Antirasisti ja ilmanlakaisija metsäretkellä

Oppaita ja käsikirjoja joka ahdinkoon – näin voisi kuvitella, kun vilkuilee parin vuoden otsikoita. Sieltä taitaa löytyä myös minusta oudoin kirjan nimi pitkään aikaan, mutta siitä loppupuolella. Traditionaalisesti Suomessa mennään luontoon, ja tähän löytyy aina uusia tutkivia otteita. Mutta miten onnistutaan houkuttelemaan lukijat kirjan pariin, lukemaan sitä ja omasumaankin jotain? Lasten ja nuorten tietokirjoissa voi kompastua kaikenlaisiin kynnyksiin, sillä aineksia on paljon soviteltavissa yhteen. Kiinnostava teksti, tietokuvan tuki, taiton selkeys muun muassa. 

Moro, sanoi poliisi rasistille

 En tiedä voisiko tätä sanoa koko perheen kirjaksi, mutta tietoa kasvavien ja varttuneempienkin houkutuksista lakipykälien viidakkoon tarvitsee myös kasvattaja. Daniel Kaleyjaiyen Konstaapeli Daniel tässä, moro! (Lasten Keskus 2022) on selvästi jo somejulkkis, jonka kirjoitustyyli on lähestyvä, mutta ei lipevä. Faktat ovat kunnossa ja jaoteltu helposti omaksuttaviksi mielenkiintoisten todellisten tapahtumien avittamina. Rikosnimikkeet selvitetään heti aluksi, jotta osastojako helpottuu. Omaisuusrikoksia seuraavat erehdyttäminen, liikennerikokset, koti- ja viestintärauhan rikkominen, toisen loukkaaminen, väkivalta ja pakottaminen, seksuaali- ja päihderikokset sekä poliisin vastustaminen. Sisällysluettelosta voi myös poimia itseään kiinnostavat kohdat vaikkapa saako pitää löytämänsä, salakatselusta loukkaavan tiedon levittämiseen, hätävarjelusta alastonkuvien lähettämiseen, groomingiista niskoitteluun poliisia vastaan. Tärkeää on lisäksi tietää yllytyksestä ja avunannosta rikokseen tai rikosilmoituksen teosta. Lopun mielenkiintoiset elävän elämän rikostapausten ongelmat laittavat poliisitutkijaksi aikovan taidot koetukselle. Sanasto ja avun pyytämisen tavat vielä lopuksi kruunaavat tarpeellisen ja mainiosti kokoonpannun tiedon.

Rasismi näyttää olevan kuitenkin vaikea aihe poliisillekin. Apua voi saada Norjasta ja Tinache Williamsonin Antirasistin käsikirjasta (suom. Terhi Widh, kuv.Thea Jacobsen. Otava 2022). Alkuteos on mallin ja näyttelijän käsialaa, jonka sukujuuret ovat Zimbabwessa. Rakenne lähtee keskusteluista ja kommenteista, joita esittävät eri sukujuuria omaavat 12-13-vuotiaat nuoret.

Ensiksi määritellään rasismia ja antirasismia, esitellään tilastoja ja orjuuden historiaa. Kunkin aihealueen sisällä on tehtäviä, puheenaiheita ja tiivistelmiä esimerkiksi rakenteellisesta rasismista sekä hyviä esimerkkejä tapahtuneista tilanteista. Näihin voidaan ottaa kantaa kysymyksillä mitä olisit itse tehnyt? Itsetunto, rasistiset rikokset Norjassa, uhonväri (esimerkkinä ruskea ja valkoinen kananmuna – riko kulhoon, onko eroa?), ennakkoluulot, muukalaispelko ovat esille nostettuja teemoja, mutta mielenkiintoinen on lisäksi representaatio ja monimuotisuus sekä mielenosoitukset. Miten kirjoissa, televisiossa tai aikakauslehdissä käsitellään eri kulttuureja ja ihonvärejä edustavia ihmisiä? Lopuksi esitellään inspiroivia ihmisiä ja esimerkkejä, miten rasistisiin tilanteisiin ja puheisiin voitaisiin tarttua. Sarjakuvamainen kuvitus esittelee muuten hauskasti mukana olevien nuorten erilaisia pukeutumistyylejä… 

Moi, sanoo virussalapoliisi

Oman ammatin keksiminen ja löytäminen on yhä hankalampaa muuttuvassa työelämässä. Mitä kannattaa lukea ja harrastaa, jos sillä valmistuttuaan ei ole enää käyttöä? Sofia Rossin Muovin kalastajassa (kuv. Luca Poli, suom. Riina Behl, Art House 2022) otsikon lisäys on mielenkiintoinen: muita tulevaisuuden ammatteja. Idea on sekä hauska että haasteellinen: kuinka paljon näitä ammatteja kytkeytyy esimerkiksi maapallon asioiden huonontumiseen tai pelastamiseen? Aika monta, tämä tulee kyllä selväksi. 

Yhdellä aukeamalla selvitetään tarinalla tai tapauksella millaista tulevaisuudessa on, seuraavalla aukeamalla pureudutaan tarkemmin välineisiin ja haasteisiin. Mahdottomien paikkojen arkkitehti esimerkiksi joutuu pelastamaan veden nousun takia pulaan joutuneita kaupunkeja tai rakentamaan vielä vapaina oleville alueille – kuten Saharaan tai veden alle. Faktapuolella mietitään, kuinka paljon merenpinta nousee, mistä ilmiö johtuu ja lyhyen aikavälin vaikutuksia. Pienenä puuhatehtävänä on valita rastittamalla, olisinko sopiva työhön.

