Finlandia - kuusi tanssia Ernest Lawsonille

 Ovatko Finlandian jakoperusteet oikeanlaiset? Mikä järki antaa yhdelle diktaattorin valtuudet? Ketä sorsitaan? Tuntuuko tutulta? No, pitkään alalla huseeranneet kyllä muistavat alkuaikoja ja pohdiskeluja, jotka tuntuvat toistuvan sopivan ajan kuluttua.Esiraatihan tässä on kovemmalla. Miten sulatella noin sadasta ehdokkaasta kuusi koko Suomen hämmästeltäviksi? Tai ainakin meidän ”tietäväisten” hammasteltaviksi? Varinkaan, kun emme tiedä, keitä kaikkia kustantajat ovat ehdottaneet mukaan ja maksaneet jokaisesta sata euroa.

Uusin polemiikki on poikinut ehdotuksia muun muassa kahtia jaetusta junioreiden Finlandiasta – toinen lapsille, toinen varttuneille. Kuvakirjat jäävät varjoon, entä pelkät lasten tekstikirjat ilman kuvia? Fantasia jyllää aivan liikaa. Missä ovat seikkailu ja jännitys? Tuskinpa Kirjasäätiö innostuu jakamisesta. Pitäisikö palkintosummakin jakaa? Kuvakirjojen kohdalla on toki syytä miettiä näkyvyyttä lisää, niin korkeatasoista tuotantoa meiltä löytyy. Mutta eikö silloin kannattaisi keskittää olemassa olevien tunnustusten kohottamiseen?

Alan näkyvin palkinto kantaa Rudolf Koivun nimeä. Aikoinaan sitä ovat olleet jakamassa niin Suomen nuorisokirjailijat kuin Kirjasäätiökin, nyt hommasta vastaa Grafia yksin, joka toinen vuosi. Pitkän historian omaavaa tunnustusta pitää tukea rahallisesti useammalta taholta ja saada se jokavuotiseksi. Vuodesta 1949 saakka esillä ovat olleet parhaimmat kuvittajamme Helga Sjötedtistä Maria Sanniin, jotkut Tove Jnassonin tapaan useamman kerran.

 Kuusi tanssia diktaattorille

 Miltä kantilta lanu-päättäjä Ernest Lawson lähtee arvioimaan urakkaansa? Poliisia esittävän näyttelijän roolissa ei taida löytyä oikein kunnollista varas/roisto/jännitystavaraa hoidettavaksi. Reetta Niemelän Mustan Kuun majatalossa sentään löytyy uhkaa ja Pottermaista rekvisiittaa. Kun kuvittajana on Katri Kirkkopelto, sivuilla on pätevän tunnelmallisia kohtauksia ja tietysti kuvakirjoista tutun Pikkiksen versio eli harvinainen peikkon, ilkinakkeli Rorrim. 

Mutta jospa nyt astuu esiin Tanssii tähtien kanssa-juontaja, joka joutuu toteamaan hienon foksin lopussa hiukan kanta-askeleen ongelmia.  Kilpailevan vampiirikunnan pahikset valmistelevat jotain outoa ostamassaan vanhassa tehtaassa. Lopun huipentuma, asukkaiden usuttaminen outojen olioiden kimppuun jää vaisuksi. Mutta niinhän ensimmäisen osan tarkoituskin on, jättää arvoituksia ja mielikuvitukselle aiheita seuraavaa varten. Tietopöllö-palkintonsa jälkeen Niemelä on intoutunut tuotteliaaksi. Nytkin yhtä hyviä ehdokkaita eri lajeihin olisivat olleet hauska Anna Vaskon kanssa tehty Mummokirja tai ajankohtainen Kettu ja hiljaisuus (kuvitus Eri Shimatsuka).

 Mehän mennään vain siitä ohi voi kiinnostaa peruskoulun opettajan roolin pukeutunutta lukijaa nuorison vaikeana itsenäistymisprosessina. Ehkä opettaja muistaa jo vuosien takaa lukeneensa tämän tyylistä nuorten tyttöjen tuskaa bestiksien, ihastusten ja orastavan seksuaalisuuden kanssa. Varsinkin kun tuon jälkimmäisen ehkä rohkeiksi ajatellut kohtaukset eivät nykynuorta paljon hetkauttaa. Kuuma salsa taitaa saada tasaisen seiskarivin. Vastaparina vois tanssia Ansu Kivekkään Raakaversio (kansi Laura Lyytinen), missä on nykynuoren kipuilua pari kertaa enemmän, osin mielenkiintoisena tekstiviritelmänä. Huumeiden maailma, vanhempien roolit, kaikki on mukana, mutta tässäkin hurjassa pasodoblessa loppu jää ilmaan, kun laukat eivät osu aina kohdalleen. Hyvä ote vaipuu tavanomaisemmaksi poliisiselvitykseksi.

