankinta taitaa olla hyvinkin demokraattista. Nyt ei olla kustantajien lähettämien kirjojen varassa, kuten muissa kilpailuissa. Voi ainakin ounastella, että mukana ovat olleet myös pienempien kustantajien tuotteet. Lastenkirjallisuuden Finlandia, Topeliuksen ja Karilaan kohdalla lienee pitkälti tilanne, missä asiansa osaavat kustantajat huomaavat lähettää ehdokkaitaan tyrkylle. Enpä ole kuullut, että esimerkiksi Finlandiassa olisi poimittu ulkopuolelta mukaan kirjoja – vaikka syytä olisi usein ollutkin.

Carlos da Cruz ja Ryhmä Z: näin roskakuski taklataan!

 Runeberg –raati oli löytävinään uusia hittiteemoja: etsiväteemat jylläävät, ja lähes jokaisen kirjan etusivulta löytyy henkilökavalkadi. Tämänhän on pitkään ollut tuttua jo käännöksissä esimerkiksi Ruotsista. Runebergin mielenkiintoinen piirre on selkeämmin suomenruotsinkielisten kirjojen mukana olo. Yhteistä kuuluu olevan erilaisten tunteiden esittäminen. Lapset ovat tottuneet lukemaan sekä kuvia ettätekstiä yhtä aikaa. Runebergin kohdalla otetaan mukaan nyt LukuVarkauden tapaan kohderyhmät, lapset. Päiväkotiryhmät sekä ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat saavat valita omat suosikkinsa. Lopullisen valinnan tekee elokuvaohjaaja Saara Cantell kymppitonnin palkinnon saajaksi.

Yhteisiä nimiä ja riemukkaita vaihtoehtoja

Pipsa Pentti kuvittaa itse paperinukkeseikkaulunsa

Kun tyrkyllä on ollut kolme varsin ammattitaitoista listaa, niiden yhteen sulauttaminen on sekin mielenkiintoista. Yhteisiä ehdokkaita löytyy niitäkin. Minä, Muru ja metsä eli Jag, Fidel och skogen on eturintamassa kahdella listalla, samoin Siri Kolu ja Sanna Iston Maanalaiset. Mutta muutoin raadit ovat poimineet kiitettävän monipuolisesti mukaan vertailukohteita ja mielenkiintoisia ehdokkaita. Niidenkin kohdalla omat mieltymykset menevät ristiin, mutta sellaistahan tämä palkintohumu aina on.

   Tittamari Marttisen Emeliina ja laulavan koiran tapaus on mukava tapaus, mutta taitaa osoittaa kirjailijan monipuolisuutta, että Aadan ja jääkarhun hauska kaupunkimatka (Kustannus-Mäkelä) riemastutti fantasian ja realismin sekoituksellaan vielä enemmän. Timo Parvelan Paten kalastuskirja on kait pakollinen kumarrus grazyhuumorin ja muusta yhteydestään irrotetun sankarin suuntaan. Paula Norosen tavanomaisen helpon vampyyriteeman Yökoulu ja kadonnut opettaja tilalle olisin ilman muuta vaihtanut Tapani Baggen ja Carlos da Cruzin hervottoman hauskan ja mainion yhteistyön Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita.

   Mutta raati on löytänyt kyllä mainiot helmet mukaan: Pipsa Pentin Lyyli ja hurja Paperi-Hukka on paperinukkeseikkailu, missä elolllistetut nuket pääsevät hurjiin tositoimiin. Sanna Karlströmin Siilin laulu on ollut esillä blogissa jo aikaisemmin hienona surutyön kuvauksena mummon kuoleman jälkeen.

Huippukirjat Finlandia tilalle?

Ninka Reittu luo perheidylliä - ja hauskasti!

   Hauskaa, että Suomen nuorisokirjailijat ry:n raati puolestaan on nostanut mukaan ruotsinkielistä, tosin suomeksi käännetyn, kolmannen Nauvo-Auvon seikkailunaalloilla. Nämä leikkinallet ovat taattu ja turvallinen aihelma Nalle Puhista Uppo-Nalleen. Vesille joutuu Nagu-Nallekin kohti Nauvoa ja idyllistä kesäpaikkaa sopivan tunnelmallisten mietteiden saattelemana.

   Mutta onnittelut tälle raadillekin muutaman tämän vuoden huippukirjan löytämisestä. Onnittelut on helppo esittää, koska näitä kirjoja olen jo hehkuttanut niin blogissa kuin lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerössä. Näin ollen on paras tukeutua raadin arvioihin. ”Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki on hurmaava lastenkirja. Päähenkilö on riemastuttava, anarkistinen prinsessa – todellinen lasten

toimijuuden ja tekemisen puolestapuhuja, joka osaa jättää aikuisten määräykset omaan arvoonsa. Lapsen näkökulma kantaa vahvasti teoksen alusta loppuun, ja Prinsessa Pikkiriikin kolmessa tarinassa riittää sekä vauhtia että seesteisiä hetkiä. Lampelan hersyvä ja leikittelevä kieli houkuttelee lukemaan kirjaa ääneen.”

 

Jukka Lemmetyn tyylistä ei erehdy

   Näin on. Kotimaista lasten tietokirjallisuutta ja –kirjailijoita esittelevässä juuri ilmestyneessä teoksessani Toden teolla (Avain) ihastelen myös muinaissoittimien taikaa kirjassa Tenho ja Ryske. En sentään aivan raadin yleisintä kommenttia ”hurmaava” käytä niin tiuhaan, mutta on tässä ydintä löydetty: ”Lämminhenkinen tarinakokoelma pojasta, joka toivoo seitsenvuotislahjaksi omaa soitinta ja saakin sellaisen. Mutta sillä ei voi soittaa, ainoastaan kuunnella. Onneksi ikkunan taakse ilmestyy hirvi, joka avaa pojalle musiikin salat. Sillanpää punoo tarinaa taitavasti ja kätkee kielellisten leikkien sisään runsaasti tietoa suomalaisista soittimista ja musiikin merkityksestä. Teos on vahva kuvaus ystävyydestä, ja Ryskehirvi yksi vuoden hurmaavimmista lastenkirjallisuuden hahmoista.”

   Ja ainahan voi sitten muistuttaa, mitä kirjoja raadit ovat ohittaneet jostakin syystä. Varsin mukavan Runebergin löytämää maahanmuuttajakohtaamisen kuvauksen Miikka Pörstin Kaikkien juhlan rinnalle voi nostaa Niina Hakalahden tasonsa pitävän ratkihauskan Tuukka-Omarin ja superkielitaidon. Ja kyllä suurten tunteiden Topelius-kirjojen parista olisi voinut poimia rinnalle kaivattua huumoria, myönteisyyttä ja peräänantamattomuutta Harri Veistisen itseironisesta Kotitekoisen poikabändin alkeista Jussi Karjalaisen kannen räjäyttämänä.

   Mutta ken on Porvoossa ja Helsingissä kaunehin – se ratkeaa tammi- helmikuussa.