Possupipari köyhille ja masentuneille

Nyt, kun on sopivasti vierähtänyt aikaa niin Finlandian palkinnoista kuin valtakunnan pisimmän laahuksen etsinnästä, voi rauhoittunein mielin pohdiskella saatuja tuloksia. Jos luulitte palkintosateiden tähän loppuneen, niin ei toki. Listalla on vielä kiperiä listoja, joista voi löytää varteenotettavia ja jopa ylitsemeneviäkin lasten ja nuorten kirjoja.

Finlandian voittajat toivat esille kovin tumman kuvan elämästämme ja tasavertaisuudesta tällä hetkellä. Lasten ja nuorten kohteet tutusti etsivät myös yhteisiä asioita tilanteen parantamiseksi. Yleisön äänestyksessä suosikiksi nousseen Leena Paasion Meren koskettamat (WS, kansi Riikka Turkulainen) loppukaneetti on jopa traditionaalisen onnellinen. Kasvattivanhempien kanssa Utön saarella asunut Louna selvittää juuriaan ja päätyy Helsinkiin uuteen kaveripiiriin. Kun parasta kirjassa on luonnon ja erityisesti meren kosketukset ja kuvailu, loppukin tapahtuu tietysti siellä:”Kiitos, tämä on ihanin lahja, jonka tulen ikinä saamaan, sanoin ja halasin heitä molempia. - Sä olit oikeassa, isä. Tästä kaikesta on seurannut jotain hyvää ja kaunista. Tunsin isän kädet ympärilläni katsoessani majakkaa, joka tervehti meitä pimenevässä jouluaaton iltapäivässä nelkä kertaa vilkuttaen.” 

Skutsissa Jyrki Pitkän kansi on mainio oivallus ja laittaa hetken miettimään kaksivaiheista sanomaa. Päivinkin loppu on onnellinen, tietysti: ”Lukekin alkaa hymyillä. Se vie kaksi sormea huuliaan vasten ja heittää mulle lentosuukon ennen kuin istahtaa etupenkille äitinsä viereen ja pamauttaa auton oven kiinni vähän parpeettoman lujaa./ Äiti on saanut Fiatin penkin kohdilleen. /Ootko valmis? Se kysyy./ Joo, mä olen valmis, sanon ja siltä musta myös tuntuu.”

Diktaattori Maria Veitola oli pukeutumisessaan yllättävän säyseä, mutta muisti toistaa 12-vuotiaan poikansa mielipteen. Onko tosiaan kirjoja, joissa puhutaan meidän tavalla? Meren koskettamissa on sopivasti puhekieltä, Salla Simukalla hyvää kirjakieltä fantasiatarinassaan, joten Päivi Lukkarilan Skutsi pesee ronskisti muut. Tosin Maria Viljan Kesän ainoassa kauniissa päivässä äiti sentään kiroilee.

Mutta ajattelen myötätuntoisesti Päiville kertyiä lisäongelmia voiton myötä. Oman kustantamon voitto tarkoittaa vaikkapa pikapikaa uusintapainosta, harkintaa ääni- ja muista mahdollisuuksista, tilille jätettävää varausta seurravien linnan juhlien laahuksesta vai seuratako edellisen voittajan M. Hain mielenilmaisua ja jäädä pois. Tunkua voi tulla myös Nokkahiiren kustantajalle uusien toiverikkaiden käsikirjoitusten muodossa.

Pääkaupunkiseudun lainaustilastot antavat hyvän viitteen palkinnon myötä tulevan suosion kasvusta. Skutsi on tilattu 70 kappaletta ja varauksia on kuutisensataa. Mutta lisää on hankittu äkkiä 70! Meren koskettamia on hankittu 92 ja tilauksia on 85. Hiukan on pieleen mennyt aluksi arviointi, mutta tässäkin näkyy varsinaisen palkitun ja toiseksi jääneen väli. Pitää myös huomata, että myötäjäisinä tulee tekijälle lainauskorvauksia jokaisesta kerrasta varsin mukavasti.

Nakki pois lautaselta?

Aika usein on tainnut itsekin miettiä, kuinka hyvin palkitut kirjat loppujen lopuksi kulkeutuvat lukijoittensa käsiin. Kun lapsilta ja nuorilta kysytään, vastaukset ovat tietenkin kirjavia. Kaksitoistavuotiaan mielipide on kuitenkin varteenotettava tuki, parempi kuitenkini kuin aikoinaana eään diktaattorin tukeutuminen kirjaston lastenosaston vastaukseen. Mitäs lapset eniten lukevat?

Tähän vastaukseen ei sitten tulekaan muita ehdotuksia kuin Mauri Kunnasta tai Outolan veljeksiä. Outoa tai ei, he ovat ryhtyneet puolustamaan uutta ruokakolmiotamme vielä tiukemmin kuin ravitsemuksen asiantuntijat. Oli tämä nyt sitten loistavahko mediakikka tai vakaumuksen outolalainen ääni, hyvin on kaksikko saanut palstatilaa ja kommentointia. Nyt pitää vain mennä läpi vielä Veerankin opetukset ja leipomukset ja maalaistalon possut.