Muurahaisten ennätyskirja! Tästä voi hyvin olla apua alakoulun opetukseen ja luontoretkeilyyn.  Mutta opettaja voi myös aprikoida, olisiko muurahaisten sijaan ollut jotain miten nyt sanoisi vielä enemmän ajassa liikkuvaa? Monimuotoisuutta, tulevaisuuden tutkimusta, Mansikkamysteeriä? Ai niin, jälkimmäinen saikin juuri ansaitusti Suomen Tietokirjailijat ry:n Tietopöllöpalkinnon.

Tai sitten ajassa liikkumista taaksepäin, mutta kuitenkin tiukasti tällä hetkellä maailman tilannetta peilaamassa? Jos haluaisi jännityskertomuksen, opettaja tarttuu Roope Lipastin Palavan kaupungin lapsiin ja Turun paloon. Jos taas sodan vaikutuksiin, Ulla Eton Nuori Priitu veisi elävästi piirretyn sarjakuvafaktion kautta sisällissodan hetkiin pohjoisessa ja olisi ollut raja-aitojen kaadossakin rohkea veto.

 Pudonneet ja muut vaarat

Todellisuuden sattumanvaraisuus, armoton peli, pala kerrallaan selviävät kohtalot, eri näkökulmia. Marisha Rasi-Koskisen Pudonneet on raadin ylistystekstin mukaan taitavasti rakennettu kokonaisuus. Juuri näin se on tehty ja sen huomaa. No, tekijä on jo saanut Finlandiansa.

Mutta oi raati! Miten sanottekaan Valpurstai ja vaarallisesta aamupuurosta: ”Liekö puuroa koskaan kuvattu näin vivahteikkaasti?” Onneksi valveutunut diktaattori-isä varmasti muistaa sen ainoan oikean vaarallisen aamupuuron eli Puttilan Kaaron, hillosilmien kuninkaan, eikä usko vakuutteluun. Olisin kuvitellut, että raadin lastenkirjamuisti olisi kantanut pitemmälle kuin tähän vuoteen. Hyvää huomenta, Apu Apponen (isänä Juhani Känkänen) näyttää, mitä aamupuuron kanssa taistelu todella on. Valitettavasti Valpurin sinänsä hauskat kuvitelmat kalpenevat tässä kaksinkamppailussa. Apo Apposen elämässä nimittäin kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mitään kompromisseja tehdä. Valpuri kun lopussa kuitenkin löytää puuron ihanuuden – isän mieliksi.

Ja lopuksi suotakoon Ernest Lawsonille mahdollisuus käyttää kaikkia roolejaan viimeisen yrittäjän kanssa. Maaginen realismi on vaikeaa tai helppoa, jos sitä tukee monimielinen kuvitus. Kirahvin sydän on tavattoman suuri on myös Runeberg Junior ehdokkaana, eikä syyttä. Siellä mietin kohderyhmää eli esikoulua ja ykkös-kakkosluokkalaisia tuomareina. Mielenkiintoista kuulla, miten Porvoossa käy. Kirahvisaaren Vega on kymmenvuotias ja näkee outoja mielikuvituseläimiä. Äidin kaipuu on tässä kuitenkin ytimessä ja laajenee lähes filosofiseksi seikkailuksi.

 Summa summarum

 Yleisesti ottaen esiraadin kuusikossa on kolme suomenruotsalaisten kustantajien kirjaa, kolme ns suurempien ehdokasta. Fantasia on tämänkin hetken must. Mitään kovin jännittävää yllätystä ei löydy, jollei siksi laske pienempien erikoiskustantajiemme poissaoloa kuten Etana editionsia. Juuri kuvakirjan paikalle olisi ollut kovaa tunkua. Helsingissä puhujanpönttöön asettuu joku kolmesta roolista tai kaikki kolme. Emme voi syyttää Ernestiä hänen valinnastaan. Tämä on henkilökohtainen valinta.  Esiraadin mielenpolkuja olisi ollut taas mukava seurailla. Radion kulttuuriykkösessä oli mielenkiintoinen tuokio tietokirjallisuuden ehdokkaiden raadin kanssa. Meniköhän minulta ohi samanlainen versio lasten ja nuortenkirjoista? Erinomainen ohjelmaidea, joka jatkukoon. Taustat ja perustelut selvisivät kiinnostavasti ja hauskasti. Lopulliseen valintaan saakka voi aamuisin syödä puuroa.

