Aikanainen Minna Canth

Harvoinpa jokin teema on vaikuttanut niin selkeästi kuin meillä viime vuonna voimaannuttavien naisien erilaiset esittelyt lasten- ja nuorten tarinatietokirjoissa. Taustalla taisivat olla joukkorahoituksella toteutetut nopeasti käännetyt mallit, joiden suosio sai kustantajatkin valpastumaan.

Naisista taas arvoon on noussut osin juhlavuotensa kunniaksikin Minna Canth, jota on esitelty toki kokoomateoksissa nuorille. Nyt myös kahteenkin kertaan omassa tietokirjassaan kuvien kera. Yleensäkin näissä esittelyissä korostuvat draamalliset ja tarinalliset elementit, joita valitut kuvitustyylit eri tavoin korostavat.

Mukavana poikkeuksena on lähes knoppimainen virkistäjä naissankareiden joukossa eli Tuula Uusi-Hallilan ja Anne Helttusen Naisia nimittäin (SKS). Siinä pääosan ottavat kirjojen viisikymmentä naishahmoa – Anna-Liisa ja Hanna ovat tietysti mukana.

Oikeastaan ihmetyttää, että Tove Janssonista ei oikein ole tehty samanlaista lapsille tai nuorille kohdistuvaa materiaalia. Hän on tietysti ollut kestokohde sankarillisten naisten kokoomakirjoissa, mutta muutoin norjalaiset ja ruotsalaiset ovat saaneet kantaa vastuuta. Tovesta on tehty useitakin mallikkaita esityksiä aikuisille ja esimerkiksi sarjakuva- ja juhlajulkaisuissa on ollut hyviä esipuheen tapaisia johdatuksia. Mutta onko Tuutikki ja kumppanit liian iso haaste?

Monenlaista piirrosjälkeä

Leena Virtasen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018) tuli analysoitua jo aikaisemmin. Sanna Pelliccionin kuvitus jäi pohdituttamaan, ja samoin käy palkitun tietokirjailijan Elina Lappalaisen kolmannen nuoremmille suunnatun kirjan kanssa. Ihmeellisessä Minnassa ja suomalaisissa supernaisissa (Tammi 2019) Ilona Partasen hahmot, sisarukset Elli ja Hanna, kirmaavat pyörösilmäisinä luonnoksina jo kannessa Minnan iskiessä silmää talonsa seinästä. Iloista ja huumorillista tavoitellaan, varmaankin, eivätkä lapsilukijat – toisin kuin edellisessä Minnassa – jääneet sen kummemmin pohtimaan, mitä tässä tapahtuu. Lapsillakin taitaa kuitenkin olla tarve etsiä aukeamista jotain konkreettista: ”Ei toi tyttö voi tuolla tavalla roikkua, jollei se ole ihan vahva.””Noi tytöt mulkoilee.”

Väliin todellakin kaipaa tarkempaa kuvitusta, yksityiskohtia ja miljöitä. Nostalgiaako? Näin on tietysti helpompi piirtää vaikkapa Minnan kuuluisa salonki – sinnepäin.

Elina Lappalainen on kaikissa kolmessa kirjassaan tukeutunut tarinalliseen tiedon välittämiseen, niin Nakissa lautasella kuin Nyt pelittää!-kirjoissaan. Tällä kertaa juonena on mummon antama tehtävä löytää supernaisten voimakivet. Miksipä ei, aikuisempaa johdattelijaakin alkaa kiinnostaa, mitä voimia Lappalainen tarjoaa Minnan lisäksi kehitysbiologi Irma Thesleffiltä, tähtitieteilijä Liisi Ottermanilta, presidentti Tarja Haloselta, yrittäjä Armi Ratialta ja – yllätys, yllätys, täältä tulee Tove Janssonkin!