Mukana ovat kaukaisten planeettojen tutkija, puhuvien puiden puutarhuri, kuivan maan viljelijä, virussalapoliisi, ilmanlakaisija ja vieraslajin metsästäjä. Tarinat ovat sopivan jännittäviä ja hauskoja, joten itse ongelmatiedot tulevat nekin mietittäviksi. Ideoita tulevaisuuden ammateiksi saattaa löytyä enemmän jo innostuneesta esikoululuokasta. Suurikokoisen kirjan kuvitus on viitteenomaista ja hiukan sekavaa, mutta vie kyllä ilmiöitä eteenpäin vauhdilla.

Kärkitöitä voi toisaalta poimia ammatteja esittelevistä tietokuvakirjoista. Shimi Somaran sarjassa kerrotaan mm. miten Minusta tulee koodari (kuv. Nadja Sarell, suom. Terhi Leskinen. Mäkelä 2021). Nyt suomalaiseen käännökseen on saatu oma kotimainen kuvituskin. Nadja Sarellin havainnollisilla aukeamilla päästään juoheasti eteenpäin. Utelias Samuel pääsee kylään Jenna tätinsä luo, joka työkseen puuhaa tietokoneohjelmien kanssa eli koodaa. Aluksi käy ilmi, kuinka monessa kodinkoneessakin on jo koodattua tietoa ja saadaan perustietoa alan historiastakin. Kun Jenna saa paketin noutolapun, tehdään samalla kätevästi koodausharjoitus: miten hakea paketti? Ja mitä kaikkea vaikkapa robotit vielä pystyvät tekemään?

Jatkossa, Minusta tulee matemaatikko (2022), Alissa pääsee Ami-serkkunsa kanssa telttailemaan. Peruskaavion sisällä selvitellään käytännönläheisesti erilaisia matemaattisia peruskäsitteitä hankittaessa vaikkapa eväitä tai telttakiiloja sekä tietyn paksuista narua. Astrpstatistiikan parissa työskentelevä Ami kertoo alan merkkihenkilöistä kuten Baise Pascalista ja Florece Nightingalesta sekä jopa 1170 syntyneestä Fibonaccista. Tämä tutki kuinka nopeasti kanit lisääntyivät ja löysi näin luonnosta lukujonon. Telttailun ja vaahtokarkin grillaamisen välillä tehdään kivoja pikku laskutehtäviä ja kuullaan vielä Katherine Johnsonista. joka laski liikeratoja mm. Apollo11:n kuulentoa varten sekä tähtitieteilijä Caroline Herchelistä, planeetta Uranuksen löytäjästä. Lopuksi mietitään vielä, miten Alissasta voisi tulla matemaatikko ja numeropäätä kehitetään.

 Kestävyyttä ja reppureissaamista                     

Matematiikan kanssa pääsee siis retkeilemään, niin myös kotomaassa kestävyysperiaatteiden mukaisesti.  Miten Maijaliisa Erkkala ja Riikka Pajulahti onnistuvat kirjassaan Kestokamut järkieväiden jäljillä (kuv. Tiina Konttila, Gaudeamus 2022)? Olisiko tämän kirjan nimi ehdolla nopeimpaan spontaaniin nuorten lukijoiden reaktioon ”Häh? Onko vitsikirja?” Tosiaan, mikä tuossa nimessä vetäisee mukaansa, luo ruokahalua (järkieväät) tai viittaa salaperäisesti jännitykseen (kestokamut jäljillä)?

Kesäleirille mennään, ollaan ja opitaan. Takakansi hehkuttaa hulvatonta ruokaseikkailua. Leiriohjaajissa toki on Mosse, räppäri ja kova kaalifani. Hulda puolestaan on partiohortoilija ja lintubongari. Osallistuvia varhaisnuoria on eri puolilta Suomea seitsemän kappaletta. Heillä tuntuu olevan paljon ja juuri sopivia harrastuksia tarinan etenemiseen Katajamäen tilalla. Ja niinpä sulassa sovussa saadaan tietoa leirin teemasta eli kestävyydestä navetassa, ryytimaalla, kanalassa, lajittelupaikalla, päivämatkalla Petäjämäelle, keittiössä yhteisissä ruoanvalmistuspuuhissa, kalastamassa, jätteiden parissa – mikä jäikään kokematta? Jos ei särjen ravintoarvo heti selviä, soitetaan ravitsemustieteen professori Mikko Lintuholmalle.

Varmasti kirjan kanssa saadaan mukavasti tietoa luonnosta ja kestävyydestä, mutta pitemmän päälle samanlainen etenemisen rakenne uuvuttaa. On jonkin toiminnan yhteydessä ongelmia, joita puidaan ensin lastendialogeissa ja sitten kerrotaan ratkaisu. 