Mur-karhu matkalla kirjamessuilta Finlandiaan

 Parin päivän sulattelun jälkeen Helsingin kirjamessujen kaaokset alkavat jäsentyä jonkinlaiseksi summaarumiksi. Tottakai messuilta saatiin ylistävä tiedote otsikolla ”Messut näytti voimansa – Helsingin kirjamessut sai kirjallisuuden ystävät liikkeelle sankoin joukoin”. Vierailijoita oli 77000 ja 48 % enemmän kuin viime vuonna. Ohjelmajohtaja Ville Blåfietl äityi hänkin tunteelliseksi: ”Oli liikuttavaa nähdä, miten ihmisvirrat vyöryivät kohti Helsingin messukeskusta, kun messut avautuivat ja havaita se ainutlaatuinen tunnelma, mikä Helsingin Kirjamessuilla vallitsee.” 

Kuinka paljon koululaisia messuilla?

Tämä siis virallista hengen kohotusta. Minäkin tulin koululaisvirtojen mukana ovien avauduttua. Erinomaista tietenkin, että kouluilla ja ammattipuolen opiskelijoilla oli jälleen mahdollisuus osallistua ilmaneestä. Heidätkin varmaan laskettiin ilomielin kävijämääriin. Kierrellessäni ympäriinsä ja varsinkin lasten alueella kyselin tunnelmia tällaisesta hienosta mahdollisuudesta. Ehkä ei ollut aivan yllättävää, että monelle koko homma oli kiva poikkeama tavallisesta koulurutiinista, eikä varsinainen ohjelmien pöhinä siellä jossain lavoilla jaksanut kovin pitkään kiinnostaa. Vaikka optimistisesti kouluja varten oli suunniteltu erilaisia tehtäväpolkuja, niin toteutus onnistui tai kaatui opettajan viitseliäisyyteen ja kenties tehtäväantoihin. Miten kirjamessujen antia esiteltiin niiden päätyttyä luokissa?

 Lasten ja varhaisnuorten alue – anteeksi mikä?

Lasten alueelle oli rakenneltu isohkoja kiven näköisiä istumapaikkoja. Ne olivat täynnä, varsinkin poikia. Muoto mahdollisti sen, että selkä oli esiintymislavalle päin. Lähes kaikki käpälöivät rakasta kapulaansa. Kun hävyttömästi vilkuilin mitä innokkaasti seurattiin, sisältö ei liittynyt kirjamessuihin mitenkään. Kuinkahan monta vuotta on puhuttu ja mainostettu messujen lasten ja nuorten alueen tärkeydestä ja mahdollisuuksista. Välillä kuvittajat ja kirjailijat ovat päässeet edes hiukan ideoimaan aluetta. No, siellä on aina lasten kirjastobussi – mainio maamerkki kokoontumiselle – tylsät esiintymislavat tuoleineen ja tällä kertaa ulospäin ei kovin houkutteleva, mutta kiva tarinanrustaamis ynnä luovuusprojekti. Mutta mikä olikaan omituinen monopolipelin ruutuja jotenkin muistuttava hyppelykäytävä? Sieltä putkahti ulos kaksi tyttöä punainen iso pehmytarpakuutio sylissä. Ihan tarkkaan he eivät osanneet selittää, mistä oikeastaan oli kyse.

Mitä olisikaan voinut tehdä lupausten lunastamiseksi? Seuraavia messuja varten kannattaisi hankkia esimerkiksi taidekasvatustarinoita sisältävä julkaisu Leikkivä Picasso ja koira, joka kuoli (ulkoasu Jani Pulkka, kuvitus Jenni Tuominen, Annantalon taidekeskus 2022). Teos jakaantuu taidealoittain ja esittelee projekteja laajasti ja hyvin dokumentoituina. Sitä selaillessaan huomaa, miten köyhä ja tylsä messujen alue on, ja näkee sielunsa silmin todella lapsia ja varhaisnuoria houkuttelevan miljöön. Kirjassa on samalla myös erinomaisia esimerkkejä kiinnostavista metodeista houkutella lapset katsomaan ja kuuntelemaan esimerkiksi kuvakirjojen kuvia, kirjan rakentumista, teatterin keinoja…

