Palkintoja kuin lapsen perseestä

Vielä jäämme odottelemaan Runeberg-palkintoa, ja mitenkähän onkaan suomenruotsalaisten joltisenkin hassusti tuoreehkosti käyttöön ottaman Topelius-tunnustuksen laita? Suomen nuorisokirjailijoiden vanha, vakiintunut ja klassinen Topelius-palkinto Lydecken vanavedessään nimittäin suotiin jo viime viikolla.

    Jäin miettimään tässä yhteydessä kahta asiaa. Kuinkahan moni muistaa, ketkä olivat esimerkiksi nyt ehdokkaina? Tai viime vuonna? Tai ketkä saivat viime vuonna palkinnot? Toisaalta tuntuu mukavalta, mitä useampi lasten ja nuortenkirja saa edes hiukan julkisuutta. Mikä painoarvo sitten loppujen lopuksi ehdokkuudella on muille kuin tekijälle itselleen? Suomen nuorisokirjailijoiden systeemi on hiukan erilainen kuin Finlandioissa, joissa esiraadin valinnoista lopullisen päätöksen tekee yksinäinen diktaattori. Nyt ratkaisun tekee sama raati. Näin saattaa olla parempi, koska varsinkin Juniorissa alkaa jo olla mielenkiintoisempaa seurata raadin ja diktaattorin nimiä kuin osanottajia – niin sekalaiseksi seurakunnaksi porukka alkaa jo muodostua.

    Luin Hannu Mäkelän muistelmista, Otavan ajasta, useitakin mainioita lausahduksia, joista nyt osuu yksi kuin kuuma veitsi voihin. Kirjoittaja  kun ottaa kantaa kiertäen palkintoraateihin kertoessaan, miten Bo Carpelan puhui Neustadt-palkinnon Paavo Haavikolle vuonna 1984: ”Palkinnot ovat aina käsittämättömien sattumusten tulosta, ihmissuhteiden synergiaa. Lautakunnat ovat kuin lapsen perse, ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee, kuten Anhava on asian tyylikkääseen tapaansa ilmaissut.”

     Nyt mielestäni Suomen nuorisokirjailijoiden raati on ainakin lopputuloksessaan saanut ponnisteltua oikein tyylikkään ratkaisun. Näin minun on tietysti pakkokin todeta, koska blogissani aikaisemmin ehdokkaita ruotiessani nostin nämä kaksi varteenotettavimmiksi ehdokkaiksi. Soisin myös kirjojen menestyvän laajemmalla rintamalla.

    Näin raati luonnehtii jopa ylisanoihinkin innostuen mm. Siiri Enorannan Surunhaurasta, lasinterävää (WSOY 2015):"Upea ja monitasoinen romaani vie mukanaan Sarastuksen palatsiin ja Surukauriin kansan saarille. Kantavina teemoina ja harkitusti tarkasteltuina esiin nousevat valta, rakkaus ja inhimillisyys. Enorannan luoma maailma, henkilögalleria ja tarina muodostavat häikäisevän kaleidoskoopin. --- Tunnelmallinen ja tyylikäs teos osoittaa Enorannan kuuluvan suomalaisen kaunokirjallisuuden valonkantajiin.”

  Ehkä arvioitsijan itsensä pitäisi myös miettiä, miksi juuri jokin tietty teos kolahtaa kuten Mörkövahti (Tammi 2015). Ehkä se viistää omia kirjoittamisen tavoitteita, ehkä huumori solahtaa päähän, ehkä kielessä on tuttuja hyviä sointuja? Joka tapauksessa raatikin näyttää löytäneen oivallisia rakenteita: ”Kun sisarukset Hilla, Kaapo ja Maikki saavat mörkövahdin kesäloman alkaessa, seikkailu käynnistyy vastustamattomalla voimalla. Tuutikki Tolosen Mörkövahti on omaleimainen, tuore ja taidokas romaani, joka tavoittaa saumattomasti lapsi- ja aikuisyleisön.