Alussa varsin selkeän kuvituksen yhteydessä on tekstin tietoa tukevia yksityiskohtia, mutta loppua kohti kuvat lähinnä toistavat kertomusta ja varsinainen tietoaines uuvahtaa. Ja niin, jännitys! Se saadaan aikaan jälleen kerran taatulla keinolla eli mysteerikakkaajan jahdilla. Ratkaisu ei ole ihan tavallisemmasta päästä, ja sitä varten onkin lähistölle keksitty matelijamajatalo. Ehkä olen lukijoitten kanssa vähän turhan kriittinen, mutta kun kirjassa on hyvät eväät! Kaikesta tietämyksen määrästä huolimatta on hyvä muistaa, miten lukijaa koukutetaan.

Tekstin jaksottelu, tiedon tuppaamisen rakenteiden väljentäminen - tunnen kyllä ongelman, kun on niin paljon tärkeää materiaalia ja tuokin on saatava mukaan. Rajankäynti tietokirjamaisuuden ja kertomisen välillä on oma taitolajinsa.

Marjo Nygård on malttanut rajoittaa henkilöitään ja valinnut muutamia oleellisia asioita käytäviksi läpi teeman puitteissa. Elle Niemistön kanssa tehty Kaikki kiertoon (Lasten Keskus 2021) esittelee neljä eläinystävystä, jotka Siilin vihreässä päivässä kutsutaan uuteen jätekeskukseen. Tarvetta taitaa olla, koska niin Myyrällä kuin Oravallakin hankalat romut vievät liikaa tilaa. Jätekeskuksen työntekijä esittelee toimintaa ja miten jätteestä saadaan aikaan paljon hyödyllistä esimerkiksi biokaasulaitoksella.  Kestävää kulutusta edistetään myös Kierrätyskaupalla, jossa korjatut tavarat säästävät paljon luonnonvaroja. Aukeamille sijoitetaan vaivihkaa tietokupliin lisäopastusta, erilaisia ohjeita ja vinkkejä sekä käsitteiden selvennyksiä. Vaikka hiukan vierastan eläinten puuhastelua ihmisten vaatteissa, Nygårdin aukeamilla ei vastakkainasettelua tule niin huomanneeksi. Eläimillä näyttää olevan samalla myös omat työroolinsa, joista Oravan boheemi taiteilijakämppä hymyilyttää suopeasti.

Eläin nelikon seuraava aluevaltaus on Reppureissulle! (2022), joka alkaa keittiöön kokoontumisella. Ollaan lähdössä metsäretkelle ja on tarvikkeiden tutkimisen aika. Aukeamien kuvissa erottuvat selkeästi neljän kaveruksen mielenliikkeet ja osallistumisen into, kun taas erivärisillä tietolaatikoilla selvennetään ja esitellään asiaan kuluvat faktat. Tekstissä tapahtumat etenevät jouhevasti – sopivasti osallistujan mietteet ja kommentit tulevat esiin. Luontoa ja touhuja kuvataan hauskan vivahteikkaasti. Linnunpönttöjäkin raahataan mukana, sillä tämähän on jokamiehen oikeutta! Yhteistyötä, retken hauskuutta, mukavia hetkiä korostetaan. Mutta mitä tapahtuu yöllä teltan ympärillä? Kakkatutkintaa tarvitaan selvittämiseen täälläkin, mutta nyt kovin sanallisesti – ehkäpä kakkojen kuvittaminen on omataiteenlajinsa. Poimituista mustikoista tehdään kotosalla piirakka ja muistellaan yhdessä kivaa retkeä.

 Ihan lopuksi, ihan viimeiseksi 

on pakko esitellä keräilijän vietin omaavilla lapsille ja aikuisille alaa herkästi lähestyvä opas. Maija Hurmeen viehättävää ja tunteellisen filosofista kuvakirjaa Alla mina sista (S&S 2022) selaillessani muistui hassusti mieleen Finlandian ehdokas Pirkko Saision Passio, jonka kirjassa punainen lanka on ihmeellinen koru, mutta löytyy myös kuolevien viimeisten sanojen muistiinmerkintää. Omasta hyllystäni outojen keräilijöiden historiasta löytyy tältä saralta myös käytetyt hirttonarut.

Näin rankasti Hurme ei toki asiaan tartu, vaikka toteaakin keräilyn moninaisuuden. Hänen kirjassaan ”Maija” esittelee viimeiset löytönsä niin metsässä, kotona, kaupungissa, ystäviltä, äidiltä, isoäidiltä - kaikesta. Nämä fundeeraukset - ja varsinkin upeat ilmaisuvoimaiset kuvat - miettivät viimeisiä kaipauksia, jännityksiä, mahdollisuuksia, aikaisempia, palauttamattomia, häviäviä kuten lumiukon viimeinen tunti.
Mutta entä viimeinen joka ei ollutkaan viimeinen? Milloin oli viimeinen kerta, jolloin hypi vesilätäkössä, kysyy isoäiti. Ja hyppää ”Maijan” kanssa yhdessä. Viimeinen joka puuttuu? Yksinäinen viimeinen? Hylätyt viimeiset? Kuolemakin tulee, viimeisen viimeisenä, niin lähellä. Kuvien avulla saa aikaan kummallisia ja yllättäviä pohdintoja lasten kanssa ja näkökulmaakin voi vaihtaa, kuten lukukumppani ehdotti. ”Mikä oli sun ensimmäinen sanasi?” 

