Ruoalla ei saa leikkiä, sählävääriäinen!

Samaan aikaan vihreän ilmestyessä pensiasiin ja puihin, erilaiset lukemisen ja lastenkulttuurin kukoistamiseen tähtäävät viikot ovat nekin jaksaneet yrittää. Taitaa vain olla niin, että näinkin kauan menoa katselleen ja kokeneen tarkkailijan on tyydyttävä iloitsemaan maasta puskeviin eri värisiin tuotoksiin. Osaa niistäkin voi laittaa vaikka suuhunsa ja muistella erilaisia nostalgisia herkkuhetkiä.

Poimintona tuolta 90-luvun aarteistosta löysin kirjastostani Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ensimmäisen yrityksen lastenkuvakirjan kentällä. Kuka vielä muistaa Vauhtiässät Maxin ja Olivian (Otava 1997)? Hetken selailtuaan huomaa jo tutuntuntuisen kuvitustyylin ja tyypit. Vaikka Outolasta ei vielä puhuta, tarjolla on useita mahdollisia versioita työstettäväksi myöhemmin.  

Vauhtiässinä on nuori tyttönen ja ilmeisesti seikkailijana ansioitunut lohikäärme. Ongelmana taas Nurinmaan tasavallan asukkaiden puuttuva isovarvas: kun kansallislaulu kajahtaa, pystyyn nousijat kaatuvat sikinsokin. Mitä neuvoksi? Lohikäärmeen selässä etsitään ratkaisua Tuumalasta, sitten sirkuksesta, Klooriumista ja lopulta tohori Tremololta.

Tarina on mainio, ja samalla voidaan tuoda satiirisen hauskasti esille niin liiallinen tekninen vempulointi, käsilläkävelyn ongelmat, korkeiden paikkojen kevyen ilman hankaluudet ja, niin, todella edelleen täysin relevantti mainoshuijarin taidokkuus. Tremolo kun leikkaa puuttuvan isovarpaan tilalle peukalon. Ongelmiahan siitäkin tulee jos myös rahaa taskuun.

Hauskasti jo ensimmäisessä vauhtikirjassa on esillä myöhempien kirjojen suosion salat: nokkealat tyypit, jännittävä tarina, huumorin kukkaset ja taustalla se pieni sympaattinen ihmettely ihmisten toilailuista. Mutta minkä maan lähettyvillä tuleva Outola sitten sijaitsee? Minun valintani osuu ehdottomasti Tuumalan keksliään kansan sukulaisiin. Vai miten on näiden suurten silmälasien takana heijastuvien piirteiden kanssa? Tuumala-Outolan ratkaisu eli kävelykone on tosin susi, mutta matkalaiset saavat mukaansa kaksikymmentä ohjekirjaa.

Pihalla vai syömässä?

Olin kovin ilahtunut Outolan versioista käsikirjassa Tautu ja Patu pihalla(Otava 2012). Se oli mainio muistutus siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla on aina tehty ja mitä siellä voi kuvitella tekevänsä. Mukana on jopa klassikkoja kuten Hiekkakakku ja Lumiukko sekä tietenkin puuhun kiipeäminen ja lätäköt.

Pihakirja jää pitkäksi aikaa piinaamaan kaikkia niitä, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon. Samaa en taida ennustaa tekotavaltaan varsin identtiselle jatkolle eli oudolle käsikirjalle Tatu ja Patu, syömään! (Otava 2025). Syömisen unohtaneet eivät ole kohteina, vaan joskus syöneet, juuri nyt syöneet ja sitä suunnittelevat. Kuten aikaisemmassa faktojen tarkistukseen on kiinnitetty paljon aikaa Outolan ruoka- ja juomatieteellisessä tutkimuskeskuksessa. Odotamme toki, että heidän tuloksensa esitellään myös ansioituneissa tiedelehdissä. 

Niinpä mennään läpi säntillisen siististi, sottaisesti, hulvattomasti, virheille nauramalla tai tyyppejä luokitellen ja vitsejä ladellen itse ruoka, ruokailija, syöminen, keittiö, ruoan tuotanto ja ruoan vähittäiskauppa. Kaiken tärkeän ja oleellisen tiedon lopuksi mukaan on pujahtanut myös Virtasen Raimo eli ohikulkumatkalla ollut naapuri. Hän ei kuulema millään tavalla liity kirjan aiheeseen.