Mukana on esimerkiksi Grimmin satumaailmojen ideoita salaluukuista ja piparkakuista, mielestäni jo pikkuklassikon maineen saanut vuoden 2015 BY – olipa kerran kylä. Senhän avasi peräti Juha Hurme, joka tapansa mukaan naulitsi Lutherin  teesinsä toivottavasti kaikkien luokkien oveen. Kymmenessä teesissä korostetaan kielen kautta rakentuvaa tulevaisuutta (Me asumme kielessä. Siksi kannattaa lukea kirja.), oman kielen kivijalan perustaa, lukemisen retkeilyn luonnetta ja pääsyporttia vaikka mihin, 28 harakanvarvasta on abstraktion ihme. Niillä pystyy kuvaamaan kaiken mitä on ja myös valtavasti sellaista mitä ei ole, kirja on kartta omaan reittiinsä ja kolahtaa sisimpääsi. Eikä Hurme unohda tietenkään muitakaan kilpailijoita, mutta: ”Lukemalla kirjan kohennat asemiasi somessa, sinusta tulee pitelemätön peto pikaviestinnän kiihtyen laajenevissa kehissä.” ”Kirjallinen sivistys opettaa kriittiseen arviointiin.” Niin, ja hurmemaista on myös todeta totuus, miten maailmankirjallisuus osoittaa kaikkien aikojen ihmiset olevan erittäin kummallisia. ”Jokainen on hullu omalla tavallaan. Sillä tavalla ihmiset ovat ihanan samanlaisia ja -arvoisia otuksia.” ”Pysy kehityksessä mukana, opettele lukemaan, lue kirja.” 

 

Ideoita tarvitaan lisää!

Annantalossa käytettiin tehokkaasti hyväksi vaikkapa kirjalähettiläitä ja Lasten kirjakahvilan kummisysteemiä, muun muassa Seela Sellaa. Olisi sitä messuillekin heti mielessä muutama hyvä ehdokas. Kahvilan valikoimaan voisi löytyä ihan mitä vain. Katselin kovasti tykkäämäni karhu Murin tekijöiden esiintymistä ja olisin toivonut paljon enemmän kuuntelijoita. Mur-porkkanahunajatikkari voisi taata vanhemmille rauhallisen illan, varsinkin jos mukana käsikirjana on Kaisa Happosen ja mainion karhupiirtäjän Anne Vaskon Mur ja metsän ilta (Tammi 2022).  

Tosiaan, sanoisinko että nyt on esillä toimiva malli ja kombinaatio tekstin ja kuvan ja kerronnan välille. Itse tarinat liitetään kätevästi tutun ja lapsia kiinnostavan Mur-karhun retkiin. Samalla käydään läpi luonnon ja metsän erilaisia eläimiä ja elämää hirvestä ja ketusta pöllöön ja suteen, varpusista tuulihaukan kautta Kuutäplään ja Iltalauluun. Kyllä tässä jokainen isä osaa vähän värisyttää ääntään, hiljentää ja melkein kuiskasi, kun yöperhonen asettuu Murin luo. ”Murista näytti kuin oksalle olisi laskeutunut/ myös yksi iltataivaan tähti./ Siltä näytti, kun puuta katsoi siitä kohdasta / missä Mur makoili./ Mur mietti itsekseen,/ yltäisikö se tähteen,/ jos vain kurkottaisi hiukan.”

Kirjan rakenne auttaa erinomaisesti yhteispelissä lapsen kanssa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä ja kappaleet sijoitettu omille aukeamilleen suuren kuvan yhteyteen. Huononäköistä ilahduttaa värin ja tekstin erottuminen selkeästi. Tarinat ovat lempeitä, harkitusti kokonaisia ja kuvaamilleen kohteille hauskoja piirteitä tarjoavia (kuten kuvituskin vaikka suden hahmon hypätessä satuun mukaan). Ennen kaikkea, tietysti, Anne Vaskon monivivahteisuus kiinnostaa ja vaatii jo seuraavan aukeaman tarinan jatkumista – mitä nyt näkyy ja tapahtuu.

Myyntiä, myyntiä, myyntiä

Messut hehkuttivat myös kustantajien tyytyväisyyttä myyntiin. En ihmettele, tämähän on monen kävijän tarkoituskin. Messuilla on lavea tarjonta, mahdollisuudet löytöihin, oman suosikkinsa edulliseen hankintaan, hekumointia kirjavuorten äärellä, ikioma nimikirjoitus - kuinka pitkään jaksoi Ulkopoliittisen instituutin johtaja kirjoitella ehkä tulevaisuudessa entistä arvokkaampaa nimeään alkulehdille? Ongelma on edelleen – koronankin vielä jyllätessä - päästä jotenkin lähelle esiintyjiä eri lavoilla. Ja vielä kuullakin tarinointia kaiken hälyn keskellä. Onneksi osa taltioitiin katsottavaksi myöhemmin. Tällöin myös selkeämmin havaitsi, miten suuri tarve on tottuneista juontajista, ammattimaisesta otteesta luodata kirjailija kunnialla läpi puolituntisensa. Välillä kun ei ollut ihan selvää, kumpi lavalla oli päätähti.