Hahmot ovat samastuttavia, kerronta sujuvaa ja mörköjen arvoitus koukuttaa. Jännittävään ja

lämminhenkiseen seikkailuun on punottu myös erilaisuuden ymmärtämisen ja ystävyyden sanoma. Teos sopii niin ääneen luettavaksi, kouluun pulpettikirjaksi kuin ahmittavaksi kirjastossa tai kotona lempilukusopessa. Mörkövahdissa on kaikki rakastetun lastenkirjaklassikon ainekset.”

    Niin, näistä ehdokkaista vielä ja raadin oletetuista miestiskelyistä. On aika hauskaa ounastella, kuinka ehdokkaiden välillä on rajankäyntiä on käyty. Kun mukana on sama raati, miettii pakostakin, kuinka selvää oikeastaan voittajien poimiminen on ollut. Siinä mielessä diktaattori toisi ehkä vielä yhden jännitysmomentin mukaan tähän Anhavan mainitsemaan ponnistukseen, josta ei tiedä mitä sieltä tulee. No, kun viime palkintolautakunnassa Kalle Veirto oli mukana ehdokkaana sekä Lydeckenissä että Topeliuksessa, saattoi aika helposti veikata ainakin toista, kumpaa vain kirjoittajalle. Nyt muuten Saku Heinänen oli Zaidallaan jo toisen kerran ehdokkaana, eikä pärjännyt. Lautakunta ehkä mietti, että annas olla, sieltä on tulossa vielä kolmaskin ja viimeinen tänä vuonna. Ehkä sitten on jo kolmannen tulemisen aika?

     Mutta onpahan tänä vuonna ilmestynyt heti vuoden alkuun upea kokonaisteos, joka samalla on kunnianosoitus kolmelle hienolle tekijälle. Lastenhuoneen laulukirja (Tammi 2016) esittelee yli 140 Hannele Huovin ja Soili Perkiön yhteistyönä syntynyttä lastenlaulua ja/tai runoa. Laulut on jaoteltu sympaattisesti erilaisten otsikoiden alle: on lastenlauluja arkeen ja juhlaan, lauluja päivänsankarille, vastasyntyneille, vauvoille unohtamatta vaareja ja mummeja. Trendikkäästi sovelletaan jaottelussa myös vuodenaikoja jopa niin, että lopussa on monta sivua niiden merkityksestä ja sisällöistä. Näin sanon siksi, että monien aikaisempien kirjojen ja nyt Lasten vuosikirjan vanavedessä myös Mauri Kunnas on ryhtynyt setvimään juhlapäivien salaisuuksia.

    Kustantajalle täytyy nostaa hattua: Kristiina Louhen kuvitukset antavat lauluille yhden ulottuvuuden lisää, ja kokonaisuudesta syntyy mahtava sukellus maamme eturivin lastenkulttuurin tekijöiden luomisvoimaan ja monipuolisuuteen. Olisipa muuten ollut hieno mahdollisuus tehdä kirjan loppuun vähän pitempi analyysi tekijöiden töistä ja tuntemuksista!

    Nyt minäkin syyllistyin ylisanoihin. Joskus ne kuitenkin ovat ihan paikallaan.

Lukuhimoa taikahatusta

Uuden vuoden alkajaisiksi kaupunkiseudun lumisateen lisäksi pöydälle ilmestyi mielenkiintoisia lukuhimon herättäjiä. Nyt lasten lukemisen tukemiseen tarkoitettuja oppaita on hyvä taas kerrata vuoden mittaista työrupeamaa varten – ja oman motivaation nostamiseksi yhä tiukentuvassa kilpailutilanteessa.

    Täytyy hiukan kateellisena tähyillä tuonne lahden yli, kun hakee selkeitä ja ytimekkäitä luotauksia. Hyvä, kun Barnens Bokklubb tekaisi mainion Boken om läsning, joka kääntyi suomeksikin nimellä Syötä satuja – lukueväitä lapsuuteen (Tammi, Lasten Parhaat Kirjat –kerho 2008). Niin tutkijat, kirjailijat kuin vanhemmatkin kertovat kirjassa varhaisen lukemisen keinoista ja merkityksestä.