Vaan liittyypä. Syömään-tietokirjaa ei voi oikeastaan selailla muistamatta Outolan veljesten edellistä tempausta eli kaiken lihaan liittyvän poistamista uusintapainoksista. Lihankäyttöä ravintoma havainnollistaa nimittäin Virtanen, koska Tatulle ja Patulle liha ei maistu kuvatekstin mukaan. Raimon kommentti pihvi suussa on JÄYST! kun taas Tatun sieniäänne on MUMS! Tarkemman analyysin jätän asiaan vihkiytyneille. Koska jotenkin käy sääliksi Virtasen Raimoa, häntä tulee etsineeksi kirjasta. Ja kas, siellähän nakkikioskilla Virtanen on tilaamassa herkullista annosta. Kioskin seinässä näyttäisi olevan jokin vegenakkimainoskin, mutta eihän Virtasen Raimo varmaan sorru?

Sen sijaan miettii, ovatko tekijät sortuneet ruoan antamiin hulvattomiin mahdollisuuksiin, niin että ylennauttiminen on todella lähellä. Ehkä kirjaa voi peilata monella tavalla: sodan aikaiseen ruoan hankintaan, nousukauden kiitoon, laman kurinaan, uusiin ruokatrendeihin, lisääntyneisiin ruokajonoihin tänä päivänä? 

Ehkäpä tässä on tietokirjakaksikko Tatu ja Patu, jotka miettivät vanhaa aikansa elänyttä? viisautta ”ruoalla ei saa leikkiä”?

Mutta täytyyhän sitä makustella tyydytyksellä vaikkapa Lajikuvaus-osiota eli Pönttövääriäistensukua. On kurkovääriäinen (ei pyytele mitään, vaan ottaa), pärsly-, sählä-, rähmä- tai häippävääriäinen. Muillakin kuin tekijöillä on aika hauskaa näistä pienistä opetuksista.

Miksi lainata ruokaoppaita?

Näistä lukemiseen ja kulttuutriin liittyvistä viikoista ja tilastoista on kuitenkin mahdollista poimia erilaisia tuloksia hiukan omien mieltymystensä mukaan. Kirjaastoviikolla alan seura voi hehkutella suosituinta ilmaista kansansivistyksen kukkaa ja laskea erilaisia viikon aikana tehtyjä toimintoja. Tosin tästä poiketen huomasin Helsingin kirjastojen yhdessä mainostaulussa ron skin toteamuksen: Roskaa, joka puolella roskaa. Idea on varmaan hakea kirjastosta lisätietoa, ei lainata roskaa.

 

Sitäkin voi suoraan sanoen olla myös saatavilla. Varmasti kirjastot pyrkivät tilastoistaan saamaan irti kaikenlaista. Aikoinaan Helsingissä selviteltiin muun muassa, missä kaupungin osassa luetaan eniten dekkareita. Voisiko siitä päätellä jotain? Minä tutustuisin mieluusti tutkimuksiin esimerkiksi kustantajakohtaisista hankinnoista, käännöksien suhteista kotimaisiin. Ja mitekähän nämä puolestaan näkyvät lainaustilastoissa? Voi, tilastoista saisi kyllä makeita otsikoita niistäkin. Kuinka nopeasti lanaajien toiveet näkyvät hankinnoissa? Kuinka monta muuta lainattavaa kohdetta löytyy tavallisen kirjastoaineiston ulkopuolelta? Tämä taisi olla jo jossakin mainostaulussa. En uskalla muistella täsmällisemmin, kun luku tuntui niin suurelta. Ystävä sanoi, ettei sentään Alvar Aallon tuoleja vielä lainata, mutta tämä osoittautui vääräksi luuloksi.

Suomen kirjastoseuran äänenkannattaja Kirjastolehti antaa sekin aihetta nostalgisuuteen. Tuntuu kuin tekijät olisivat antautuneet sekä kirjainrönsystelyn pauloihin että Seiska-lehden tapaiseen kuvamainontaan.