Maisan, Pipsa Possun ja Lindan banaanipotkut

 Kuka keksi banaanipotkun? Oppaita, henkilökulttia, jallittelua mestareiden kanssa, faktat ja tilastot – mistä on kyse näiden kirjapinojen keskellä? Jalkapallo olen minä, toteaa Zlatan, mutta tämän vuoden jalkapallon monien mestaruuskisojen kuohussa nopeakin vilkaisu viime vuosien tarjontaan vakuuttaa.

Kuvaavaa minusta on, että lastenkin suosikkihahmojen kohdalla on suovuttu kirmaamaan vihreälle nurmikolle. Lasse-Maijan etsivätoimisto selvittää jalkapallomysteeriä, Maisa potkii, Pipsa Possu jallittaa, Aku Ankka on pöllönä pelissä, Tuikkukin uskaltaa. On FC Mörlökkejä, FCWannaplay, Töllinkulmaa ja tietysti Paten jalkapallokirja. Jos tämä ei riitä, voit tarkistaa tietosi erilaisista hakuteoksista tai vaikkapa i Kalle Nuuttilan ja Sami Kaarakaisen hakuteoksesta Kuka keksi banaanipotkun & muita futisfaktoja Suomesta (Lasten Keskus 2020).

 Tietoa kierteistä ja pelihengestä

 

Henkilökulttia on rakennettu aina trendien mukaan. Omat elämänkerrat kertaavat niin Litmasen, Messin ynnä monien muiden taustat ja taidot. Mika Wicktröm on alan miehiä, ja se näkyy myös monipuolisessa tuotannossa. Meidän jengin Zlatan- ja Totti-sarjojen lisäksi supertähtemme ovat saaneet suurikokoisin sivuin pienten tulevien tähtien iloksi seikkaperäiset kuvauksensa. Ennen niin miesvoittoisten tähtien joukkoon on noussut Linda, Linda! (kuv. Arto Nyyssönen, Aviador 2022). Se on Pukki Baby-kirjan ja Mörkö-Markon tapaan tehty elämänkerta maajoukkueen maalitykistä Linda Sällströmistä. Rinnalle voi avata toisen kuuluisuuden: Yksi elämä: Megan Rapinoen tarina (WS 2021).

Kun kerran Pukista ja Lindasra on tehty ikioma kirja, on kohtuullista antaa tilaa junioreillekin. Johanna Harkkilan ja Ari Virtasen Matkani futaajaksi (Tammi 2020) todentaa futisbuumin laajuuden ja into näkyi hyvin koronatauon jälkeen vaikkapa Helsinki Cupin joukkueiden kirmauksissa. Alaotsikkona ”Juniorijalkapalloilijan kirja” on juuri oikea. On mukavaa ja jalkapalloilijan taustansa takia nostalgistakin tutustua nykyisiin eri-ikäisiin pelaajiin. Samalla huomaa kuinka monikulttuurisiksi porukat ovat kehittyneet.  Tasapuolisesti esitellään niin tyttö- kuin poikataitajia. Lisäksi mukana on hyödyllistä perustietoa tuomarien työskentelystä, treenaamisesta, terveysasioista ja niinpä niin, myös huoltajan hommista. Löytyy myös huippuvalmentajan Juki Vuolion vinkit. Toisen osan oppaasta kansoittavat nuorten idolit ja suosikit Olga Ahtisesta ja Nikolai Alhosta Linda Sällströmiin ja Timo Sparviin, urasta, tulevaisuudesta ja vinkeistä nuorille. Henkilö- ja tilannekuviin on panostettu: ilo ja kaikkensa antaminen näkyvät.

 Tytöt ottavat erilaisia rooleja 

Yhä useammin mukaan ovat päässeet myös tytöt, jotka saavat varsin kunnioittavan ja tasavertaisen kohtelun. Erilaisten urheilumuotojen sarjakuvaaja Kalle Veirto hekumoi omilla mestaruuskisoillaan. Meidän omat MM-karsinnat (Karisto 2022) on jatkoa Meidän omille EM-karsinnoille. Lajityypillinen potku tästäkin tulee, kun Töllinkulman koulun joukkue kamppailee paikallisten vastustajien kanssa. Kariston Kirjakärpänen-sarjassa potkii helppolukuisuus vauhdikkaasti. Petja Lähteen Tanelissa ja kaameassa kampittajassa (kuv. Roosa Hepomäki, Karisto 2022) päähenkilö haluaisi pelata jalkapalloa. Hiukan vivahteikkaampana ongelmana on tuo ”kaamea kampittaja” eli pelko, ettei osaa tarpeeksi ja joutuu nolatuksi. Apuun tulee reipas Eevi, futaaja hänkin. Totta kai lopussa joukkueen isoin poikakin joutuu toteamaan, että tytöissäkin on taitoa ja Taneli osaa pelata. Kuvitus on pelkistettyä – ja kyllä noilla suurilla silmillä varmaan pallonkin havaitsee helpommin. 

Mutta voisiko sanoa, että Hanna Kökön versiossa Pallo on pyöteä, Niki Dundee! (kansi Tanja Mitchel, Mäkelä 2022) on puolestaan virkistävän erilainen alku jalkapallofaneille? Kuudesluokkalainen Niki nimittäin joutuu uudessa koulussa heti alkuun vaikeuksiin, kun ei tunnista kuuluisaa suomalaista jalkapallotähteä Valtteri Tanneria. Koko koulu tuntuu elävän pelkän jalkapallohuuman parissa, sillä onhan Suomi yllättäen voittanut pronssia EM-kisoissa! Nikin taival on siis lähes tuhoon tuomittu, vaikka poika yrittääkin parhaansa ja tekee maalinkin – tosin omaan päähän.