Kuopion korttelimuseo tulee esiteltyä Minnan yhteydessä, ja sisarusten naistutkimus etenee säntillisesti ja mukavan vaihtelevasti sanomalehden toimittajasta kauppiaaksi, koulusta lopulliseen arvioon: sisukkuus on Minnan supervoima! Lappalainen sirottelee suppeahkojen muiden naisten esittelyiden väliin lisää Minnaa, muun muassa käynnin Papin perhe -näytelmän esityksessä.

Entäpä tutkija? Thesleffin kautta päästään puhumaan solujen kielestä ja hampaista – supervoimana uteliaisuus. Supermatemaatikon kiteytymänä on arvattavasti tiedonjano, kun taas presidentin toimien esittelyn jälkeen Tarja Halosen voima on iloisessa mielessä. Armi Ratia yhdistyy tiiliskivi-kuosiin, unikkoon ja villiin mielikuvitukseen.

Tove Jansson? Kahdella aukeamalla tehdään tiivis yhdistelmä elämänkerrasta ja taustasta. Laatikoihin poimitaan Tuulikki Pietilä, Toven elämänkumppani, taidemaalarin ura ja lasten kirjeet. Puhutaan meren merkityksestä ja Pellingin saaristosta ja kerrotaan Tuutikin ja Toven suhteesta asiallisen lämpimästi – ja tietysti Muumiperheen tarina on mukana. Toven supervoimaksi Lappalainen valitsee itseluottamuksen.

Ja lopussa vielä askartelua – hei, tehdään paperinukke ja puetaan Minnan päälle Supersankarin asu! Kolme erilaista kirjaa kuvituksineen on mielenkiintoinen kokoelma. Nakki lautasella oli kantaaottava, tarkkaan mietitty puheenvuoro lihantuotannosta kuvituksenaan Chritel Ronnsin taustoitettua havainnointia, Nyt pelittää! puolestaan vei nuoret vanhempien työpaikalle ja konkreettisesti pelien tekemiseen Jussi Kaakisen jo enemmän vauhdikkaiden tilannekuvien mukana. Minnan kokonaisuus on puolestaan aukeamien, tekstin, laatikoiden ja interiöörien sekä voimakkaiden värien irtonaista leikittelyä. Toivottavasti Lappalainen jatkaa - asiansa osaavien tekstintekijöiden joukko ei ole liian laaja tarinatiedon puolella.

 Mukavia pläjäyksiä tiedon maailmaan

Samaan syssyyn on hyvä kaivaa vielä esiin niitä harvoja tekijöitä viime vuodelta. Marketta Vaismaan yhteistyö tuotteliaan kuvittajan Carlos da Cruzin kanssa jatkuu Aikakirjassa (Lasten Keskus 2018). Rakenne on tututtu Vesikirjasta (2016) ja uusi painos viime vuodelta osoittaa, että aihe ja esitystapa ovat purreet. Vaismaa jatkaa luontevaa, puhuttelevaa tyyliään aloittaessaan ajan takaa-ajoa. Matka jatkuu Hilkan kanssa sarjakuvatyyliin, kun hän tapaa Aikaihmisen ja lähtee mukaan ajan historiaan Einsteinin ja Henri Bergsonin tapaan. Carlos da Cruz jakaa aukeamansa selkeästi eikä innostu päällekkäisyyksiin. Eri puolilla maailmaa aika koetaan eri tavalla: ensin on pääteksti, sitten kuvallista selventämistä, tietokuplat ja iso maapallo sykleineen.

Riemastuttavan monipuolinen opas selvittelee ajanlaskun alkua ja kalentereita, vuotta ja kuukausia, päiviä ja viikkoja. Väliin vaihdetaan sarjakuvaan tai sivun kokoiseen kelloon ja sen toimintaan. On myös haastavia mahdollisuuksia pohtia yhdessä menneisyyttä, tulevaisuutta ja tätä hetkeä. Laajaa aihetta kevennetään aika hauskoilla tapauksilla kesäajasta pimeään aikaan tai luonnon kellojen toiminnasta. 

Niin, ja lopuksi Aikaihminen huomaa kiireen loppuneen. Miten ihmeessä? ”Aikaa ei saa kiinni juoksemalla, vaan pysähtymällä.”

