Muumit ja Tarzan karanteenissa koulussa

Kyllä ei meidän taloyhtiössä liputettu jonkun taiteilija Tove Janssonin kunniaksi. No, tämähän oli vain painokas suositus, mutta koronahan siitä tuli mieleen. Suomalaiset kun ovat höllentäneet lomien päätyttyä kuuliaisuuttaan eivätkä enää suosituksia muistele. Tove Jansson on siis kuin karanteenissa Muumitalossaan.

Jotenkin kaksijakoisesti on tullut suhtauduttua joka tuutista tulevaan muumimateriaaliin. Osassa tuntuu kuin figuurit olisi liitetty mukaan ääriviivoja myöten leikattuina paperinukkeina, englannista käännettyinä ja Kiinassa painettuina.

Mutta tietokirjapuolella on ollut paljon enemmän viitseliäisyyttä ja onnistumisia, jotka mielestäni jatkavat Toven linjalla ja käyttävät nokkelasti hyväkseen hahmojen ominaispiirteitä. On Hemulin kasviota, on mainioita luonnossa liikkumisen oppaita, on keittiön hyllyyn sijoittamani Muumilaakson keittokirja (WS 2018) viitseliäästi Katariina Heilalan toimittamina. Reseptit ovat paitsi hauskoja myös todella terveellisiä ja useimmiten varsinaista lähiruokaa. Vaativampiakin kuten Kuuman lähteen uppomunat ja Muumimamman kaalikääryleet, jotka taidan tehdä täksi päiväksi. Ja lopuksi Tahmatassujen kuningattaren hillotortut?

Kansalliset muumit

Nyt peräti Suomen kansallismuseo on avannut oman Muumi-esittelynsä (14.8.) ja odottaa perustellusti kovaa yleisömenestystä. Museon idyllisellä takapihalla tarjotaan 75-vuotisnäyttelyn kunniaksi Ahvenanmaan pannukakkua ja vadelmasimaa.  Olisiko kuitenkin kannattanut kurkistaa Muumimamman keittokirjaan ja valita vaikkapa Muumipapan suvisamppanja ja Pikku Myyn pannukakku?

Sopivasti ennen käyntiä suosittelen tutustumaan Janina Ahlforsin ja Minna Honkasalon Muumimuseokirjaan (WS 2019). Se on varsin kattavan menevä opas museoiden maailmaan peruskäsitteiden (Mikä on museo? Mikä on kokoelma? Mikä on näyttely? Mikä on taiteilija? Mikä on teos?) selvittelyn lisäksi teoksen tuijottamisen osa-alueisiin muodosta tunteisiin ja omaan mielipiteeseen.  Tove Janssonin hahmoja on tietysti mukana, mutta hyvä ratkaisu on ollut antaa Päivi Areniuksen kuvittaa varsinaiset aukeamat omalla selkeällä tyylillään.

Onko Tarzanin huuto mukana?

 Kansallismuseon näyttelyn otsikko on Rohkeus, Rakkaus, Vapaus! Hyvin on kiteytetty. Näiden Muumitalon iskusanojen taustalle voi lukaista vielä Toven rakkaudentunnustuksen Tarzanille Lapsuuden rajamaista /WS 1990). Sain kunnian kääntää opukseen esseen Verraton Tarzan, missä Tove julkisesti paljastaa suhteensa: ”Vasta kun löysin Tarzanin, Apinain pojan, seikkailu työntyi suoraan ulos kirjasta ja valloitti minut vastustamattomasti ja dramaattisesti.”

En muista, onko jossain monissa muumitutkielmissa analysoitu tätä ihailevaa suhdetta viidakon kuninkaaseen. Muumipappa on siinä ja siinä, ehkä hurjimmissa unelmissaan ja ns. sovelletuissa muistelmissaan? Muumipeikko? No jaa, sitä sietää miettiä. ”Mutta minun täytyi lukea hyvin hitaasti saadakseni olla Tarzanin kanssa yhdessä niin pitkään kun mahdollista. Minä rakastin häntä. Hän oli suuri ja kaunis ja vahva ja kaikki hänen eläimensä rakastivat häntä juuri kuten minäkin.”

Ja tuo tunnelma ja Rohkeusja Rakkaus ja Vapaus: ”Kaikista rakkaista kirjoista huolimatta, ihailtavista ja merkityksellisistä, luulen että Tarzan oli tärkein siksi että hän lahjoitti minulle oman aarniometsän ja ensimmäistä kertaa juovuttavan tunteen uskaltamisesta, vahvempana olemisesta kuin olin tiennytkään.”

Opet, kaverit ja tasa-arvo

Parin päivän päästä aloittavat noin 60 000 uutta koululaista opintiensä.  Jos heidän alkutaidoissaan on paljon eroja, on myös koulurakennuksissa, joihin sijoitutaan. Pääsin käymään ehkäpä Suomen uusimmassa ja pisimmälle viedyssä opinahjossa Sipoonlahden koulussa, missä vierailun aikana vielä kuumeisesti laitettiin paikkoja kuntoon. Mutta jo näinkin saatoin miettiä, miten erilaista olisi ollut päästä tällaiseen ympäristöön aikoinaan. 