Mietin myös, miten kirjaaston neuvonta luovii, kun asiakas haluaa tietyn version: ”Liha- vai kasvisversio?”

Vaikka Skutsi veikin päähuomion tänä vuonna, ei huolta huomisesta. Monta raatia ja kirjaehdokasta löytyy vielä mukaan ensi vuodeksikin. Muutama palkinto ehdittiin jo jakaakin Finlandian varjossa kuten August Ruotsissa Linda Bondestamille Chop chop-robottitarinasta – se on muuten edelleen mukana tulevissakin koitoksissa. Ruotsin kruunun kurssi pudottaa rutkasti ensin hyvältä näyttävää palkintoa. Suomi-palkinto sujahti ansaitusti Siri Kolun sanakasvatuksen kentälle. Vanessa-tunnustus taas meni Malin Klingenbergille mittavasta tuotannosta. Oma suosikkini on Lennart Helsingin mieleen tuova Pierun elämää (suom. Hannele Huovi, S&S 2019). Se on kärkipäässä villinä jatkuvaa alan rekvisiittaa käyttävien kirjojen joukossa. Ja hienoa, lempeän filosofinen Mut-karhu huomattiin WSOYn säätiön tunnustuspalinnolla. Vanhin edelleen jaettava lastenkirjallisuustunnustus eli Anni Swan mitali ojennettiin Siiri Enorannalle. 

 Palkintojen huumaa vai pirstaleita

Kun katselee yleisesti jäljellä olevia kirjalistoja, huonaa jälleen harmaan, jopa sykeähkön maailman uhkaavan joka puolella. On toisaalta mukavaa saada esille korkeatasoista lasten- ja nuortenkirjallisuuttamme Finlandia-kuusikon rinnalle. Osittain samoja vilahtelee, mutta, freesiä verta on tarjolla enemmänkin. Meillä on Runeberg Junior-kilpailu, on Suomen nuorisokirjailijoitten Topelius- ja Karisto-listat, Astrid Lindgrenin muistopalkintoehdokkaat, erilaiset alueellisemmat jaot.

Ja meillä on lapsia lyövää isää, köyhyyttä, syöpää, masennusta. Voi valita fantasiaa, tarinallista runokirjaa ja enemmän tai vähemmän tutunoloista seikkailua. Kivoja tarjokkaita löytyy dekkareiden ja seikkailun maailmasta. Mintun makuinen murha, sirkuksen tähtien häviämisen mysteeri, aikaisemmin jo esille nostamani Sateenkaarikäärme Pasi Pitkäsen upean kuvituksen kera.

Koska olen hyörinyt enemmän päiväkoti ja eskarilaisten parissa kuin katu-uskottavana varttuneempien riennoissa, mukaan listaaleni mahtuu nyt kolme iloista ryhmäjutustelun aktivoijaa sekä yksi tunteen latauksen ja mietiskelyn edustaja.

Yksi mielenkiintoinen on ehdokkaanakin, Johanna Lumpeen Matka ikimetsän sydämeen (Otava 2024) Tällä kertaa taidemaalarin visio liikaa hakatun metsän aiheuttamasta järkytyksestä metsän asujien keskuudessa. Kettu löytää uuden ystävän, Olli-yökkösen, jolla on peräti stressiäkin oudoista tapahtumista ja äänistä. Matkalla selviää, että aukiolla ei enää ole puita, mutta myös, miten metsä ulottuu eri tavoin joka puolelle, oikeastaan myös ketun ja yökkösen olemuksiin. Tarina on kohtuullisesti opettava ja pieniä huomaamattomia tietoiskuja viljelevä, mutta samalla kaunis ja tunteellinen. Parannuskeinoksi parivaljakko keksii kävyistä tipahtavien siementen istuttamisen. Kuvamaailmaa mietiskelin enemmän. Lumme vetää metsän ja luonnon vahvoilla vedoilla, puut ja juuret oikein tunkevat läpi paperin luokse. Lapset olivat ensin epäluuloisia ja pitivät aukeamia sekamelskana, kunnes keksimme idean: kettu pitää löytää kuvista ja miettiä, mitä se tekee ja etsii tai ajattelee. Yökkönenkin tuli mukaan, jonka jälkeen tekstiä soveltaen esittäen asiat alkoivat asettua paikoilleen aukeamien tarinaan. 