Haluamme lisää kirjoja siis Lappalaiselta ja Vaismaalta, please.

Topelius on robotti

Tekoälyn tulosta ja kehityksestä puhutaan koko ajan enemmän. Varsinkin alan messujen yhteydessä mietiskellään, mitä tekoäly todella tulee muuttamaan elämässämme. Vähemmän on selitetty, kuinka kiinalaiset ja amerikkalaiset tekoälyn suunnittelijoiden suurvallat tulevat muokkaamaan tuotteistamista – ihmisten hallintaa toki, mutta valtion vai kulutuksen ehdoilla?

 80- ja 90-lukujen alan skifin ja fantasian klassikoiden kahlaaminen aikoinaan loi jo monenlaisia suuntaviivoja tekoälyn ominaispiirteille ja mainioille tulevaisuuden hahmotuksille.

 Robottien kädet heiluvat

Lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa ollaan päästy ainakin robottien mietiskelyn tasolle. Mutta juuri Suomen nuorisokirjailijat ry:n traditionaalisen ja arvostetun Topelius-palkinnon pokannut Anniina Mikama yhdistelee Taikurissa ja taskuvarkaassa (WS 2018, kansi Sami Saramäki) molempia alueita yllättävästi ja taitavasti. Pitänee onnitella nuorisokirjailijoitten raatia, joka jo ehdokasasetteluissaan löysi ns valtapalkintoa mielenkiintoisemmat kohteet. Eikä Lydeckenin voittanut Petja Lähteen Surunsyömäkään (Karisto 2018) huono valinta ole, joskin sille olisi ollut tasapäistä vastusta enemmänkin. Kymmenvuotiaan puoliorvon Pentin vastuunotto surevasta isästään on kyllä sekin sydämeen osuvaa dokumentointia.

Taikurissa on kuitenkin kerronnan imua, mietitysti rakennettua juonta ja aikaan ankkuroituvaa lähtökohtaa. On Helsinki vuosisadan vaihteessa, on historiasta tuttuja yksityiskohtia niin arkkitehtuurissa kuin luonnonilmiöissä vuoden 1890 Kaisaniemen puutarhan tuhonnutta elokuun myrskyä myöten.

Taikurin maaginen sirkus tuottaa hämmästyttäviä rakennettuja elävän tuntuisia olioita ja tapahtumia. Sen tekijä on tulevaisuudesta paennut robotti, joka on rakentanut vuosien mittaan itsensä kaltaisen ja näköisen kumppanin. Näin voidaan sopivin määrin pohtia niin edistyneen teknologian luomaa lähes inhimillistä olentoa ja tämän tunteita, toisaalta miten robotti suhtautuu tappamiseen tai ihmisen vahingoittamiseen aivan kuin Asimovin robottien mielenkulkuja seuraten. 

Koulua ja tulevaisuutta

Mikaman jalanjäljissä tietokirjat tuntuvat hiukan kuivakkailta, joskin luotettavilta ja asiallisilta. Mutta viimeistään rinnakkain vertaillessaan esimerkiksi Linda Liukkaan Hello Ruby – Robotti koulussa -opasta (Otava 2018) vaikkapa Mindstormsin rakennussarjoihin tai vain legojen perusvalikoiman sarjoihin - Kevin  Hallin uusin kirja esittelee sananmukaisesti Lego robotit: 30 mallia (2019) sovelluksineen ja pohdinnoillaan – huokaisee. Niin mainiota työtä kuin Liukas tekeekin kursseillaan, markkinoinnissaan ja asian esilletuomisessa, kirjan haileat ja nopeasti hahmotellut kuvat eivät oikein jaksaneet koelukijoita innostaa. Pakollisen lapsiryhmän asiaan vihkimisjutun jälkeen alkaa sitten varsinainen robottikurssi, jonka jälkeen pitäisi tietää jotain tekoälyn toiminnasta. Se taas vaatii paneutumista kaikenikäisiltä puuhaajilta ja muistuttaa – kuten kai tarkoitus onkin – koulun täytettävää tehtäväkirjaa. Kun alkukertomus on toisaalta tekstiltään mukavan selkeää ja yksinkertaista, saattaa tieto-osuuden selailu jopa pelottaa. 