Selaillaan vanhoja muistellen vaikkapa Kirjastolehteä 7-8/1995 ja sitten Kirjasto nimistä kirjallisuudesta innostuneiden kulttuurilehteä ja kirjastoalan ammattilehteä 1/2025. Varhaisempi luottaa Juicen toteamukseen ”Kun tiedon hakee itse, saa vaivatta maailman näköisekseen.” Mukana on myös 200 lukuvihjettä eikaluokkalaisille, sillä lehti on ns. koulunumero. Silloin päätoimittajana huseerasi osallistuja Jari Paavonheimo ja toiminnanjohtajana tiiukka sanansäilä Tuula Haavisto, seuran hallituksen puheenjohtajana europarlantaarikko Mirja Ryynänen ja kulttuuriministerinä Claes Andersson…

Kuvia ei liiemmälti ole, ja kun on, ne täydentävät juttua esimerkiksi Tapiolan kirjaston Kirjaleikistä ja oppimisympäristön merkityksestä tai kriitikko Ismo Loivamaan laajaa esittelyä ekaluokkalaisten kirjoisa. Kuvat ovat mustavalkoisia! Tämän runsaan annin jälkeen on tämän vuoden ensimmäisen Kirjasto -lehden tunnelma omanlaisensa. Kansi lienee houkutteleva, koska ”Rooliasussa saa heittäytyä kirjastotyöhön.” Ehkä kuitenkin samanlaisia koko sivun tai aukeaman kokoisia kuvakulmia olisi voinut vaihtaa… niin, tekstiin? Tai sitten hiukan edesauttaa vanhempia tavaajia isommalla leipätekstillä? 

Ja minusta on lukijan aliarvioimista esittää koko sivun aukeama ja valtavat vaikeasti hahmottuvat otsikon kirjaimet keltaisina mustavalkoisen valokuvan päällä. Kahdeksan sivua täyttävää kuvaa ja lisäksi reippaankokoiset otsikot 31 sivuisessa lehdessä panevat pohtimaan, miten on kirjallisen materiaalin hankinnan laita. Ja minkäläista graafista vyörytystä taittaja edustaakaan… Minkä kuvan lukemisen rakastaja valitsee suurimmaksi ja kauneimmaksi?

En malta tässä vapun jälkeisessä tunnelmassa räpeltää vielä kuolleitten lehtien kokoelmaani ja etsiä sopivaa loppukaneettia alun ruokateemaan. Löydän runsaasta tekstimassasta Ajankohta numero kahdesta 1967 (1,30 sis.lvv) Pentti Saarikoskea. ”Emmekö me vain olekin onnelisia, tässä minä seison keskellä lattiaa päällystakki napittamatta ja kysyn ´Tuonko jotain syötävää tullessani?`, vaikka sinä tiedät, ettei minulla ole rahaa, ja vaikka minä tiedän, etten tule koskaan takaisin.”

Eurooppa, Muumi+Nalle Puh+ Asterix

 Onko mikään muuttunut aikojen saatossa suhtautumisessa kulttuuriin? 

Vuonna 1986 19.tammikuuta sunnuntaina Helsingin Sanomien levikkimarkkinoinnin koko sivun ilmoituksessa on vaikuttava kuva lastenkirjailija Kaarina Helakisasta otsikolla ”...JA SANA ON VAHVA”. 

Kaarina toivottaa onnellista uutta vuotta myös 60-vuotiaille taiteilijoille. Vain taiteilijajärjestöjen yhteinen rintama sai torjuttua sillä kertaa Suomen valtion yrityksen pudottaa yli puolet eläkkeistä.

”Kalevalan juhlavuonna Suomi-niminen sivistysvaltio oli ottamassa askeleen taaksepäin. Kohti Aleksis Kiven ajan kurjuuden idylliä. Sivistysvaltioko? Sivistyksen yhtenä tuntomerkkinä on pidetty yhteisön kykyä huolehtia vanhuksistaan – ja kasvavistaan. Kaiketi muussakin kuin materiaalisessa mielessä.” Tuntuuko tutulta? Helakisan otsikko on myös: Sivistyskansaa vai hyvin pahoinvoipia moukkia? 

