Finlandia-ehdokkaat ajetaan sisään

Maanantaina 5.11. alkaa Finlandia-palkintojen rumba. Ensin julkistetaan tietokirjallisuuden ehdokkaat, sitten lasten ja nuorten ja viikon lopuksi romaanit. Minkälaisia nostoja nähdään? Mitkä asiat ja aiheet nousevat raatien poiminnoista esiin? Ennakointi on kovin vaikeaa, tietysti, raadit ovat aina omanlaisiaan. Ehkä ei edes lopullisista diktaattoreistakaan osaa kovin paljon ennustaa, joskin Riku Rantala lasten puolella – niin, räväkkää, kantaaottavaa vai hellää, perheen ja lapsen rakastavaa yhteiseloa?

 Tiedon ja tarinan suhteita

Tietokirjojen puolella tuskin nähdään nuorten puolelle sijoittuvia tietokirjoja. Nehän ovat aina joutuneet taistelemaan lasten ja nuorten romaanien, runojen ja kuvakirjojen laidoilla. Jotenkin toivoisi kuitenkin nuorten tietokirjakilpailun voittaneen Maiju Ristkarin, Nina Sunin ja Vesa Tynin todella iholle tulevan kohtalokoosteen Sukupuolena ihminen (Tammi 2018) olevan näkyvillä jollakin listalla.

Erilaisista tapausselostuksista ja tieto-osuuksista taiten koostettu kirja on haastava ja humaani yleisesitys transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Vesa Tynin valokuvatkin ovat sekä itsenäisiä otoksia että tekstin kärkiä tukevia kannanottoja. Paljon uusia termejä, joista nyt saa selvitystä, paljon selkeää tietoa mitä sukupuoli-identiteeteissä piilee. Nämähän ovat asioita, jotka tulevat koko ajan läpi kaikista medioista.

Varsinaisista tietokirjoista ihastuin Ville Hännisen oivallukseen tehdä kirja journalistisen kuvituksen mahdollisuuksista ja keinoista Ville Tietäväisen älykkäiden ja upeiden kuvien kautta Kertovassa kuvassa (SKS 2018). Kun mietiskelee yleensä tarinan ja tiedon välisiä suhteita, tämä kirja haastaakin äkkiä laajentamaan myös kuvan puolelle. Miten tieto tulee esiin? Miten sanoma välitetään? Ja tarinasta siis ei päästä täälläkään eroon: ”Kertova kuva pohtii kuvituksen eri lajeja, keinoja ja mahdollisuuksia käytännön esimerkkien ja lehdentekoon liittyvien tarinoiden kautta.”!

Tiedon ja tarinan kompleksinen suhde? Aivan ihanan taitavasti tämä tekniikka tunkee esiin Ulla Koskisen hienosta suurtyöstä Suomessa selviytymisen historiaa (Into 2018). 293 sivua kertoo tästä kivikaudelta keskiaikaan ja 1900-luvun alkuun. Lukujen sisällä kiinnostavat kysymykset johdattelevat aiheeseen. Miten talo rakennettiin pelkällä kirveellä? Miten lapset saatiin pysymään hengissä aikuisuuteen asti? Miten porsaat toimivat lämmittäjinä?

Sisältö tulee lähelle henkilökohtaisten nimellä mainittujen ihmisten tarinoiden kautta. Tekniikka toimii hyvin: kun tullaan tutummaksi, tunnistetaan myös syvemmin elämän raskaus, ilot. kuolemat ja pettymykset. Suuret otsikot rajaavat sitten aiheet lämpöön ja suojaan, ruokaan ja juomaan, käytössä olleisiin tekniikoihin, työhön ja toimeentuloon, terveyteen ja hyvinvointiin, rakkauteen ja perheeseen sekä sosiaaliseen elämään.

Kakkurin vaarin seurassa aloitetaan ja lopetetaan ihmettelyyn – miten ennen hyvinvointivaltiota voitiin ylipäätään selvitä? Entisajan suomalaiset olivat tässä ammattilaisia. Eli: ”1870-luvulla Suomessa eli vielä vanhuksia, joita kutsuttiin toisinaan rautakouraisiksi. He olivat lapsuudestaan asti joutuneet syömään ’weristä pettua’ eli hätäleipää. jossa ei ollut lainkaan viljaa.” Kuten takakansi toteaa: Tälle kirjalle tosi-tv:n selviytymiskilpailut kalpenevat!