Lasten alueella – ja siellä täällä toki muuallakin - oikeastaan viehättävimmät paikat olivat lastenkirjojen erikoiskustantajien pisteet. Oli todella mukavaa nähdä, miten paljon meillä on valinnanvaraa ja kuinka tasokasta ja kiinnostavaa julkaisutoimintaa löytyy. Kirjamessujen tärkeä anti on myös tässä: kokonaisen tuotantovalikoiman ihastelemista – ja hankintoja! – mitä ei helposti pääse kokemaan kirjakaupoissa, joissa jylläävät tyrkyllä nämä megatähdet.

Ei muuten myöskään kirjastoissa. Pääkaupunkiseudulla valitettavan monessa pisteessä esillepanot jäävät enimmäkseen hyllyjen päälle, kirjavalikoimakin näyttää tällöin suppealta ja lastenosastojen neliöissä ei lapsia hemmotella. Vinkkinä ja kateuden kohteena suosittelen Kirkkonummen kirjastoa, arkkitehtuuripalkinnon saanutta outoa mustaa laatikkoa, joka sisältä avautuu kuin jännittävä kuvakirja.

 Herätkää – Finlandia tulee! 

Kirjamessuilla jo saattoi ajatella pian esiteltäviä Finlandian palkintoehdokkaita. Taisin jo tässä innostua esittelemään yhden suosikeistani. Blogeistani niitä löytyy lisää. Entä Pohjoismaiden neuvoston taidepalkintojen suomalaiset ehdokkaat, jotka eivät Finlandiaa isompaa pottia saaneet? Onko tämä haitta vai etu? Sielläkin oli karhuvariaatio eli Om du möter en björn ja lapsille suunnattu sisällissodan kuvaus Oravien sota. Muuten, voittaneen norjalaisen Nora Dåsnesin terroristisen teon maininkeja esittelevä Ubesvart anrop oli sarjakuvaa hyväkseen käyttävä kuvaus. Meilläkin on mielenkiintoinen, taitava ja sisällissodan vaikutuksia pohjoisessa riipaisevasti kuvaava Nuori Priitu, joka tavoittaa kohderyhmiltään laajan eri-ikäisen lukijakunnan.

Ei tarvitse enää kauan jännittää, tätä kirjoitettaessa tasan viikon verran.

Hipsteri tapaa Yksisarvisen - isien outo maailma

  

 

Vanhempia – ja lapsia – on viimevuosina suosittu monenlaisilla opaskirjoilla. Erirotuiset eläimet ja olennot ovat tulleet avuksi perheen ongelmatilanteisiin. Julkisen tunnustuksen eli tiedonjukistamisen valtionpalkinnon tallusteli hakemaan Fanni-norsu. Sarjassa on monia tuttuja tilanteita ja hyväksi havaittuja apuneuvoja. Tunnekuohuja esiintyy, kiukustutaan ja pelätään. Kirjasarja kuuluu viime vuosien kovin suosittuun ongelmanratkaisukategoriaan tunnetaitojen avulla. Näppäräksi tueksi oletetaan käytettäväksi tunnelämpömittaria, luettavaksi tieto-osuutta vanhemmille ja pelattavaksi tunnetaitokortteja. Ja hurskas toivehan on aina loppukaneettina: jos näitä kuutta kirjaa luetaan innoissaan, kokemus välittyy paremmin perheen pienimmille.

 Mikä on todistettava – M.O.T 

Myös vauvat opettavat: Vauvaskainen (2022) irrottelee burleskimaisesti perheen kokemuksissa, mummot taas pääsevät ääneen Mummojen kirjassa (2022) ja runoilemaan Mummolassa (2022). Ruotsalaista ja kotimaista yhteistyötä löytyy taas lakonisen toteavaksi kääntyvästä raportista Millaisia isät ovat (teksti Oskar Kroos, kuvitus Jenny Lucander, suom. Johannes Ekholm, etana editions 2022). Kuvitus pääsee herkuttelemaan isien aamuista (kaikki asiat kestävät jonkin aikaa ja kiroiluttavat, jos istuu koiralelun päälle. Perkele.).