Kun yhdessä varttuneemman kanssa kuitenkin menee läpi johdatusta, huomaa otsikoiden johdattelevan harkitusti kohti uusia ja erilaisia kysymyksiä robottien ja tekoälyn toiminnasta, Parhaimmassa tapauksessa yhteinen into syttyy ja todellakin tekoälyn median uutisiin voi ottaa paremmin kantaa. Lopussa Liukas pääsee pohtimaan jo elämääkin tekoälymaailmassa. Tulevaisuudessa tekoäly toimii ihmisen työparina lähes kaikissa tehtävissä, Liukas toteaa – mutta ei ota kantaa ymmärrettävästi amerikkalaiseen kuluttajan tarpeita ennakoivan tekoälyn tarkoitusperiin. Liukkaan Android-robotti on tuotettu tai muokattu Googlen luoman ja jakaman alkuperäisen mallin mukaan.

”Tekoäly kehittyy nopeasti. Onko tulevaisuuden tekoäly koira, kummitus, kaveri, apulainen, työmyyrä vai jotain ihan muuta? En tiedä, mutta toivon, että pienet ballerinat, biologit ja muut tulevaisuuden rakentajat suuntaavat luottavaisina kohti tekoälymaailmaa. Tärkeintä on utelias, käytännöllinen ja peloton asenne.”

Selkoa roboteista

Robottikirjoja on ilmestynyt tasaisesti joskin harvakseltaan. On kansikuvaltaan hurjannäköisiä kuten Clive Giffordin Robotit (Readme 2009), leikkisämpiä kuten Robert Malonen Robotit (Atena 2005) sekä Mitä ihmettä -sarjan Jenny Fretlandin Robotit (Lasten Keskus 2018). Ensimmäinen selkokielinenkin alan opus on tullut, Seija Niinistö-Samelan Robotti ihmisen apuna (pieni karhu 2017).

Vaikka kirjojen nimissä ei ole käytetty erikoisemmin mielikuvitusta, kehitystä on sisällöistä löydettävissä luonnollisesti uusimmissa opuksissa. Mitä ihmettä -sarjan kirja muistuttaa melkoisesti Linda Liukkaan robottia ulkoasultaankin. Se lähestyy aihettaan kuitenkin tietokirjamaisemmin erilaisten aukeamittain järjestettyjen otsikoiden kavalkadina. Kun muistaakseni Liukas totesi jossakin haastattelussa, että ohjelmointi eri vivahteineen lähestyy jo runoutta, tässä johdatuksessa aloitetaan robottirunoudella! Jos saisin robotin…

Peruskäsitteiden – mikä robotti on, robotin runko – jälkeen syvennytään aisteihin ja aivoihin. Entäpä tämän kirjan vaihtoehdot robotin töille? Niitä tietysti on koko ajan ympärillämme huomaamatta, mutta tutusti esitellään hankalat työt, lääketieteen apuneuvot, itseohjautuvat autot, avaruustutkimus ja – lemmikkieläimet.  Lopuksi päästään tässäkin suunnittelemaan ja rakentamaan oma robotti.

Kaiken hypetyksen jälkeen on ihan rauhoittavaa lukea Seija Niinistö-Samelan johdatusta historiaan ja nykyaikaan, jopa tulevaisuuden malleihin. ”Kirjassa vastataan kysymyksiin siitä,/ vievätkö robotit ihmisten työpaikat/ ja miten älykkäitä robotit ovat./ Kirjasta löytyy vastaus kysymykseen,/ miksi joitakin robotteja pidetään pelottavina.” Selkokielinen ilmaisu hioo kätevästi asioita tiukkaan, helposti ymmärrettävään muottiin. Näin myös sanoman perillemeno mahdollistuu monelle ikä- ja tarveryhmälle. Tämä robottiesitys on mainio luotaus pohjaksi jatkoselvityksiin, monipuolinen ja loogisesti etenevä. Kuvituksena on valokuvia. Ihmisen ja robotin yhteisestä tulevaisuudesta Niinistö-Samela toteaa varovaisesti: ”Robottien avulla on mahdollista/ parantaa ihmisen elämän laatua./ Ihmisen vastuulla on päättää,/ miten robotteja käytetään.”