    Mutta vielä kattavampi on Carina Fastin Läslust i hemmet – så stödjer du ditt barns skriv- och läsutveckling (Natur&Kultur 2015), joka hyppäsi heti toiseen painokseen. Sietikin: kirja on osoitettu 0-9-vuotiaiden lasten vanhemmille ja kokoonpantu ilman tilastojen tai tutkimusten painolastia vaan painokkaalla ja vetävällä helppolukuisella tietävyydellä. Mukavat, leikkisät vinkit johdattavat aikuista kokemaan ja ymmärtämään lapsen kehittymistä lukijaksi, kirjoittajaksi ja kokijaksi. Kappaleiden otsikointiin ja selvyyteen on panostettu - tekijä onkin alakoulun opettaja, pedagogiikan tohtori ja kirjailija.

Kansi Anna Hild

    Luvut alkavat useimmiten omakohtaisella tapahtumalla, joka sysää tarkastelemaan lapsen maailmaa laajemmin. Lyhyehköt, runsaat asiakokonaisuudet jakavat kutakin päälukua. Puhutaan esimerkiksi alkuvaiheissa tarkastelemisesta ja matkimisesta, puhumisen lisääntymisestä ja ymmärtämisestä, tavallisen keskustelun tärkeydestä pikkulapselle, leikkimisestä ja vitsailemisesta kielen kanssa esimerkkeineen, kirjoista ja filmeistä juttelemisesta ja johtopäätöksien tekemisessä auttamisessa. Tässä luvussa mielenkiintoista on myös useamman kielen kanssa toimiminen, niiden antama rikkaus ja vaihtelu kielten välillä. Päälukujen lopussa on kiteytettynä Fastin ehdotukset lapsen kehittymisen tukemisesta.

    Näin käydään läpi useimmin esitettyjä kysymyksiä lapsen lukemisesta ja kirjoittamisesta, kehittymisvaiheet ja erilaiset välittämisen muodot. On kuvien ja symbolien tunnistaminen, ääneen kertominen ja lukeminen, leikin kautta tapahtuva opettelu, lapsen oma kirjoittaminen ja lukeminen. Esikoulu ja koulun merkitys käydään omana osionaan läpi. Lopussa on kätevä syventämistä haluaville tarkoitettu lisälukemisto jaoteltuna eri pääotsikoiden mukaan.

10 askelta inspiraatioon

Lukuinto-projekti tuotti varmaan ympäri Suomea parina viime vuonna monta hyvää yhteistyömallia ja tapaamista koulun, kirjaston, tutkijoiden ja tekijöiden kanssa. Ounastelin silloin, mitenkä tulokset saadaan edes jollakin tavalla yleisempään jakeluun. Kattavuudesta en mene takuuseen, mutta Lukuinto-opas (OPM 2015) eli lukumotivaatiota ja monilukutaitoa koulun ja kirjaston yhteistyönä näyttää mukavasti työn moninaisuutta. Ja onhan vinkit myös verkossa eli ne kannattaa mielen virkistämiseksi nekin poimia: lukuinto.fi. Hiukan nopeaan iskulause- ja raflaavaan taittotyyliin – onhan sivuilla Aleksi Delikouraskin huppu päässään tuijottamassa digikameransa takaa – käydään läpi projektin taustoitus, motivointikeinoja koulun ja kirjaston arkeen lukudiplomeista vinkkaukseen – ja täällä jopa mainitaan erikseen tietokirjojen merkitys!

Graafinen suunnittelu Tuija Karén

 Lukuintolähettiläs Agneta Möller-Salmela muuten kertoo omassa vihkosessaan hänkin laajemmin vinkeistä: 10 steg till läsningsinspiration. Toiminnallinen oppiminen tulee useassa kohdin esille samaten kirjaston rooli mediakasvattajana. Yleensäkin teknologian ymppääminen mukaan otetaan esille monissa yhteistyökuvioissa, samaten pelit ja monilukutaidon harjoittelu. Toki myös perheen merkitystä kosketellaan muutaman sivun verran.