Perusasiat tulevat selviksi moralisoimatta ja iskevästi: Isät vaan unohtelevat. Taas on kiire. Isät eivät näe mitään ja ärtyvät helposti. Aina pitää kiirehtiä. Hyviäkin puolia on: ne istuvat kokouksissa ja kaipaavat lapsiaan. ”Isätkin ovat ihmisiä. Ne pyörittävät arkea ja osaavat pestä kaikki vaatteet. Ne pitävät huolta kellonajoista ja maksavat kaupan kassoilla.” ”Usein ennen nukkumaanmenoa saa vähän tanssia. Silloin voi lentää korkealle taivaaseen saakka. Isät yltävät ja jaksavat. Aamulla kun on pirteä, isät ovat väsyneitä. Iltaisin kun on väsynyt, isät ovat pirteitä. Silloin ne vähän hommailevat.” 

Tämähän on isien kirja ja tärkeä muistutus kaikille kiireisille. Siispä äideistä ei ole niin paljon sanottavaa. ”On vähän epäselvää, missä äidit ovat. Ehkä ne tulevat kotiin sopivasti ennen illallista ja halailevat ja ovat iloisia. Paitsi että joskus ne ovat kokousmatkoilla ja tulevat vasta huomenna. Silloin ne saunovat.”

 Elämänhallintaa ilman mittareita

 Isät ovat toivottavasti tulleet jäädäkseen niin kuvakirjoihin kuin lasten ja nuorten kirjoihin. Usein näihin uppotuessaan miettii, miten kätevässä muodossa ongelmat ilmestyvät ja miten hauskasti ne selviävät ja jättävät vielä aprikoimaankin. Valinnan varaa tosiaan on yksinhuoltajista erilaisiin perheisiin, alkoholista sijaiskoteihin, yksinäisyydestä kuolemaan tai rakkauden olemassaoloon. 

Olen aikaisemminkin usein tykästynyt Mimmu Tihisen tekemisiin, eikä Kaken maailman asiat (kansi Jyrki Pitkä, Uljas&Lucia 2022) muuta kuvaa. Kirjailijoiden VaLas-yhteenliittymän kautta kotimainen kustantajanimistö rönsyilee melkoista vauhtia. Mistä syntyvätkään, vaiko olisiko tämä sisäpiirin juttuja. Kirjassa on 90 lyhyttä ja pitempää mietiskelyä Kaken (ei lyhennys mistään, Kake vaan) elämästä ja tilanteista. Lähtölohta on mimmumaisen ylväs: Kake aikoo shakin maailmanmestariksi. Tiellä on joitakin esteitä, mutta nehän ovat vain voiteetaviksi. Tihinen osaa yhdistellä mainiosti pojan lievän sarkasmin huumoriin, realistiseen elämänkatsomukseen ja optimismiin. Samalla Kakesta syntyy elävä tyyppi, jonka ulottuvuuksia on muuallakin.

Isä on vegaani, asuu muualla ja sanoo Kakea suurimmaksi hiilijalanjäljekseen.  Kaken 12. mietintö selvittää käsitettä Exä: ”Äidin exä ei ole isä. Isä on äidin ex-miesystävä. Tosin ei isä oikeasti ole sitäkään, koska äiti ja isä eivät ole koskaan varsinaisesti seurustelleet. Äiti tarvitsi vain isää, jotta saisi minut.” Äiti sanoo taas olevansa pojan ensimmäinen huoltaja, jolta pitää pyytää lupa mm. koulukuvaukseen. Nyt äidilläkin on eksä eli Miisa, joka näyttää olevan ainoa todella Kakea ymmärtävä aikuinen. Sotkua tulee, kun äiti sotkeutuu uuteen ihastukseen.

Tihinen pystyy Kaken silmin ja korvin puhumaan humoristisen vakavasti erilaisista ihmissuhteista ja ratkaisuista. Niissä hahmottuvat vaikkapa parisuhde: ”Se tarkoittaa kahden aikuisen rakkaussuhdetta. Isän mielestä se on vanhanaikainen näkemys. Hän sanoo, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, eikä mitään niistä voi ilmaista sanalla ’muu. . – Se on hiton loukkaava ilmaus, isä julisti.” Kaken isän ajatusmaailma selviää myös limusiini-sanan kohdalla. ”Isä ei ikinä suostuisi ajamaan sillä. Se on, kuten isä itse sanoisi, täysin hänen arvojensa vastakohta. Todennäköisesti saapuisin shakkikerhoomme isän pyörän tarakalla mukanani kartonkihylsyistä askarrellut shakkinappulat.” Hm, olisiko tässä selviä hipsterin piirteitä?