Kökön tapa kertoa on kuitenkin Nikin silmin hauskan itseironistakin, tukena ovat yksinhuoltajaäiti ja isovanhemmat. Niki joutuu parhaan tyttöpelaaja Mimmin silmätikuksi ja jatkuvan nälvimisen kohteeksi. Mimmi on kerännyt ympärilleen ihailijajoukon. Kun Niki saa luokasta kaverin venereissulleen, tyttö kiristää tämän lopettamaan jutun. Niki on kiinnostuneempi lukemisesta ja nimenomaan historiasta, ja Kökkö rakentaa mielenkiintoisen vastakkainasettelun luokan sisäisissä suhteissa opettajia myöten.  Tilanne muuttuu äkkiä radikaalisti, kun äiti vahingossa paljastaa syrjähyppynsä ja Nikin isän. No, pallo on juuri niin pyöreä kuin kirjailija haluaa, mutta kun isä sattuu olemaan tämä Valtteri Tanner. Ja kyllä, Niki lähtee Skotlantiin treenaamaan jalkapalloa isänsä ja Dundee Unitedin kanssa.

Kahdessa viikossa tapahtuu ihmeitä, sillä onhan Nikillä geeneissään jo jalkapallon perusominaisuudet. Valtteri Tanner loukkaantuu viimeisessä ottelussa, ja Niki palaa kotiin toisenlaisena pelaajana rankan harjoittelujakson jälkeen. Täytyy sanoa, että kuten hyvässä tarinassa aina, tuntuu kutkuttavalta, kun Niki saa maksaa rankkarit rankkareina varsinkin Mimmille. Tyttö ei jaksa käsittää tai hyväksyä muodonmuutosta. Kökkö osaa kuvata myös loput koulujen väliset tärkeät ottelut monipuolisesti ongelmia peittelemättä, eikä tee kaikesta liian kaunista. Yllätyksiä on sopivasti luvassa, joten jännitystä riittää niin perhesuhteissa kuin yhteishengen muutoksissa.

Onnenpotku-sarjan ensimmäinen tarina, Maria Kuutin Peli on alkanut, Iida! (kuv. Elina Jasu. Karisto 2022) tutustuttaa kuudesluokkalaiseen jalkapallosta innostuneeseen tyttöön, joka yrittää saada kotikaupunkiinsa tyttöjen joukkueen. Isoveli pelaa hänkin ja on kovin tietäväinen jalkapallon hienouksista ja ärsyttävän opettavainen. Vihdoin saadaan oma valmentajakin, mutta luokkaan tulleen uudentytön kanssa syntyy hankaluuksia. Lopulta isoveljen charmin myötä joukkueeseen liittyy tarpeeksi tyttöjä, ja kaikki tiivistyy poikien ja tyttöjen väliseen otteluun. Tuloksena on siedettävä tappio 3-1, ja isovelikin antaa tunnustusta. Mukana on pientä ihastusta, muuttostressiä, yhteenkuuluvaisuuden ylistystä ja perheen tukea. Kuvitusta on vain nimeksi, mutta lopussa löytyy ykköstempun selkeä ohje ja terminologiaa.

 

Selostusta äänikirjoissa

 

Monet kirjoista ovat saman tien saatavissa myös äänikirjoina. Mitenkähän juuri futisjutuissa perillemeno tai houkuttavuus muuttuvat äänen myötä? Päädyin miettimään omien kirjojeni kohdalla oman mielikuvituksen ja lukijan vetävyyden suhteita.

Kolmikko-sarjani on saatavissa Sagan kustantamina äänikirjoina (2021-2022). Alkuperäiset tulivat Kustannus Mäkelän tallista ja Martti Sirolan kansilla.

Tanskalainen Saga on muokannut kansista ensinnäkin vetävät valokuvapohjaiset versiot. Niissä korostuu jännitys, ja näin kirjailijana kaikki ei ole minun mielikuvitustani: Luolajahdissa käytetään soihtuja, joita ei noin dramaattisesti ole kuvattu tekstissä. Mutta Indiana Jonesin rekvisiitta pelaa toki.

Kolmikko-sarjan tarinat liittyvät tapahtuneisiin rikoksiin: euroväärennöksiin, asuntomurtoihin, salakuljetukseen ja niin edelleen. Mutta puolet tarinoista sijoittuvat myös jalkapallokentille, missä Pallosudet valmentajansa kera taistelevat voitoista ja unelmista. Matkat suuntautuivat tuolloin vielä Viipuriinkin ja Tallinnaan eli kansainvälisyyttä löytyy.

Mutta tuo Jorma Kääriäisen äänen vaikutus - ei tosin Agentsin miehiä, vaan selkeästi artikuloiva lukija. Usein tuntuukin siltä, että lukijat eivät riehaannu kovin hurjiin selostuksiin vaikkapa Noposen Paavon tapaan, vaan tärkeämpää on tekstin välittyminen ymmärrettävästi kuuntelijalle.