    Mitä enemmän opasta selailee, sen mukavammalta olo tuntuu. Täältä tosiaan löytää hyvän kokonaiskuvan ja intoa kokeiluun: varsinkin tekstistä monimuotoiseen tuottamiseen tähtäävät ideat houkuttelevat. Puhutaan esimerkiksi digitarinoista, elokuvista ja videoista kirjoittamisesta. Itse olen jossain välissä puhunut ”tarinakamerasta” samalla pohjalla eli sanattoman, omatekemän tapahtumaketjun esittelemistä ryhmille, jotka kirjoittavat siitä. Kun lopputuloksia verrataan, voidaan löytää monta mielenkiintoista tulkintaa. Uusin termi taitaa tätä nykyä olla ”kamerakynä”, joka sekin yhdistelee maukkaasti eri muotoja.

Missä ovat oppimisen seinät?

Lopussa puhutaan koulusta ja kirjastosta uudistuvana oppimisympäristönä ja todetaan painokkaasti, ettei oppimisella ole seiniä. Carina Fast muuten kehuu pariinkin otteeseen omaa suosikkiani Aidan Chambersia (Böcker inom oss: Om boksamtal) ja Lev Vygotskia ja hänen mietteitään fantasian roolista lapsen elämässä. Mm. kirjaan Ajattelu ja kieli (W+G 1982) viittaa myös Kirsti Lonka pyrkiessään selvittämään oppimisen ja opettamisen keskeiset puolet Oivaltavassa oppimisessa (Otava 2015). Lonka puhui myös hauskasti Lukuinto-projektin päätöstilaisuudessa Helsingissä. Hän osoitti kouriintuntuvasti, miten toiminnallinen tehtävä piristää auditoriumin ja saa kätevästi aikaan lisääntyvää kiinnostusta. Oivaltava oppiminen on valitettavasti oudon huonosti taitettu lukemista ja omaksumista ajatellen: pieni teksti, uuvuttavan pitkät rivit… Oivaltavaan oppimiseen varmaan kuuluisi myös auttaa lukijaa hahmottamaan ja jaksottamaan selkeästi asioita? Lukujen lopussa on myös hämäävä otsikko ”Omia oivalluksiani”. Ne eivät olleetkaan tekijän tiivistyksiä, vaan valkoisia tiloja lukijan raapustuksille.

Kannen kuva Rosa Liksom

    Sisältö muistuttaa luentorunkojen yhteen nitomista, mitä se saattaa ollakin. Vygotski kuitenkin herättää hiukan, kun puhutaan oppimisesta vuorovaikutuksessa ja mietitään arki- ja tieteellistä ajattelua sekä oman oppimisen säätelyä. Tavaraa on todella paljon, joten parhaiten kirjaa on nautiskeltava pienissä paloissa. Silti voi nappaista heti poleemiseksikin heittäytyvän osion oppimisympäristöä käsiteltäessä. Mainio yhteenveto, jota voisi luonnehtia jotenkin lattiaan pultattujen pulpettien sotilaallisella järjestyksellä, joka pakottaa opettajan esittämään yksin suorittajaa ja tuntien tähteä.

   Oivaltavaa oppimista ja tutkiva oppiminen ovat aika tuttuja käsitteitä esimerkiksi kirjastomaailmassa, missä tiedonhaku näillä menetelmillä on osoittanut toimivuutensa ja hauskuutensa. Lonka ei näytä tuntevan näiltä alueilta ainakaan lähdeluettelossaan mm. edelleenkin ajankohtaista pioneerityötä Karttakepin kuolemaa (Arator 2003) tai mainion kantaaottavaa Rakenna oppivaa ryhmää (PS-Kustannus 2014).