En voinut kuin huoahtaa syvään jatkaessani Kaarinan terävää kynän lukua. Turkulainen tekniikan tohtori pitää pehmoiluna vattimusta lisätä taideaineiden - siis kirjallisuudenkin - tunteja peruskoulussa. Sen sijaan voisi edistää jo kaksivuotiaille tietokoneleikkejä päiväkodeissa.

Kielettömyys on mielettömyyttä. ”Vai luotetaanko myös Snellmanin näkyyn sivistyskansan kasvusta: kulttuuriin, ajatukseen, kieleen? Joihin sijoittaminen lopulta kasvaa pienen kansakunnan tilille korkeimman koron.”

Mutta edistys taitaa jatkaa vääjäämättä kulttuurityöntekijöiden älähdyksistä huolimatta. Kasvatuksen ammattilainen, äiti, kertoi vähän aikaa sitten HS:n mielipidesivuilla kirjastojen uudesta polusta lukemiseen: vapaasti käytössä olevat tabletit peleineen lapsille siksi aikaa, kun aikuinen valikoi lukemistaan? Helsingin Sanomat oli luovuttanut nelisenkymmentä vuotta sitten ilman eestä näyttävän puheenvuoron kulttuurille. Alaotsikossa todettiin, että lehti haastaa keskustelemaan. Samanlaista kannanottoa ei ole tällä lailla viime vuosina näkynyt, viihteellisyyttä sitäkin enemmän.

Tekstien ja asenteiden korjaukset

Tatun ja Patun muuttuminen lihaa vieroksuviksi herätti kyllä huomiota ja keskustelua medioissa. Entä jos he olisivat leppoisasti ja salasatiitisesti taittaneet peistä kotofinlandiassa vallitsevasta kirjailijoiden ja sarjakuvantekijöiden ahdingoista eikä esimerkiksi omituisista joulunvieton tavoista ja maatalouden ongelmista?

Tässä tapauksessa olivat asialla sentään itse tekijät elävinä ja rehellisinä. Karumpaa on muistella erilaisia muita yrityksiä muuttaa vanhoja tekosiaan. Astrid Lindgrenin hottentonttien asennekasvatus on jo tuomittu, Lewis Carrollia todisteltu muunsukupuoliseksi puhumattakaan erilaisista uusista käännösversioista.

Sellaiset ovatkin mitä mielenkiintoisimpaa kohteita vaikka mihin, ehkä jopa vaativiin opinnäytteisiin. Ikänsä Liisan kanssa eläneet makustelivat varmaan pitkään esimerkiksi Alice Martinin uutta käännöstä Liisasta peilimaailmassa (WS 2016). Hauskaahan se on kielenvääntäjän mielestä, miten munanmuotoinen kohde laususkelee klassisia tokaisuja. Niitä voisi kielifilosofiaksikin kutsua.

Tyyris Tyllerö vai Nokkelis kokkelis? Lilleri Lalleri? Pekoraali vai Monkerias? Jälkimmäinen tuntuu kivalta, mutta neljäkymmentä vuotta lastenkulttuurin aikakausjulkaisua Tyyris Tylleröä luotsanneena en suovu kokkelikseen. Tosin Tyyris Tyllerö putosi muurilta, mutta suotakoon se iäkkäälle munalle. Sen muuten pudottivat lopulta kulttuuriministeriön uudet säästö- ja yliviivaustoimet. Eikä tähän tarvittu Muskia.

Mutta onko hasukaa lisätä klassikoihin uusia tyyppejä tai suoltaa uusia seikkailuja kuin liukuhihnalta? Walt Disneyn mukana Nalle Puhin sankareiden kohtalo on ollut päästä animaatiohahmoksi moniin harmittomiin kuvakirjoihin kuten Puolen hehtaarin metsän talvessa (Tammi 2020) Avainsanana näyttää olevan tuo koko ja paikka. Siellä sattuu ja tapahtuu pieniä seikkailuja tuttujen hahmojen kanssa. Kirjoittajana on sitten Catherine Hapka ja kuvittajina useampikin kuten studio Ibox. 