 

Voisin jopa kuvitella, että kouluun on kiva tulla. Oppimisympäristö on viihtyisä ja monipuolinen niin ryhmätyöskentelyyn kuin yksin olemiseen, isompiin kokonaisuuksiin ja omatoimiseen tietojen hakuun. Ei ollut enää luokkia, vaan oppikyliä jotka oven kaavion mukaan näyttivät vähän kennoilta sadalle ahkeralle mehiläiselle. Jokaisessa on opettajatiiminsä, tila määrittelee pedagogiikkaa ja akustisuutta on mietitty paljon. Erilaisille oppilailla on lisää mahdollisuuksia. 

Elina Tuomen ja Minna Koskelan Toisin tehty – keskusteluja koulusta (S&S2020) yhdistelee tuloksiksi lasten koulumenestystä kartoittanutta tutkimusta. Siinä silmääni osui tyttöjen ja poikien erilaisuutta oppimisessa tukevia tehostamiskeinoja: poikia pitäisi kannustaa lukemaan enemmän vapaa-ajalla, kiinnostus täytyy saada heräämään koulussa ja poikien tunnetta kuulua yhteen tulee lisätä.

Tieto – mitä, kuinka, missä?

Lukemisen lisäämiseen on jo pitkään haettu ja esitetty keinoja erilaisten valtakunnallistenkin kokeilujen ja selvitysten avulla. Harrastuksiin liittyvät materiaalit ovat aina näyttäneet kyntensä, ja usein puhutaan silloin tietokirjoista. Niiden merkitystä ei kuitenkaan kovin usein löydä tuloksista.  Lapsuuden rajamaan muistelijat eivät kerro yhdestäkään varsinaisesta tietokirjasta, historialliset seikkailut ja Topelius lienevät rajapinnalla. Mielenkiintoista onkin katsella lukemisen muuttumista vaikkapa Viljami ja Minna Ovaskaisen Suomen historiasta – koululaisen pikkujättiläisestä (readme.fi 2020). Kirja itsessään on – ei selkokirja kuten esipuhe väittää – selkeäkielinen yhteenveto kymmenvuosittain aina Niinistöön ja vuoteen 2019 saakka. 

Sen mielenkiintoisimmat rakenneratkaisut ovat kultakin ajanjaksolta kerätyt samojen aiheiden muutokset: on kulkuneuvoja, on leikkejä, on musiikki, elokuvat, harrasukset ja kirjat. Turhan vähälle jää kirjaston merkitys ja vaikutus tietokirjallisuuden ”ahmimiseen” alkuaikoina, mutta lukemisen alkuun hidas ja nykyinen kiihtyvä muuttuminen tähän tulee kyllä selväksi.

Vaikka opus on kunnioitettavan paksu ja raskas, itse tiedot tulevat kätevästi vaikkapa kerrattaviksi eri-ikäisille. Kuvamateriaali lisää houkuttelevuutta. Toki historian laajuus rajoittaa käsiteltäviä asioita, ja jokaisella taitaa olla mielipiteensä mitä olisi pitänyt painottaa enemmän. Urheilijoiden koko sivun kuvien sijaan olisi varmaan saanut vähän enemmän tekstiä…

Käsikirja kouluun?

Kuinkahan moni kouluun palaaja on hekotellut James Campbellin ns. hupirienausbuumia edustavan koosteen Hullunhauskat opettajat (Otava 2020) kera? Tuttu vitsikuvitus, tutut suuremmalla tekstityypillä kirkuvat täsmennykset ja päätään pudistelemaan saavat vitsinpikaset tyyliin ”Hätätilanteita joissa saatat tarvita banaanin” – kuten apinoiden harhauttamiseen.

Mutta kirja ottaa kantaa myös tietoon ja tietokirjoihin. ”Tämä ei ole tietokirja. Tästä ei löydy juurikaan hyödyllistä tietoa. Jos etsit oikeaa koulukirjamaista tietoa koulusta ja opettajista, heitä tämä opus käsistäsi ja juokse kirkuen pakoon.” Kääntäjä hei, mikä tämä juurikaan on? Suositeltavia opuksia olisi vaikkapa ”Opettajien tappavan tylsä elämä”. Tämä ei vielä riitä tiedon olemuksen selvittämiseen; ”Totuusvaroitus. Toisinaan tässä kirjassa kerrotaan oikeita tietoja.” Nokkahuilu taitaa olla ainoa kohta, ja varmuuden vuoksi hehkutetaan vielä, miten faktojen kanssa pitää olla varovainen. Niissä voi olla väärää tietoa. Keksityt jutut kuulemma pitävät paikkansa aina siihen saakka, kunnes Saturnuksen renkaat pyörähtävät kotonasi teekupposella. M.o.t. Vaikka hiukan surulliseksi tämä huumorin varjolla rämpyttävä ajankuva tekee. Tämäkö on oppikirjakustantajankin linja…

Onnea siis myös opettajille faktojen tarkistuksissa.