Itsekin olen lukenut tekstejäni äänikirjoiksi, enkä tiedä kumpi on oikeastaan parempi. Tekijänä painottaa varmaan eri tavoin eri kohtia, koska tekstissä tietyt asiat ovat tärkeämpiä itselle. Ehkä omassa tulkinnassa myös paneutuminen on erilaista: rangaistuspotkut, nuo kaikkien otteluiden kliimaksit, tulevat aivan eri tavoin esille. Rangaistuspotkuni Helsingin koulujen välisessä ottelussa oli aikoinaan lehden mukaan ”hyvin suunnattu, mutta hiljainen.” Onneksi Auvinen teki upeasti päällään meidän voitto-osumamme.

Kirjailija hoitaa siis psyykeään samalla kun korjaa historiaa. Halkokellarin salaisuudessa (Mäkeklä 2014) kerrotaan ihan oikeasti helsinkiläisen Pallopoikien historiaa ja pamautetaan rankkari vuorenvarmasti sisään. Muistaakseni näin kävi.  Koiranomistajien iloksi Kolmikossa on hyvin paitsiot tunnistava Sumo-buldoggi.

 

Mursut, Pullero ja vauvojen ihanuus

Onkohan seuraava suomalaisten julkkis luontokirjoissamme Haminan mursu tai Korkeasaaren Turso-poikanen, jotka laittavat ikioman saimaannorppamme taka-alalle? Mursutarinoita odotellessamme voimme tyydyttää suojelutarvettamme edelleen kotimaisilla sankareilla Pullerolla ja Saipalla.

Vilkaista voi Janika Materon sadunomaisen hempeää tarinaa Päiväni saimaannorppana (kuv. Sirkku Linnea, Suomen Laatu 2022). Andy nukahtaa ja tutustuu norpanpoikaseen.  Andy kuvittelee olevansa itsekin eksynyt kuutti, joka kaverin luona saa turvapaikan. Tarinan keskeyttävät mukaan ujutetut tiedonjyväset, jotka antavat opettavaisesti perustaa saimaannorpan elintavoista. ”Jos tarkkaan katsoi, saattoi huomata hylkeen hymyilevän. Andy avasi silmänsä ja hymyili itsekin. Miten paljon hän tunsikaan oppineensa tuosta ihmeellisestä, niin todentuntuisesta unestaan.”                Pinja Meretojan isokokoinen Pullervo (Tammi 2022) kulkeekin tietokuvakirjana monipuolisesti Saimaan vesiä. Alaotsikkona on Suuri kirja saimaannorpasta, ja monilla aukeamilla Pullervo - norppaliven julkkis - onkin tukevan tuntuisesti makoilemassa. Tosin kuvitus on viitteellinen, mikä saikin nuoremman kanssalukijan harmittelemaan ”nämä on lapsellisia, pitää olla kunnollisia norppia”. Väliin myös valkoinen teksti hiekanvärisellä pohjalla vaatii melkoista tirkistelyä.

Mutta tietoa löytyy kätevästi jaoteltuna ja monipuolisesti niin Saimaasta kuin esi-isistä, lähisukulaisista ja anatomiasta, aisteista, norppasuhteista aina rauhoitukseen ja yhteispeliin. Meretoja mainitsee myös korrektisti kirjaluettelossaan alan edelleen suvereenin esittelyn eli Sari Kanalan Saippa – saimaannorpan (2015). Siinä Juha Taskisen valokuvat ja Daga Ulvin tarkat piirrokset selventävät hienosti norpan varttumista, harjaantumista ja vaaroja. Kirjassa on myös laajat tiedot itämerennorpasta ja hallista.

 Kesäkauden hitti: lapsen saamisen ihanuus?

 Vauvan tulo perheeseen on ollut eri lailla käsiteltynä vuosikymmenien ajan. Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan Ihminen ja ihmisiä (1974) aiheutti vielä hermostunutta polemiikkia realistisillä yhdyntäkuvillaan, mutta hiljalleen - ruotsalaisten käännöskirjojenkin myötä – alue hahmottui realistisemmin. 

Mutta onko buumissa tapahtunut muutoksia vähentyneen syntyvyyden liepeillä? Tuntuu siltä, että realismia ei niinkään enää tarvitse korostaa, vaan vauvan saamisen ihanuutta ja lähes täydellistä perheen onnen täyttymystä. Tarjollahan on kirjastoissa vaikkapa Vuokko Hurmeen monipuolinen Pikkurillin käsikirja (2016) tai Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa (2015), missä kuvittaja Christel Rönns saa siittiötkin hymyilemään. Mistä on pienet vauvat tehty (2012) ei ole pekkaa pahempi: iso-Pekka joutuu muun homman lisäksi avustamaan tutusti niin kakkajutuissa kuin mielenylennyksessä.

Ihanuuskirjoihin lukeutuvat Maaret Kallion Välillä olet varpuseni (WS 2022). Nyt keskitytään vauvan tunnetiloihin vertaamalla niitä erilaisiin eläimiin. Kati Vuorennon kuvitus pitää minusta kokonaisuuden kiinnostavasti kasassa. Haisunäätäkin on tämän riimittelyn mukana ihan sympaattinen: ”Töräytä tuoksuja tuhteja/ turautat tujut paketit./ Suihkit seinään, /syliin, sohvaan./ Puhiset ja tuhiset/ yllätykset iloiset.” 