Lähemmäksi alkuperäistä tullee neljän kirjailijan työryhmä kirjassa Nalle Puh: maailman paras karhu: Nalle Puhin seurassa seikkailujen vuoden Puolen Hehtaarin Puistossa (WS 2016, suom. Marja Helanen). Miksi muuten tässä on puisto?Joka tapauksessa julkisuudessa Nalle Puhin 90-vuotissynttärien virallisen jatkokirjan kirjoittajista on esiintynyt Brian Sibley. Hän perusteli uuden tyypin mukaan tuloa loogisesti. Christopher Robin omisti varmasti muitakin leluja. Miksei sitten pingviiniä?

Ja loppuhan on kirjallisuushistoriaa: vanhassa valokuvassa Alan Alexander leikkii poikansa kanssa ja lattialla näkyy toki Nalle Puh. Mutta myös pingviini! Ja kun Nalle Puhin kaverit oli ostettu Harrodsilta, niin kengurun ja tiikerin seurassa pingviini ei tunnu sen oudommalta. Kuvittaja Mark Burges on puolestaan rehellisesti tunnustanut pyrkineensä alkuperäisen kuvamaailman tekijän E.H.Shepardin tyyliin mukaan. Voimme olla kukin omaa mieltämme virallisen kirjan onnistumisesta. Mutta on sitä aika hauska lukea – ja tehdä niitä vertailuja.

 

Muumilaakso pelastajana

Muumi-tuotantoyhtiö ei taida aivan vetää vertoja Disneylle, mutta moniaalle on peikkomaailma ehtinyt. Samat mietiskelyt kuin Disneyn kohdalla osuvat myös muumien alkuperäisyyteen ja monistamiseen. Tove Jansson saa ansaitsemaansa nostetta Saska Saarikosken hauskassa uutisessa (HS Kuukausiliite 4/2020) Asterix Muumilaaksossa. Hän kertoo miten ”Asterixin merkitystä arvioinut kirjailija Tom Holland löysi gallialaiskylälle vertauskohdan muumikirjoista, joista ensimmäisen Tove Jansson kirjoitti talvisodan aikana 1939-1940.”

Tulkinta onkin jotenkin oudon ajankohtainen: ”Ehkä läheisin vertauskohta Armorican pienelle kylälle on Muumilaakso, joka samalla tavalla tarjosi pirstotulle Euroopalle näkymän maagisesta maailmasta ilman sotaa ja kansanmurhaa - ja Tove Janssonin työssä – yhdisti tekstin ja kuvituksen tavalla, jonka suosio on kestänyt aikaa.” 

Muumi-kirjoista voi löytää vihaisenkin Muumipeikon kuvan tuijottamassa kulttuurin pöyhijöitä. Muumikirjojen tulvassa ja uusintojen, muokkattujen, animaatiosta keikattujen, tunneongelmaisille tarkoitettujen irrallisten piirrosten kavalkadien takaa löytyy myös hyvin tehtyjä, tärkeitä ja harkittuja kokonaisuuksia, varsinkin tietokirjojen joukosta.

Muumeja on myös kautta aikojen tuotettu erilaissa muodoissa. Niklas Bengtssonin mainiossa kokonaiskatsauksessa Kummat kirjat (Cultura 2014) muumit ovat mukana mm. postikortti-, palapeli- ja värityskirjoissa, reikätekniikassa ja erityisesti taitavissa fantasiakartoissa. Kirjojen oheen on ilmestynyt viime aikoina myös muumeja irrallisina pelihahmoina ja tunnetaitojenkin apuvälineinä.