Kaikkien haasteiden keskellä taustalle hahmottuvat toisistaan välittävät vanhemmat lähipiirin kasvattajat, jotka loppujen lopuksi ovat tukemassa ja iloitsemassa vaikeiden ja onnellisten hetkien saatossa.  Sillä Kake kyllä saavuttaa tavoitteensa, tosin kohtalon avustuksella. Ehkä kommenttikin löytyy tämän hetken tilanteeseen, kun Kake pohtii shakin kuningasta. ”Kuninkaat ovat hitaita ja yksinäisiä. Pelin loppuvaiheessa niiden ympärille saattaa jäädä lähes autio lauta. Sotajoukot ovat tuhoutuneet. Voittajia ympäröi tyhjyys. Aika synkkää.”

 Don’t cry for a hipster

laulaa letkeästi Ben SIdran, mutta ei hänkään heti selvennä käsitettä. Helsingin Kallioon sijoittuvassa Tomi Kontion tarinassa Isäni on hipsteri (kuv. Elina Warsta, Teos 2022)  Nuutti ja isä näyttävät olevan mukavassa keskinäisessä suhteessa, vaikka kuollut äiti on Nuutin arka kohta. Koulussa Selma kertoo poliisiäitinsä sanoneen Nuutin isää hipsteriksi. Sanalla tietysti herkutellaan ja naureskellaan, niin että opettajakin saa tarpeekseen. Parivaljakko päättää selvittää, mistä oikein on kyse, lintsaa koulusta ja seuraa isää outoon kahvilaan. Siellä kokoontuu porukka tekemään yhdessä jotakin kummallista. 

Nuutti ja Selma on tyypitelty vitsikkäästi sanoja väänteleviksi eli verbaalisesti kovin tietäväisiksi. Huumoria saa niin uudesta lintulajista hipsteräisestä tai näsäviisaan ja palaverin erilaisista väännöksistä. Opettajan pinna on varsin lyhyt ja huumorintajua ei taida olla jaettavaksi, koska lapset löytävät itsensä seuraavaksi rehtorin puhuttelusta vanhempiensa kanssa. Tämä on puolestaan kuvattu erikoisen leppoisaksi ymmärtäjäksi ja isoäitinsä kalopsin (ei kalossin) haikailijaksi. Ja ounastamme toki tietysti seuraavaa siirtoa, kun yksinhuoltajat, hipsteri-isä ja poliisiäiti tutustuvat tarkemmin toisiinsa. Luontoleirille pääseminen on sopiva jatkokeskustelujen syy.

Ja millaiset isäpiirteet? ”Minun isää ei lasketa, Selma sanoi kiukkuisesti. -Hän on etä-isä, joka väittää kiinteistöistä, mutta ei minusta.” ”Isä laittoi tummanruskeaksi paahtuneita kahvipapuja myllyyn. Ne näyttivät herkullisilta kuin suklaamakeisilta. – Tämä on käsinpaahdettua, lähipaahtimossa, isä hykerteli. – Lajike on arabica ja papu on kasvanut pienellä tilalla El Salvadorissa.””Isä on hyvin järjestelmällinen. Hän osaa viikata vaatteet siististi ja pitää keittiön kaapit järjestyksessä. Hän heittää suruttomasti kaiken turhan pois – mitä se milloinkin on. Hän kutsuu sitä konmarittamiseksi. Isä pitää yksinkertaisesta disainista. Niin hän sanoo: disainin pitää olla yksinkertaista ja kaunista, skandinaavista.” 

Kontion sydämeenkäyvin hetki koetaan loppuluvuissa, kun isä ja poika puhuvat äidistä. Nuutti näkee vanhan valokuvan, missä keinutaan äidin kanssa taivaisiin. Hän toteaa rakastavansa isäänsä ja olevansa hänestä ylpeä, koska tämä on hipsteri. Mikä se nyt sitten on.

Jollakin tapaa nauttivan lukemisen vieressä mietiskele pikkuvanhuutta ja verbaalisuutta, ikää ja asioihin suhtautumisen yhdistelemisen naksahtamista kohdilleen. Huumoriltaan Kontio on Timo Parvelaan päin, mutta lapsikuvauksessaan romanttisempi, yksilöllisempi ja tunteiden koskettelija. Ella ja kaverit kansankynttilöinä (kuv. Anni Nykänen, Tammi 2022) nimittäin yllätys yllätys sivuaa myös isä-suhteita. Kolmasluokkalaiset saavat pitää vanhemmilleen koulutunnit.  ”Me opetamme heille, millaista on olla me. Me opetamme, millaista on olla lapsi. Kaikkien mielestä idea oli nerokas. ”Ja niinpä Tuukka kirjoittaa esitelmän aiheesta ”Kaikki mitä olet aina halunnut tietää lapsista.” Mahtavaa! Marvllöösiä! Lukekaa kaikki sivulta 24! Voisiko sanoa, että muuten Ella on ehtaa Parvelaa, ja vanhemmat saavat kärsiä monenmoista. Puhelimet otetaan pois, ja kanaviillokki ei hurmaa. Parvelan opettajatausta tuottaa kaikki sovellettaviksi kelpaavat opiskelujekut taas estraadille kelpo opettajien käyttöön.