Hellästi lorutellen edetään – ja onhan Kallio jo aikaisemmin hoitanut niitä realistisempiä asioita vaikka kirjassaan Onnikujan kaverukset ja pomppiva masu (2014) tai hajusteellisempia juttuja Onnikylän kaveruksissa ja suuressa PRÖÖTISSÄ (2014).      Kaisa Happosen Suuri matka (kuv. Satu Kettunen, Tammi 2022) on haitarimuooinen ja kiintoisa kohderyhmää ajatellen. Tai hetkinen. Vauvan olosta mahassa ja tulosta maailmaan kerrotaan mm. näin: ”Toin vähän ikiaikaista pölyä ja nukkaa,/vaarin aivastuksen, /kuunvalon kajastuksen hiusteni rajassa,/ ensi kosketuksen, joka ei katoa ajassa.” Niin, ja tieto lähdöstä ulkomaailmaan tulee, kun ensin karjuu leijona, sitten nousee lentoon hurja lohikäärme.      Kun oikein kyllästyy suomalaisten rakkauslaulujen imeliin toistoihin ja tunteiden vyörytykseen, tekee jotenkin hyvää ajatella näitä Happosen runollisia kuvaelmia laululyriikkana. Sillä sävyjä niissä on, taidokasta uuden kosketusta, miten maailma voidaan ottaa haltuun. Satu Kettunen kuvittaa myös intoutuneesti ja monikerroksisesti. Mutta vaarin aivastus tässä on oleellista. Vanhempien riemastus voisi kulminoitua loppusivun yhteenvedossa – ehkä hiukan kansanmusiikin tapaan: ”Mistä vauva tuli?/ Tulin tähdistöstä/ ja tästä,/ navan alta/ ja ihan kaikkialta.” 

Kuka olen ja mitä teen?

 Yhdessä olemisen ja arvuuttelemisen puuhakirjoja on hyvä pitää varalla. Jokin niistä saattaa jäädä lempikirjaksi, jota luetaan väsyksiin asti – kunnes kävelemisen opettelu vie uusille poluille. Sanna Sofia Vuoren Onko se minä? (kuv. Anne Vasko, Tammi 2022) on perusvarma valinta ”oman itsensä” löytämiseen. Kuka on lähdössä ulos ja kenen kanssa? Aukeamalla tuumitaan, kuka kumma polskii mudanhajuisena – olenko se minä? Käännetään seuraava aukeama ja sammakkohan tuossa. Entäpä tien laidassa, lämmin ja sileä? Mukaan on taiten valittu selkeitä esineitä, eläimiä, luonnonilmiöitä ja tuntemuksia opittavaksi ja muistettavaksi. Ja lopuksi iso ihmisesi toteaa sinulle: ”Tämä kuulostaa sinulta. Tämä näyttää sinulta. Tämä tuoksuu sinulta. Tämä maistuu sinulta. Tämä tuntuu sinulta.” Tärkeät asiat ovat yöpuku, vettä, hali. Siinä sitä ollaan lämpimässä sylissä. 

Vasko ei nyt pääse kuvittamaan päähenkilöitä, vaan maalaa laajat aukeamat täyteen väripintoja, varjoja, lähimaastoa ja tunnistettavia ja nimettäviä asioita. Ja sijoittaa loppuun lapsen piirustuksen a la Matilda Vuori auringon ja oman ison ihmisen kanssa auringossa. 

Kuvittaja Liisa Kallion ja Eppu Nuotion OHO-sarjassa vauveli puolestaan kokeilee karttuvia taitojaan - nyt kysytään Mitä tapahtuu? (WS 2022). Kallion riemukas vauveli-ilme täyttää paksut kartonkisivut vauhdilla ja – metelillä. Tämän mahdollisuuksien opaskirjan kohteina ovat rummutus, palikoiden hakkaaminen, valonappulan naksuttelu (kosketin näyttää kyllä turvalliselta), konttaaminen, musiikin etsiminen radiosta, kaukosäätimellä harjoittelu, sukan hävittäminen imuriin, koiran vesikupin ihanuus, laatikoiden avaaminen ja kattilankansien vastustamaton vetovoima ja…ja… Mutta onhan isä suurpiirteinen ja sanoo OHO. ”Minä painan isää nenästä, ja isä sanoo TRÖÖT!”

 Otetaanko huumorilla tosiasiat? 

Jani Niemisen esikoislastenkirja on monimielinen Vauvaskainen! (kuv. Tuoma Kärkääinen,Tammi 2022). Vauvoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita lupaa takakansi, mutta kenelle? Kahden lapsen isän Niemisen kohderyhmä taitaa löytyä ilmaisuista Tuleva äiti ja Tuleva isä, jotka muuttuvat tietenkin myöhemmin Tuore isäksi ja Tuore äidiksi. Jonkin verran valistustakin tarjotaan ennen h-hetkeä, koska äidin suusta lennähtää käki ja hän ilmoittaa haluavansa vauvan. Tuleva isä kolauttaa päänsä, sadattelee ja suutelee ja lähtee kauppaan. ”-Oliko muita toiveita kuin vauva? hän huhuili takkia pukien. – Jogurttia. Niin ja maito on loppu, Tuleva äiti muistutti.” Moni muukin on harrastanut erilaisia vauvan hakuoperaatioita. Äiti on esimerkiksi lähtenyt aamulla Stockmannille hakemaan vauvaa, kun taas Mustat rytmit - nimisessä viihdekirjassa balettitanssijatar rakastuu, nyrjäyttää nilkkansa ja saa lapsen. Jani Niemisen isän maailmassa Tuleva isä kastelee uutterasti kannullaan Tulevan äidin vatsaa.