Mutta nostalgisesti, konkreettisesti ja tutkitusti voin sanoa, että aikaisemmin kokeilemani toiminnallinen Muumipostia (Tammi 2023) vei sekä minut että lapsiporukan kätevästi vivahteikkaisiin seikkailuihin. Muumipeikon matka kotiin (Tamm 2024) puolestaan hurmasi pienet muumitalon tutkijat. Ehkä syynä oli myös tuo ikuinen topeliaaninen kaipuu kotiin joko tähteä tai muita merkkejöi seuraten. Maa on tuhotulvan pirstaloimaa ja hankala kulkea. Liettualaisen Elena Selenan paperileikkaukset, oikeat paperitaideteokset lumoavat ponnahtaessaan pystyyn ja viedessään eteenpäin kohti uutta kotia.

Saska Saarikoski päättää uutisensa enteelliseen peräkaneetin: ”Yhteisen Euroopan pelastajat: Asterix ja Muumipeikko.” Kirjallisuus eri muodoissaan!

 

Oma koti, betonimylläri ja iskupalkkimurskain

Uuden asunnon ja oman huoneen tenho ei lakkaa kiinnostamasta lastenkirjojen tekijöitä. Todistuksena on pitkä liuta asiaa sivuavia tuttuja nimiä Barbapapasta Maisaan, Tompasta Peppiin. Puuha-Pete taas rakentaa mitä vain. 

Siinä myötävirrassa porskuttavat mainiosti myös erilaiset mielenkiintoa herätttävät paikat kuten poliisiasema. Niin, ja tietysti kaikenlaiset isot rakennuskoneet ja työvälineet. Lakaisukoneen hoitaja on varmaan vieläkin arvostettu, mutta jos rinnalle asettaa valtavan iskupalkkimurskaimen ohjauksen, niin… Helsingissä ainakin Mannerheimintietä lähellä asustavat joutuvat joka päivä miettimään näitä viha/rakkaussuhteitaan maan rikkomiseen, kiviaineksen poistoon, kolinaan, räjähdyksiin ja vedenkatkoihin. Luulenpa, että kautta Suomen on tarvetta katsella tarkemmin, mitä noihin kuoppiin, kieltoaitoihin ja syveneviin monttuihin oikein piiloutuu. 

 

Taiteilijan möyrintäkokonaisuus

Suosittelen vaikkapa perheen yhteisiin hengähdyshetkiin luettavaksi Salla Savolaisen kattavan laajan möyrinnän. Hänen kuvittamiensa kirjojen pino on noussut korkealle. Erilaisia työmaita koskeva sarja on mitä kiinnostavin johdatus hankkeiden moninaisiin ulottuvuuksiin ja samalla itsenäinen oma projekti. Muita 2020-luvulle ennättäneitä kirjoja ovat Heinähatun ja Vilttitossun mainiot uudet kuvitukset. Lähimeneeisyydestä muistetaan toki Reetta Niemelän Tikkumäki-sarja sekä Vesta Linnea tai Riina Katajavuoren Pulmut. 

Vuosi kerrallaan on nyt kuitenkin edetty uuden sarjan kera, joka on muuten äkkiä kääntynyt niin ruotsin kuin eestin kielille: Betonia! (WS 2022), sitten Romua! ja Kiveä! Voisi kuvitella, että näin laajan asiakokonaisuuden hallitseminen on tarkkaa puuhaa – ja niin tietenkin on, ja taustalla melkoinen määrä asiantuntijoita. Mutta Savolainen pystyy lihavoidussa perustekstissään kertomaan hauskasti ja mukaansatempaavasti juonen ja siihen kivoja kommervenkkejä. WSOY:n esittelyssä (valokuva Veikko Somerspuro) Salla onkin katu-uskottavasti tutustumassa nähin jättikoneisiin.

Päähenkilöinä ovat yksityisyrittäjä Koistinen koiransa Pikin kanssa. Alussa on menossa oma rakennuskohde ja valu, mutta betoniasemalla on pulaa autoista, ja Koistinen suostuu auttamaan. On vilskettä ja koneita ja pomona jopa betonimylläri!

Piki tuo oman lisänsä tarinoihin. Koira pääsee Elinan painesäiliöauton kyytiin, joutuu kalkkikaivoksen räjäytyksen todistajaksi ja saa lopussa oman betonisen koirankoppinsa.