 Lupauksia ja hairahduksia

 Miten olikaan tyyli ja tilanteen jotenkin tuttuja Maija Niinimäen Nolommaksi menee (kuv. Anna Ring, Reuna 2022). Nopea tarkistus osoitti, että jatkoahan tämä on Viljami Vitikaisen elämään. Edellisessä, Nolointa ikinä (2020) pidin tekijän tavasta kuvata sijaiskotiin joutuvan Viljamin toimia. Jatkossakin tilanteet etenevät uusista ympäristöstä koulussa ja vanhassa kotipaikassa. Ihmissuhteissa edistytään varsinkin isän yrityksissä päästä takaisin elämään ja luoda suhteita poikaansa. Elämän taitekohtia ja isän roolin miettimistä solmitaan taitavasti ja lämpimästi yhteen. Teksti on edelleen selkeää ja etenee pojan realististen mietteiden kautta.

Sijaisperheen eri henkilöiden persoonallisuudet lihavoituvat. Tiukasta sijaisäidistä paljastuu herkät puolet, touhuava isä ymmärtää oikeaa isää ja järjestelee asioita, vanhat kaverit kuvataan sattuvasti. Huumori syntyy käytännöistä: jos ei selkeitä ohjeita anneta (tai niitä ei osata noudattaa) niin pesukoneeseen saattaa tulla kuplakylpy tai navettaan pölynimurin kanssa ainakin vehkeen ylikuumeneminen. Viljamin oma epävarmuus ja väliin kumpuava ristiriitaiset toiveet kulminoituvat tragikoomisesti kuvattuun myymävarkauden yritykseen. Lopussa on edelleen toivoa, mutta kovin helpolla rankan lapsuuden elänyt Viljami ei vielä osaa luottaa aikuisten lupauksiin.

Niitä vannotaan kovin herkästi Ilja Karsikkaan rajussa Yksisarvisessa (S&S 2020). Olisiko tässä kotimainen alkoholiongelman realistinen käsittely hymistelyjen sijaan? Onhan meillä ollut sentään puliukkoja ja laitapuolen kulkijoita vilahtelemassa, mutta jotenkin lempeässä valossa ja toivorikkaasti. Nyt Moa-tyttö huomaa ihanan isänsä muuttuneen perjantain yksisarvisen jahtaajaksi. Hetkinen, yksisarvinen? Millainen symboliarvo tässä piileekään? Isä saapuu kolisten lauantaiaamulla huonossa kunnossa kotiin. Yksisarvista oli vaikea saada kiinni. ”Missä barbaariluolassa sinä olet taas ollut?! äiti huusi. – Viivyit koko yön, etkä edes soita! Äidin silmät leiskuivat. Yhtäkkiä tavaroita alkoi lentää isää kohti. Kuppeja, lautasia. Kauha sinkoutui puurokattilasta ja vesilasi pöydältä.”

Moa saa rauhaa metsässä kävelystä ja miettimisestä. Oliko yksisarvinen vain jokin isän pöljä keksintö? Yksisarvinen näyttäytyy Moalle kauniina ja pelottavana, mutta sillä oli imelä ja läpitunkeva tuoksu. Isä tuntuu tavallisina päivinä olevan mukava ja oikea isä, joka lukee iltaisin Maxista, hirviöiden kuninkaasta. Mutta perjantaisin yksisarvinen ei lähtenyt pois. Karsikas maalaa lennokkaasti – ja tunteella, rajusti ja surullisesti, lempeästi ja inhorealistisesti. Mukaan tulevat Moan yritykset heittää eliksiirit viemäriin, pullojen piilopaikat, isän huudot villiydestä ja vapaudesta edes pari kertaa viikossa!

Ihmeen pitkämielisesti äiti kestää ja lohduttaa Moaakin isän murehtiessa kaiken harmautta. Kunnes luonto vie voiton, metsässä on puhdasta ja koko perhe yhdessä. Yksisarvinenkin tulee, mutta on lämmin ja värikäs. Isä muuttuu kuin taikaiskusta. Koko perhe ratsastaa yksisarvisella ja nauraa. 

Realistinen loppu lastenkirjaan.