Vatsassa Vauvaskainen viettää lokoisaa elämää, eikä huvituksista tai virikkeistä ole pulaa: napanuora ja korvalappustereot, kunnes olo alkaa tuntua ahtaalta ja alkaa varsinainen show. ”Kätilö otti kiinni ulospäin pullahtaneesta navasta ja veti korkin irti. POKS.”    Vauvan saamisen ihanuus lienee hiukan pöllämystyttänyt Tuore isän, koska hän muistelee Vauvaskaisen joutuneen Pesumummon käsittelyyn ja pesuharjoihin. Tuore isä pääsee myös mukaan sinappivaipan pesuun, ja jöötin hoidosta vastaa kärpäskaksikko, joka grillaa tästä mukavan rapsakan syömisen. Ei tämä mitään. Tuore isä pääsee välillä ihastelemaan ketjukarusellia, missä äidit kieppuivat maidosta raskaat rinnat suihkimassa  nektaria lasten suihin kuten tässä aukeaman oikealla sivulla. 

Enpä voi mitään sille, että mieleeni välähti Lennart Hellsingin merirosvot, jotka panivat iloisesti ranttaliksi kapakassa rinnat paljaina hyppelehtivien kaunotarten kanssa. Jotain samanlaista ilottelua, hullunkurisuutta ja överiä menoa löytyy Vauvaskaisen tarinastakin. Myös kuvista, jotka panevat paikka paikoin tapahtumat vielä hurjemmiksi – vauvan suun koosta puhumattakaan. Hetken tosin luulin Ilja Karsikkaan pitkäraajaisten tyyppien vierailevan mukana. Väliin pitää näyttää nokkelalta. Vauvaskainen haluaa ajaa kotiin laitokselta, mutta ärsyyntyy, kun radiosta ei tule jazzia. ”Isä sääti hymyillen radiota ja riemastui, jazzia! Dizzy Gillespiehän siellä hihkui suolapähkinöistä.” Niin, ja jonkinlainen klassikkojen tuntemuskaan ei ole pahitteeksi; ”-Nyt hän taitaa tulla, kyllä se nyt on niin, että hän taitaa tulla. – Ai, Vauvaskainenko? Tuleva isä ihmetteli. – Eikä kuin Godot! Kuka muukaan kuin Vauvaskainen!” Mutta onhan Jani Nieminen kirjastonhoitaja.

 Ja tämä on totuus vauva-asiasta. Sen pituinen se.

 Näin loppuu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista (kuv. Ninka Reittu, Otava 2022). Nyt päästään asiaan ja nauttimaan koko perheen voimin asiallisesta ja syvän filosofisista pohdiskeluista syntymästä, salaisuuksista, odotuksesta ja lopullisesta täyttymyksestä. 

Kaikki alkaa hyvin kummallisesti: äidin mahaan muutti joku asumaan. Selitystä ei tahdo löytyä, ennen kuin Pikkiriikki kysyy Jeejee-tädiltä. ”Ne tulee kuule ihmisen pyllystä PLÖTS, täti sanoi ja hörppäsi lisää teetä. – TÄTI! äiti kiljaisi.” Äiti kertoo oman versionsa, joka alkaa oman vauvan haaveilusta. Sitten pitää löytää toinen aikuinen, sellainen jonka mielestä olisi myös kiva valmistaa uusi ihminen. Pikkiriikki miettii saamiaan tietoja ja valmistaa asiallisen esityksen ihmisten siemenistä ja pippelistä ja pimpistä ja vauvareiästä. ”Ja kuvittele, että kaikki maailman ihmiset ovat olleet jonkun mahassa. Naapurin täti, kaupan setä, hän joka ajaa bussia… Ja niin minäkin!”

Kaikki ei tunnu ihan kivalta, kun ajattelee mitä vauva joutuu kestämään mahassa ja mitä se oikein syö ja pissaa ja juo.        Ninka Reitun kuvitus on sydämeen käyvää kuten ennenkin. Prinsessa Pikkiriikin mielialan vaihtelut, oivallukset, kauhistus, pelot, kiukut tulevat lähelle. Aukeamat on suunniteltu myös taiten niin, että tarinaa ja uusia tietoja voidaan käydä läpi suuresta kuvasta pieniin, lennokkaasta tilanteesta sohvalla köllöttävään yhteiseen tunnelmaan. Ja tuleehan tuo pieni Urpo laitokselta kotiin ja on ihana ja kun ei ole niin: ”Ja kun se kakkaa, niin se kakkaa koko vaipan täyteen, ja sitten aikuiset joutuvat vaihtamaan vaippaa ja SE HAISEE ja niitä YÖKÖTTÄÄ HAHHAA.” 

Näin tärkeimmät yhteiset vauvanhoidon perusteesit näyttävät tulevan kaikissa kirjoissa rekisteröityä. Mutta tärkeintä toki on Pikkiriikin kommentti: ”Että on kyllä kiva, että välillä joku muuttaa toisten sisuskaluihin asumaan. Kun sillä tavalla tulee niitä tyyppejä. Ja mitä enemmän on tyyppejä, niin sitä enemmän on rakkautta ja rakkaita tyyppejä.”