Tavuja mukaan hyppelyyn

Vysotski on edelleen taustalla kova sana, kun Tuuli Tiainen ja Virve Välimäki johdattavat todella raikkaasti liikkeen merkitykseen ja puhuvat nimenomaan tarkoituksellisesta liikkeestä, ei liikunnasta. Lukuja liikkuen, tavuja touhuten (PS-kustannus 2015) on lasten ja nuorten fysioterapeuttien ahaa-elämysten vinkkiopas. Nytkin on kysymys toiminnallisesta oppimisesta. Tekijät toteavat, että varsinkin matematiikkaan on olemassa erilaisia menetelmiä, mutta paikallaan tekemällä – oma keho unohtuu. Kirjassa selvitetään runsaiden esimerkkien tuella, miten varhaisia oppimisvalmiuksia sekä esi- ja alkuopetuksen äidinkieltä ja matematiikkaa voidaan opettaa ja oppia liikkumalla. Opetussuunnitelmien mukaisia sisältöjä on yhdistetty tuttuihin leikkeihin, peleihin ja hyviin käytäntöihin sopivasti muokaten. Leikeissä on hauskasti huomioitu erityisesti motoriikka ja kinesteettisen aistin hyödyntäminen osana oppimista.

Kansi Emmi Kokko

    Tässäkin oppaassa mietitään ja tuetaan luokan toimintakulttuurin muuttamista: poissa pulpetista tapahtuva opettamis- ja oppimismenetelmä tulee enemmän liikettä, ääntä ja tilantarvetta. ”Opettajalta vaaditaan kykyä sietää hallittua kaaosta ja päästää irti ohjaksista.” Totta tosiaan, esikoulun ja ensimmäisen luokan välillä on usein melkoinen ero: eskarilaiset istuvat lattialla ja oppivat leikkimällä, ekaluokassa pitäisi pystyä ainakin osittain istumaan oppitunnin ajan pulpetissa ja kuuntelemaan rauhallisesti. Tekijät käyvät läpi lapsen kehitys- ja kokemusmaailman, miettivät oppimisvalmiuksien yleensä vaikkapa kehonosien kautta ja siirtyvät ensin äidinkielen harjoituksiin hattutempusta yhdyssanaviesteihin. Matematiikka puolestaan alkaa taikalaatikkokaupasta ja päätyy kehonosien mittaamiseen ja pisimmän numeron miettimiseen. Liitteistä löytyy niin rakennus-, kortti kuin kuvaohjeita. Jokaisen leikin voi muuten eriyttää kognitiivisen, motorisen tai sosioemotionaalisen tavoitteen kautta.

    Minun suosikkini oli äidinkielen ”Kuuletko eron?” Lausun sanoja, joissa korostuu lyhyt tai pitkä äänne. Jos lapsi kuulee lyhyen, hän menee lattialle makaamaan, pitkässä äänteessä hypätään x-asentoon. Eriyttämisessä taitotasolla voidaan hidastaa ja nopeuttaa, näyttää sana kirjoitettuna tai kirjoittaa se, motoriikassa lapset voivat itse keksiä asennot, soveltamista voisi kivasti käyttää suomi toisena kielenä-harjoituksena. Tavoitteissa selvitetään lyhyen ja pitkän tavun eroa, harjoitellaan reaktionopeutta ja pidetään hauskaa, iloitaan sanoista.

    Hyvää laastaria uudelle vuodelle!

   

Pastaa ja puuhastoa, teetä ja ihmemaata

Johan on kirjastot sekaisin, kun Kirjailija-lehti yltää mielenkiintoisemmaksi kuin konsanaan alan ammattijulkaisu Kirjastolehti! Vuosijulkaisu eli 5/2015 tosiaankin on sellainen yleistä rintamaa ylläpitävä pelastusrengas, jossa hauskinta lienee puheenjohtaja Jukka Relanderin vertaus Suomen kirjastolaitoksen hyvyydestä Italiaan verrattuna. Hän toteaa, että italialaisia trattorioita ja suomalaisia kirjastoja yhdistävät maailman parhaat asiakkaat. Suomessa ”Rosson carbonaralla menettäisi noin satakaksi prosenttia asiakkaistaan keski-italialaisessa kylässä. Hyvään tottuneet osaavat vaatia.” Mukavaan ja oleelliseen tarttuvaan kolumniin saisi kyllä Kirjastolehti vähitellen vaihtaa puheenjohtajastaan vähän hymyilevämmän potretin. 