AU on kullan merkki

Romua! (2023, kuvassa osa aukeamaa) kiinnosti kovasti alakouluikäisiä. Mitä kaikkea romusta oikein voi löytyä? Mistä sitä tulee? Koistisen kuorma-auto on purkutyömaalla lastaamassa harjateräksen sykkyröitä, kun löytyy uutinen saneeraustyömaalta varastetusta kuparipellistä. Jännitys tiivistyy, mutta sitä ennen opitaan kaikenlaista romun erottelusta ja jatkokäsittelystä – jopa hiukan historiaa suuresta romuhuijauksesta 1925, kun Eiffel-torni melkein myytiin! 

Kun kasasta löytyy analysaattorin avulla kultaa, työntekijä karjaisee AU! (kullan kemiallista merkki!). Piilossa ollut varas nappaa saaliin ja pinkaisee pakoon Piki perässään lahkeessa roikkuen. Enpä ole ennen tavannutkaan moista kiinniottotapaa, kun Jussi heilauttaa romukourallaan varkaan ilmaan.

Kirjoissa on oikeastaan kolme tasoa. Lihavoitu perusteksti kertoo työvaiheista ja tapahtumista perustasolla. Kuvitukseen liitetyt selvennykset eri koneista ja työvaiheista lisäävät rutkasti tietämystä. Lopuksi puolestaan henkilöiden puhekuplissa syntyy niin arkirealismia kuin huumoria ja sitä pientä jännitystä.

Kiveä! (2024) puolestaan ruokkii kaikkien paukuttelijoiden tuntoja. Piki pääsee täälläkin tosihommiin, kun porareiät on panostettu ja räjäytykset alkavat. Kun yksi reikä ei hajoakaan, koiran hajuaisti joutuu koetukselle. Savolainen lisää näppärästi erilaisiin tilanteisiin pientä taustatietoa mm. koirien käytöstä työmailla. Päiväkoti Raksan lapset ovat päässeet tutustumaan kiviin. He löytävät puolestaan monenlaisia mineraaleja.

Pieni ponnistaa korkealle

Aivan mainio idea on tehdä suurikokoisista ja täynnä tietoa olevista kirjoista myös pienemmille rakentajille selkeät yhteenvedot isompien kirjojen ydinkohdista – ei pelkoa, että hommaa laimennettaisiin näin: mukana ovat kaikki oleelliset kohdat ja pamaukset sekä Savolaisen mainion selkeät, mutta samalla persoonalliset kuvat.

Asfalttihommissa (2023) ja Betonihommissa (2024) sai täydennystä Kivihommissa (2025). Tällä kolmikolla voi hyvin aloitella jo esikouluikäisistä lähtien ja innostuksen lisäännyttyä siirtyä vaativampiin. Silloinkaan vanhempi mukanalukija ei joudu paljastamaan tietämättömyyttään, niin hyvin asiat on ymmärrettävissä aukeamilta.

Liekö tässä varteenotettava kohde erilaisille palkintosijoille: nämä kirjat kiinnostavat monenikäisiä, johdattavat kiinnostavien tietojen pariin, auttavat ymmärtämään ympäristön ja asumisen monimuotoisen muokkaamisen vaikutuksia ja tarpeita ja viihdyttävät kekseliään henkilögallerian kera.

Oma talo, oma lupa

Betonia! Kirjassa aloitetaan betonivalulla, mutta varsinainen Koistisen homman pohja jää töitten takia kesken. Alku on kuitenkin selvitetty, mutta mitä siitä tulee? Ehkä tämä selviää mahdollisessa jatkossa. 

Natasha Salmela on tarttunut oman kodin haaveelliseen valmistauiseen varsin viihteellisesti. Näin syntyy talo! (WS 2024) esittelee Väinö Heinosen humoristiset, isokokoiset ja suurpiirteisemmät kuvat. Jo kansikuva herätti alaluokkalaisissa hiukan huvittunutta ihmetystä. ”Mikä tolla isällä on päässä? Ai letku? Miten tuolla pienellä pojalla on likaiset kädet? Ai tatuointi? Ei kai?”