Mitä nousee kuvista ja nuorten kohtaloista?

En ole koskaan kovin kadehtinut raatien urakkaa. Omasta kokemuksestani muistan, miten hankalaa on verrata eri lajeja toisiinsa ja viimeiselle suoralle päässeiden keskinäisiä avuja.

Jään siis mielenkiinnolla odottamaan ehdokkaita. Samaten myös esiraadin puheenjohtajan, tutkija Myry Voipion tarkastelua vuoden kirjoista – viime aikoinahan nämä luonnehdinnat ovat jääneet kovin ylimalkaisiksi.

Onko paras Prinsessa mukana?

Miten erilaiset pinnalla olleet teemat näkyvät? Onko prinsessoja, rohkeita naisia ja uusavuttomien vanhempien tukikirjoja? Tunteiden tulkkeja? Mitkä kustantajat ovat onnistuneet tuotannossaan? Onko ennestään tuttuja konkareita vai uusia kasvoja?

Sen verran selailin tämän vuoden varrella tekemiäni blogeja ja muita muistiinpanoja, että tarkistanpa miten Maija Hurme ja Etana editions pärjäävät, miten työnsankarit eli usean kirjan tekijät kuten Hannamari Ruohonen tai Sanna Pelliccioni ja vaikkapa sanaton kuvakirja Meidän piti lähteä ja muut pakolaistarinat kuten Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa onnistuvat.

Yllättävän monta nimeä voikin poimia monen kirjan rustaajista. On Kalle Veirtoa, Tapani Baggea, Juha-Pekka Koskista, Ville Hytöstä, Tuula Kallioniemeä ja niin edelleen. On fantasian taitajia jo aikaisemmin palkituista uudempiin, Anniina Mikamasta Sari Peltoniemeen ja Karin Erlandssoniin.

Pelliccionin Meidän piti lähteä onnellinen loppu?

Soisin, ettei ihan pientenkään lasten lorutusta ja yhteisiä lukuhetkiä unohdeta. Katri Tapolan Oivan laiva ja Tuttityttö ja peukalopoika (Teos 2018) ovat taitavia esimerkkejä.

Tuttityttö miettii minkä tutin valitsisi ja lähtisi äkkiä majaan odottamaan, mitä tapahtuu. Vieraisille tulee peukalopoika ja leikit alkavat. Tapola kertaa hauskasti tapojen erilaisuutta: äidit kysyvät vieläkö teillä imetään tuttia/peukaloa, ja lapset kysyvät: vieläkö teillä juodaan kahvia/teetä? Vielä, vielä!

Riehumisen jälkeen väsyttää, mutta mehu maistuu ja korvapuustit tuoksuvat kanelilta. Laiskiaisten jälkeen leikitään jäniksiä ja mukaan pääsevät Kalle Kalkkarokäärme ja Liisa Liskokin. Riehakkaan majatouhuilun jälkeen on mukava lähteä kotiin. Tarina on yksinkertainen, mutta siitä välittyy lasten omien leikkien arvostus, tasavertainen kumppanuus ja ilo. Karoliina Pertamo luo kuvillaan sekä riehakkuuden, vauhdin että väsymyksen.  Isokokoinen teksti hyppelee sopivasti sivulta toiselle väliin vauhdin mukaan suurentuvana.

Työn iloa siis raadeille kuin myös mukaan kahinoihin valituille!

 

Kirjamessut - kaaosta Helsingissä?

 

Hakaniemi löytyi!

Nyt kirjamessut pyörivät vain muistoissa. Siellä on todella koettu kaikki kaaoksesta ahaa-elämyksiin. Ja jälleen kerran hehkutettiin uutta kävijämäärän ennätystä: 85 000 ihmistä velloi neljän päin aikana messukeskuksen enemmän tai vähemmän sokkeloisessa maailmassa. Uudennimiset lavat Hakaniemestä Kruununhakaan oli nimittäin aika onnistuneesti häivytetty massiivisten kustantajarakenteiden sekaan. Ne olisi pitänyt kyllä saada jollakin tavalla vaikkapa heijastettua kattoon tai merkittyä paremmin huomiota herättävästi. Kun oikein säntillinen kirjanrakastaja yritti tehdä hienoa kuuntelukarttaa, paikkojen etsiminen, ruuhkassa eteneminen ja vapaan tuolin metsästys tuottivat usein pettymyksiä.