Jään mielenkiinnolla odottamaan – no, uusia tekoälyselvityksiä toki – mutta nimenomaan Anniina Mikaman jatkoa Taikuriin ja taskuvarkaaseen. Tekoälyrobotin seikkailut ja moraaliset ongelmat eivät ole vielä saaneet lopullista vastausta.

Kuka kukin on, Juntti-Mutteri?

Joululoman aikana ja uutta vuotta juhliessakin mainiosti sijoittuneet pyhät antoivat paljon aikaa lukea rästiin jääneitä viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta täytyy tunnustaa, että hurahdin nostalgisesti pitkiksi ajoiksi Ismo Loivamaan 403-sivuisen järkäleen pariin. Kuka kukin on lastenkirjoissa (Avain 2018) innosti - paitsi muistelemaan ja noukkimaan mielenkiintoisia yksityiskohtia – myös kaivelemaan muita lastenkirjojamme sivuavia kirjakattauksia. Samalla totesin, miten Avain –kustantamo – ehkä perinteensä takiakin kirjastomaailman oman firman kirjantekijänä – on ottanut vastuuta monen tärkeän ehkä vähälevikkisen tietokirjan julkaisijana.

Kuka kukin on lastenkirjallisuudessa tietenkin kuuluu jokaisen ammattinsa osaavan kirjaston kokoelmiin – se sopii mainiosti lisäksi vähäisiksi kuihtuneisiin käsikirjastoihin luonteensa takia. Tässä voi tehdä tutkimusmatkan satojen vuosien ajalle niin klassisten hamojen kuin paikkojenkin suhteen. Hompstad, Keksijäkylä, Vaahteramäki, Vihervaara – missä ne olivatkaan?

Kirja etenee aakkosittain ja on vahvasti tekijänsä mieltymysten näköinen kokonaisuus. Aapeli Käki saa kunnian aloittaa ja Anna-Liisa Haakanan Ykä lopettaa. Edustettuina on asiantuntevina – ja kantaaottavinakin – analyyseineen mainio joukko erilaisia kirjatyyppejä klassikoista kuvakirjoihin, dekkareista tyttökirjoihin.

Bongaa omat suosikkisi!

Ismo Loivamaa selvittää: ”Pääpaino lienee klassikoissa ja muilla tavoin nykykirjallisuuteen vaikuttaneiden hiukan vanhempien teosten hahmoissa. Nykykirjallisuus on silti monin esimerkein mukana, mutta läheisemmin 1990-2000-luvun kirjallisuuteen voi perehtyä esim. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -teossarjan (osat l-10) avulla.

Kirjoitustyön aikana huomasin, miten polttavasti tarvitsemme lisää hakuteoksia näinä digitaalisinakin aikoina. Esim. suomalainen kuvitusbibliografia yltää vain vuoteen 1960 saakka. Ja sen huomasin, miten korvaamattomaksi osoittautui koti- ja ulkomaisten lehtien leikekokoelmani!

Lastenkirjallisuuden tärkeät ja rakkaat hahmot ovat olennainen osa lapsuutta. Niiden varassa muistellaan omaa lapsuutta ja elämän käänteitä. Lastenkirjallisuuden merkityksestä kertoo se, että monesta hahmosta on tullut käsite, miltei psykologinen termi. Tämä kirja kertoo, millaisia lastenkirjojen hahmot ovat - ja miten ne elävät ja vaikuttavat arkipäivässämme ja puheessamme.”

Täälät' löytyy Punavyö!