Salmelalla on suurin piirtein sama raamitus kuin Lönnilläkin. Lasten toivomuksissa on kuitenkin dinosaurus- ja herkkuhuone, joten tällä tyylillä jatketaan. Mielikuvitus konkretisoituu hiljalleen: mennään läpi työvaatteet rakentamisessa, tarvittavat välineet pakettiautossa ja mietitään erilaisia taloja. Tässäkin asloitetaan maanrakennuksesta ja perustuksista – betoninvalu sujuu kyllä, joskin lasta pitää estää sukeltamasta märkään betoniin.

Nopeaan rakentamiseen ja etenemiseen tykästyneet pääsevätkin heti talon seinien sijoitteluun ja katon laiton jälkeisiin harjakaisiin. Kunnallistekniikka on tärkeä osa putkineenja pintakäsittelyyn voivat osallistua lapset vaihtelevin menestyksin. Uutta tietoa saadaan tärkeästä tekijästi eli pankkilainasta ja talon budjetoinnista. Sitten pannaan kuntoon kylpyhuone, seinien maalaukset ja keittiö. Entäs lattia? Kun tämä kiva projekti lasten harmiksi loppuu, äiti keksii kyllä lisää: ”Älä huoli lapseni, keksin kyllä uuden projektin. Talon piha ja puutarha ovat vielä tekemättä,”

Pitemmäälle päästään Pasi Lönnin Rakennustyömaassa (Tammi 2022). Hieno yhteistyö kuvittaja Jussi Kaakisen kanssa tuottaa riemastuttavat vaiheet oman kodin rakentamisesta. Vauhtiin lähdetään asunto-osakeyhtiö Kotiharjun markkinoinnista ja nelihenkisen perheen toiveista. ”Uusi koti valmistuu lähelle perheen nykyistä. Kaverit, koulu ja muut tärkeät asiat säilyvät ennallaan. Mutta moni asia myös muuttuu…”

Kysymyksiä ja vastauksia

Kuinka korkea uusi talo on ja mihin sitä voi verrata? Tuttu rakennusmestari Sari opastaa perhettä projektissa ja sen työvaiheissa paikan raivauksesta kallion räjäytyksiin.Minkälainen työaika on rakentajilla ja missä he asuvat? Torninosturin rakentamisen jälkeen elementtejä aletaan laittaa paikoilleen. Lapset voivat kätevästi tarkastella lähellä sijaitsevaa rakentamista ja nähdä miten hommat edistyvät. Rungon asentamisen jälkeen jatkuvat sisätyöt ja perhe pääsee jo suunnittelemaan värejäkin. Minkälaisia työvälineitä muuten tarvitaan asennustöissä? Sitten julkisivutyöt, yhteinen saunatila, jätteiden kierrätys, väestönsuoja, ulkotyöt. Ja vihdoin muuttokuorma ja isän uusi avain omaan kotiin! 

Pasi Lönn kunnostautui tarkkojen ja tärkeiden työmaitten esittelijänä Poliisiasemasta Palokunta-asemaan sekä useiden nuorten jännäreiden tekijänä. Lentoasema (Tammi 2024) jäi valitettavasti tekijänsä viimeiseksi. Kohteissaan Lönn kiinnitti paljon huomiota työnteon ja tekijöiden kiinnostavaan ja vaaralliseenkin kokonaisuuteen.

Lasten ja nuorten tietokirjojen vähäinen näkyvyys erilaisissa palkintoraatien valikoimisssa on mietityttänyt ennenkin. Onko kyseessä kustantajien haluttomuus lähettää kirjoja arvioitaviksi? Tämä taas saattaa vaikuttaa raatilaistenkin käsityksiin ja tunteisiin.

Kiistämättä meillä on Suomessa enemmän kaunokirjallisiin lasten ja nuortenkirjoihin painottuvia palkintoja. Tietopöllö-palkinto taitaa edelleen olla ainoa ja samalla myös merkittävin tietokirjallisuuden tärkeyttä korostava tunnustus lasten ja nuorten puolella. Mitään esteitä tiedon ehdokkaiden mukaantulosta ei liene olemassa. Topeliuskin teki ainakin yhden tietokirjantapaisen oppikirjan?