Kävijämäärä on tietysti järjestäjille osoitus vetovoimasta. No, jaetut 9000 vapaalippua ynnä muut koululaispakotteet taisivat viedä ennätyksestä eli 1,7 prosentin noususta suurimman hohdon. Olisiko niin, että aikuisten oikeesti kävijämäärä muuten olisi laskenut?

Lasten maailma ja vihreä ruohikko

Jossakin on lastenkirjailija?

 Kirjamessujen teettämän yleisökyselyn mukaan lähes 20 prosenttia messujen kävijöistä ei ollut vieraillut messuilla aikaisemmin. Kysyttiinköhän, minne nämä uudet suunnistivat? Ruoka- ja viinimessut veivät varmaan osan, mutta luultavasti ilahduttavasti uusittu lasten tapahtuma-alue sai myös osansa. Nyt oli paremmin tilaa parkkeeraukseen ja selkeämmin koko ajan jotain puuhastelua. Parantamisen varaa on toki vieläkin. Kun lapsia näkyi vähemmän, kontaktit paranivat. Kun heitä pyöri joka puolella, yhteentörmäyksien määrä moninkertaistui. Vieläkin selkeämmät tilamerkinnät voisivat parantaa suunnistusta entisestään. Lastenkirjailijoiden esiintymislava oli sivummalla ja senkin imago ei oikein selvinnyt. Pehmeä ruohomatto houkutteli toki kaikkia pyöriskelemään ja ryömimään, mutta yritä siinä sitten vangita mielenkiinto omaan tuotokseesi,

 Ohjelmaa oli koko messuolla taas niin paljon, että messukatalogin lueskeleminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sekavahan se myös loppujen lopuksi oli, kun ei ollut eritelty eri lavojen ohjelmistoa. Kustantajien ja Ylen sekä esimerkiksi Sanomien standeilla paasattiin samoihin aikoihin.

Oli melkein pakko vain luottaa onneensa ja bongata mitä tuli eteen. Ja tulihan sieltä juuri lasten puolelta taustoja, tekniikoista, naurua ja jopa kysymyksiä.

Nyt lapset raketin paukuttamiseen!

Antti Ollikaisen Tsuum! (S&S 2018) jäi mieleeni heti ilmestyttyään. Yksinkertainen yhden asian toteutus on toimiva joskin nopeasti läpikäyty seikkailu. Kaksi robottia puhkuu ja tuottaa rakentelussaan hassuja ääniä – niitä on muuten aika kiva toistella lasten kanssa kun toisenkin kerran luetaan. Aukeamat on järkevästi jaoteltu niin, että vasemmalla puolella robotit kokoilevat jotakin, ja oikealla sivulla se näyttää hiljalleen valmistuvan. Mutta mikä siitä tuleekaan? 

Hiljalleen raketin muoto ja sisuskin näyttää ihan toimivalta, ja niinpä raketin ikkunoiden pesun jälkeen robotit kipuavat rakettiinsa ja Pling-pong! KLANG! pip pip piiip! ja vauhtiin. Sinne mennään ympäri universumia. Hauskan eikä liian pitkitetyn tarinan jonkinlaisena kirjallisena ongelmana voisi ounastella tummaa pohjaväriä, joista hahmot eivät erotu ansaitsemallaan tavalla – robotit ovat nimittäin oikein hauskoja veijareita. Mutta livenä esitettynä kirjasta saa mitä hauskimman pläjäyksen onomatopoetiikkaa, rakettitiedettä ja vaikka mitä.

Toinen helposti näyteltävä ja monta lasta näköjään koskettava asia on lempilelun olemus ja etsiminenkin erilaisista piilopaikosta. Hannamari Ruohosen uusin, Missä olet, Eppu? (WS 2018) tarinassa on kiire junaan ja kotiin. Rikke juoksee äidin kanssa, kun pissahätä yllättää. Kaikki menee kuitenkin hyvin, ja vessassa käynnin jälkeen ehditään hyvin junaan. Kotona kuitenkin huomataan, että elefantin näköinen pehmolelu Eppu on hävinnyt. Realistisen tuntuisesta alkulähtötilanteesta päästään analysoimaan pienen lapsen mielen myllerrystä. Lelu kun on elävän tuntuinen ja tärkeä tuki arjessa ja nukahtamisessa.