Loivamaan analyysit kannattaa lukea tarkkaan. Uutta tietoa löytyy yllättävistä paikoista. Käsitellessään Maijaliisa Dieckmanin ja minun yhteistä sankaria Tapani Löfvingiä hän toteaa ainakin minulle uuden vinkin: ”Sissipäällikön sankarimaineesta kertoo paljon se, että hänet on sujutettu mukaan myös lastenkirjaklassikon suomennokseen: brittiläisen Hugh Loftingin Eläintohtori Dolittlen suomennoksessa kerrotaan vaivihkaa myös Tapani Löfvingin seikkailuista!”

Tieto hajallaan eri puolilla

Kuten Loivamaa toteaa, hakuteoksien määrällä ei voi hurrata. Lasten tietokirjallisuutemme kohdalla perusteoksia on vain kaksi, Totta tosiaan ja Toden teolla. Monia mielenkiintoisia lisätietoja löytyy sitten, kun viitsii ja jaksaa etsiä. Yllätyksiäkin: lastenkulttuurin ja –historian asiantuntija Niklas Bengtsson esimerkiksi nosti pikku kirjassaan  Helene Schjerfbeck – tuntematon kuvittaja ja exlibristaiteilija? (2018) esiin tietoa hänen erikoisemmista tuotteistaan. Vähemmän tunnetut kuvitustyöt ja exlibrikset esitellään myös kuvaesimerkkien kautta. Satujen kuvittaja Helene  mm. Rafael Hertzbergerin Finka folksagor tai J.L. Runebergin Hauta perhossa –runo!

Täyteläinen kuvaus tulkinnoista!

Timo Ronkaisen uusittu painos  Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista, Nytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista (2018) sisältää vetävästi kirjoitettuja artikkeleita, runsaasti kuvitusta ja sarjakuvan historiaan nostalgisesti luotaavia hyppyjä niin sarjakuvalehtien kuin lapsenmielisten sarjakuvajulkaisujen pariin.

Kirsi Pelkosen Käsikirjoituksesta kirjaksi (2018) on vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta kiintoisa kattaus kuinka kirjailijat muokkaavat tekstiään. Haastatellut kirjailijat todella paneutuvat avautumaan omista tekniikoistaan. Mukana on monipuolinen kirjo lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä aikuisyleisölle suuntautuvia kirjoittajia – ja monet tekevät työtään kaikille osapuolille. Tapani Baggen kohdalla tarkka analyysi ulottuu niin lastenkirjoista dekkareihin kuin tietopuoleisiin, Jukka Itkonen on runoilijan poluilla, Niina Hakalahti kantaaottavampien varhaisnuorten parissa, Anne Leinonen fantasiassa. Lastenkirjoja kirjoittavista mukana ovat lisäksi Anneli Kanto, Asta Ikonen, Tatu Kokko, Jasu Rinneoja.

Eikä unohdeta lopuksikaan historiaa – ehkä kuivakkaan tuntuisista nimistä huolimatta vaikkapa tuotteliaan historioitsijan Tuija Laineen Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen (2017) tuo mielenkiintoisia tuloksia esimerkiksi mikä oli ulko- ja sisäluvun suhde ja merkitys lukemisprosessissa? Miten lapset ja nuoret otettiin huomioon kirkollisessa kansanopetuksessa ja julkaistun kirjallisuuden kohderyhmänä? Lukemisen tavat ja apuneuvot antaa taas tietoa tekstin muodosta, hiljaisesta lukemisesta, ulkoluvusta jne. Aapisen ja katekismuksen vaiheet tuovat lähelle vaiheen, missä lapset otettiin selkeästi uudeksi kohderyhmäksi ja mietittiin tekstin ymmärtämisen tärkeyttä.

Palkinnoista muuten emme pääse eroon vieläkään. Pian ihmetellään niin Lydecken- ja Topelius –kohteita ja perään sitten Junior Runeberg. Siihen asti selailen Kuka kukin opn –opusta. Liekö suosituin hahmo saanut nimekseen Mikko? Tarkistakaapa.