Sen sijaan tuotteliaan Kati Närhen Muukalainen (Etana editions 2024) veti heti mukaansa. Voisiko selkeämmin enää vieraantumista tai vieraan pelkoa kuvatakkaan – miksei myös aikuiselle… Närhen aukeamat ovat kuin sivun kokoisia sarjakuvaruutuja. Tapahtuu vähän, mutta oleellista. Teksti tulee kuin pienen kissan näköisen otuksen päästä. ”Ovella kuuluu koputus. Kuka se mahtaa olla? En minä odota vieraita. Paras teeskennellä, etten ole kotona. Olen mieluimmin yksin.” Kirjekuori tipahtaa luukusta, jolloin voi ajatella kaikesta hyvin kielteisiä vaihtoehtoja. Seuraavaksi tulee kakku, mutta ”Papukeitto on parempi. Se täyttää vatsan lämmöllä eikä tee reikiä hampaaseen.” Sitten puutarha on koristeltu juhlavaloin, takaovella on oudon näköisiä kukkia, eikä yölintujen laulu rauhoita ilotulituksen melskeessä. On siis pakko huutaa ja käskeä lopettamaan!

Tässä kannattaakin jo pitää pieni tauko lasten kanssa. Mitä mahtaa olla kaiken takana? Närhi osaa tiivistää jännitystä maukkaalla tavalla – ehdotuksia satelee. Yksi kuudesta arvaa, että se voisi olla joku kaveri tai naapuri. Bingo. Vieläkään yksinäisyys ei helpotu, vaan kissa kasvaa isommaksi kuin uusi naapuri, elefantti. Fantti lähtee pois pienin hiljaisin askelin. Mitäs nyt voi tapahtua, lapset? Nyt ratkaisu on helpompi. ”Sehän on kiva kaveri. Se vaan yrittää olla ystävällinen. Ehkä sekin on yksinäinen.” Niinpä niin, papukeitto maistuu kaikille, ja yhdessä on hyvä tuijotella tähtiä. ”Ehkä muukalaiset ovatkin ystäviä, joita ei vielä tunne?” Kati Närhen oivaltava ja viisas lähisuhdeopas tuottaa niin keskustelua kuin ymmärtämystäkin – kaikenlaisissa jengeissä. 

Solmussa ja verkossa

Emili Tullilan tarinassa Tsup solmussa (Lasten Keskus 2024) on tietysti se pieni opetus, joka aina tarvitaan tukemaan juonta. Pieni hämähäkki Tsup on vasta verkonkutomisen taidoissa aloittelija, joten yrityksistä tulee sekä epätasaisia että väliin hiukan hullunkurisiakin. Ison hämähäkin avustuksella pahimmat solmukohdat selvitellään ja harjoitus jatkuu. Mutta opetuksena korostetaan, että verkko tosin meni solmuun, mutta se on hieno, koska on juuri sinun tekemäsi. Kukaan toinen ei olisi osannut tehdä samanlaista. Ja kun sadepisarat vielä illan valossa alkavat säihkyä Tsupin verkossa, paikka alkaa tuntua diskolta ja syntympäiväjuhlien pitopaikalta.

Mutta vielä mukavampaa on lukea Tsupista lapsiporukan kanssa. Tullila piirtää vauhdikkaasti, monipuolisesti käyttäen hämähäkin taitoja hyväkseen isoilta aukeamilta sarjakuvatyyliin tai lennähdellen seitillä. Lapset tulevat mukaan kommentoimaan ja ovat Tsupin puolella ja seuraavat seikkailua loppuun asti. Kyllä se pieni opetuskin menee omalla tavallaan perille. Lukijan silmien kannalta tekstityyppi on graafisesti varmaan mielenkiintoinen, mutta epäselvä. 

Johanna Venho taitaa olla erikoistunut hiljaisiin, rauihallisiin tunnekylläisiin tarinoihin. Matkamuistikirjassa (Teos 2024) Kaarna-tytön äiti potee masennusta. Mummo ehdottaa parannuskeinoksi matkaa, ja niin isä päättää toimia. Venho kutoo tytön ja perheen mieltä paibavasta ongelmasta taitavin pienin ajatuksin ja muistiinmerkinnöin kolmen ihmisen keskinäisen välittämisen ja yhteenkuuluvaisuuden verkon, joka lopulta alkaa toimia. Kaarna pitää juna- ja matkapäiväkirjaa, ja jännitystäkin aiheuttaa äidin katoaminen jyrkänteen reunalle. Sanna Pelliccioni on omimmillaan tällaisessa viipyilevässä tunnelman kutomisessa, paljon herkkiä yksityiskohtia, suuren ja pienen kuvan tehokeinojaluonnon moninaisuutta ja jännästi junan ikkunan muotoisia kuvia ja ajatuksia.

Kilpailujen ykköstern taakse jää paljon tärkeitä, avartavia, kantaaottavia ja viisaita tarinoita ja kuvia. Silti on tietysti aina mielnkiintoista seurata, millaisista lähtökohdista voittaja arvotetaan. Kun jouluksi toivottavasti perheisiin saapuu kirjalahja, kannattaa pitää silmällä myös isopimpien myyntipinojen taakse jääviä erinomaisia vaihtoehtoja.

Hyvää tekoälytöntä kirjajoulua.