    Oleellista on myös ehkä uuden seuran toiminnanjohtajan Rauha Maarnion huomio pestinsä alussa: ”Uudessa työssäni minut on yllättänyt perinteen paino. Tiesin, että Kirjastoseura on vankka ja vakiintunut järjestö mutta olen kuitenkin hämmästynyt siitä, miten paljon asioita tehdään vanhasta tottumuksesta.” Niinpä, pääkaupunkiseudulta katseltuna kuva voi helposti muuntautua monin eri tavoin: muualla voidaan tehdä paljon enemmän kirjaan tukeutuvaa työtä, isossa etelässä pääsee otsikoihin paitsi tilpehöörien lainaamisella myös maahanmuuttajia tukevalla toiminnalla, mistä palkittiinkin juuri espoolainen Entressen toimintayksikkö.

Kohtaamo, pelaamo vai puuhasto?

Mutta Kirjailija eli Suomen Kirjailijaliiton lehti 4/2015 päästää heti kannessa irti hymypoika Risto Oikarisen Tomi Kontion kuvaamana. Kun edellinen Kirjailijan teema oli kritiikki, nyt otetaan kirjastot – jälleen kerran – valokeilaan. Jyrki Vainonen toteaa monesti toistetun totuuden kirjastojen merkityksestä kirjailijoiden uran rakentumisessa. Mutta Kirjailija saa teemaansa kivaa kriittisyyttä, tunnustusta ja monipuolisuutta hyvin valittujen kirjoittajiensa kautta. Kun Kirjastolehti pähkäilee koulutusta ja luettelointia, Kirjailijassa Maarit Verronen puhuu kirjavarastojen puolesta: ”Tulevaisuus ei ole täällä aivan vielä, keskeneräistä maailmaa on viisainta vain sietää. Jälkipolvilla ei ole ollut juurikaan hyvää sanottavaa niistä kärsimättömistä, jotka ovat yrittäneet jouduttaa kehitystä tuhotöillä.”

    Rikhardinkadun kirjastossa tapaavat runoilija Silene Lehto ja novellisti Sari Malkamäki. He ovat mielenkiintoisesti esimerkkejä myös kirjastoissa työskennelleistä kirjailijoista – meitä on yllättävän monia tiskin toisella puolellakin työskennelleitä. Sari Malkamäki toteaa aistiärsykkeiden ja tiedontulvan olevan hankalaa kirjan vaatimalle hitaalle poissaololle: ” Mikään ulkopuolinen konsti, painostus ja houkutus ei auta, ellei ole mahdollisuutta tai kykyä keskittyä. Matka siihen, että lukemisesta tulisi luonnollinen osa elämää, alkaa jo aivan pienenä. kun saa rauhoittua siihen, että kuulee tarinoita. Kirjastolla on roolinsa siinä, että lapsen ulottuvilla on kirjoja riippumatta siitä, missä päin maata tai millaisessa perheessä asuu.” Marko Kitti puolestaan kiteyttää asioita: ilman kirjastoa hänestä ei olisi tullut lukijaa eikä kirjoittajaakaan. E-kirjat ovat hyvä asia kirjojen rinnalla, mutta toivottavasti hyllyt pysyvät paikoillaan, kirjailijavierailut ovat tärkeitä, ja niin kauan kuin kansalaisten olohuoneesta löytyy luettavaa, nimeä ei kannata vaihtaa kohtaamoksi tai lataamoksi. Kahtalaisesta roolistaan puhuu myös kirjailija-kirjastonhoitaja Annika Sandelin: ”Att hitta en läsare för varje bok är svårare än att hitta en bok för varje läsare.”