Ruohonen saa kätevästi mukaan myös suhtautumisen muuttumiseen äidin tuomaan uuteen pehmoon, apinamaiseen Uppeen. Hiljalleen lapsen luontainen empatia alkaa toimia. Lattialle viskattu uusi lelu näyttää surulliselta, ja hiljalleen siitä syntyy mielikuvitusystävä, joka esittää mielipiteitään. Ruohonen on keksinyt myös loppuun tärkeän kaneetin: Rikke kirjoittaa kirjeen kadonneelle, joka vastaa ja kertoo löytäneensä uuden ystävän. Onnellinen loppu on kuulijoiden mieleen – ja lisäbonuksena tietysti lapset haluavat tarkistaa löytyykö katoamiseen selvitystä kirjan sivuilta. Ja löytyyhän se – siellä vessan lavuaarin reunallahan Eppu köllöttää.

Lapsen empatiaa Hannamarin kirjassa

Kaikki eivät mahdu tai ehdi mukaan?

Mutta jäinkö kaipaamaan jotakuta messuilta? Kaikkihan eivät messuille mahdu, ja joskus olisi kiva taustoitella, ketkä oikeasti pääsevät mukaan. Sehän taitaa paljastaa myös myyntiodotuksia? Mieluusti olisin nyt kuunnellut ja antanut ehkä vähän palautettakin Mari Kujanpäälle kirjasta 102 askelta mummilaan (Otava 2018). Kertaalleen lastenkirjallisuuden Finlandian voittaneen tekijän uuden kirjan sanoma on nimittäin tärkeä.

Tokaluokkalainen Akseli elää isompien siskojen ja veljien kanssa suurperheen arkea, jossa kaikilla tuntuu olevan kiire. Silloin ei aina muisteta pienimmän tarpeita tai ongelmia. Mutta Akselilla on vain 102 askelta mummin luo, joka tietää kaiken, jaksaa olla kiinnostunut ja hoitaa Akselin kouluunkin. Kujanpään kolmas arkirealistinen romaani on sympaattinen, lämmin ja hiljalleen myös traagisen lopullinen. Jokin Akselin elämässä loppuu ja alkaa, kun mummi hiljalleen unohtelee, muuttuu toisenlaiseksi ja joutuu lopulta hoitolaan eikä tunne omaa Akseliaan. Mummin tarina liittyy varsin vähälukuisten vanhempien muistiongelmista ja -sairauksista kertovien tarinoiden joukkoon. Siinä on tuttu aines isovanhempien merkityksestä nykyisinkin lastenlapsien hoitoon, mutta Kujanpää taritsee kokonaisuutensa hellästi ja Akselia taitavasti myötäillen. Poika tekee tarkkoja havaintoja rakkaan mumminsa muuttumisesta ja löytää kuin itsestään oikean suhtautumistavan. 

Akselin suhde Mitjaan, maahanmuuttajataustaiseen koulukaveriin, kuvataan myös tarkkavaistoisesti – kielitaidon uupuminen ei haittaa leikeissä, ja kaveruussuhde näyttää samalla myös auttavan Mitjaa eteenpäin kielen ymmärtämisessä. Yhä tärkeämmäksi nousee perheen yhtenäisyys ja keskinäinen auttamisen halu: vanhemmat lapset huomaavat mummin ongelmat Akselin avustamana ja tarttuvat toimeen. Vähitellen myös äiti ja isä tajuavat tilanteen muuttumisen. 102 askelta mummilaan ei ole mikään jännitys- ja seikkailukirja, mutta soisi sen kuitenkin löytävän tiensä perheiden yhteiseksi lukukokemukseksi. Se toimii niin ennalta ehkäisevänä tilannekatsauksena kuin selittävänä ja lohdullisena ongelman yhteenvetona. Elämä jatkuu, myös Akselin perheen talousvaikeudet aiheuttavat uuden muuton. Samalla korostuvat perheen sisäisen toiminnan avoimuus, keskustelun tärkeys ja toisten todellinen huomioonottaminen. Ja pitkästä aikaa kirjan kuvituksena on ihan oikeiden ihmisten näköisiä piirroksia, joiden avulla Paula Mela vangitsee taitavasti mummin ja Akselin erikoisen suhteen, mutta myös elämäntilanteiden muuttumisen haikeuden.

Näinä prinsessojen, tyttöjen ja poikien vahvojen elämänkertojen ja uusavuttomille vanhemmille tehtyjen muottioppaiden aikana Mari Kujanpää näyttää toisenlaisen tarinan ja sanojen kautta tulevien tunteiden merkityksen lukijoille. Kiitos Kirjasta.