    Mikko Lahtinen puolestaan puhuu paksun kirjansa tuomalla rintaäänellä. Hän julkaisi 2010 oikeastaan melkoisen jättiurakan eli Kirjastojen maan, jossa hän kuvasi matkojaan yli 250 suomalaiseen kirjastoon. Itse hiukan vähättelin Lahtisen urakkaa, eihän hän käynyt edes minun kirjastossani Tapiolan kulttuurikeskuksessa, mutta ehkä se olisi ollutkin liian hyvä ollakseen totta. Joka tapauksessa Lahtinen sanoo painokkaasti: ”Kirjastojen on myös taisteltava tutkainta vastaan, toden teolla panostettava lukemisen, kirjallisuuden ja äidinkielen edistämiseen. Tämä ja vain tämä voi olla niiden ensisijainen olemassaolon syy. Kirjaton kirjasto ei ole kirjasto.” Ja rusinana Kirjailijan loppusivuilla on Marja-Leena Mäkelän kirjavinkkauksen ydinkohdat, jälleen innostuneesti esitettyinä. Ja ihan viimeiseen asti todistaa pitkässä esseessään raahelainen Pauliina Vanhatalo alias Veera Vaahtera: ”Toivon, että ennätän vanheta kirjojen kanssa ja kuolla alta pois, ennen kuin maailma on liiaksi toisenlainen.”

Teetä hatusta

on yksi teema vuoden viimeisessä lastenkulttuurin aikakausjulkaisussa Tyyris Tyllerössä. Lewis Carrollin juhlavuonna Liisa on ymmärrettävästi mielenkiinnon kohteena, ja sivuilla esitelläänkin mainio Eestin lastenkirjallisuuden keskuksen näyttely ihmemaan teehetkistä. Kannessa komeilee liettualainen monimielinen versio, takakannessa taas eestiläinen kuvitelma Kaalimadon nautiskelusta. Oikeita yltäkylläisiä englantilaisia teekutsuja ei kovin paljoa kuitenkaan näy: miten erilaiset kuvantekijöiden kulttuurit tähän mahtavat vaikuttaa?

    Tyllerössäkin puhutaan kirjastojen puolesta: Turun kirjamessujen ex-primus motor Kari J. Kettula valaa uskoa kirjaan ja kirjastoon, kriitikko Ismo Loivamaa esittelee roiman pinon uusia tietokirjoja lastenkirjallisuudesta ja kirjastostakin. Kirjastolainen ja tietokirjailija Mervi Koski kertoo uuden kummituskirjansa taustatyöstä ja niistä oikeista kummituksista. Lastenmusiikki on tällä kertaa mukana laajassa paketissa, kun Johanna Lindstedt käy läpi mm. runsasta laulukirjasoittokone-tarjontaa. Saksassa palkittu ja tunnettu Suomesta lähtöisin oleva Marjaleena Lembcke-Heiskanen mietiskelee, mitä saduista oikeastaan jää jäljelle mieliimme ja miksi toiset sadut ovat ikuisia? ”Koska tiemme onneen on kivetty turhien pyrkimysten haikeudella.” Marjaleenan ajatusten kääntäjä lehtori Kaisa Lange puolestaan sukeltaa sanataiteen maailmoihin: miten tuo taiteen muoto oikein herättää tunteet ja unelmat? Hän myös esittelee ja kommentoi turhan vähälle huomiolle jäänyttä hienoa kokonaisesitystä Satu kantaa lasta ja sen rinnakkaisteosta terapiasta. ”Kiinnostavaa on, että Punahilkan ja Prinsessa Ruususen pystyy aina kertomaan uudestaan ja uudestaan, mutta en edes halua yrittää kertoa omin sanoin iltasatuna Vuorenkuninkaan poikaa. Myös siksi, että jokainen sana on tärkeä, sen soinnin ja sisällön takia.”

    Suomalaisessa kulttuurikentässä lehdet ovat kirjojen rinnalla tukemassa lukemisen ja tiedon saavutettavuutta. Niitä ei kannata unohtaa, kun puhutaan lukemisen määristä, tasoista ja kiinnostavuudesta. Vuoden numeroihin ja kiinnostaviin aiheisiin voi palata – ainakin jos kirjastotkin näkisivät yhteistyön hyödyt ja pitäisivät lehtiä esillä ja hengissä.