Finlandia - diktaattorit vauhdissa

Kansalliset puitteet Finlandia-palkintojen jakoon olivat paikoillaan. Kansallisteatteri täyttyi sorisevasta ja uteliaasta kutsuvierasjoukkiosta. Punaisen raskaan näyttämöverhon edessä vain yksinäinen sellisti heitti metelin sekaan luullakseni Munkkiniemen kreivin sävelmää, ehkä.

Backstagen Lumikkikengät. Missä Riku?

Kunnes juontaja kutsui paikalle Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtajan Minna Castrénin hopeanvärisissä korkokengissään – kuin suoraan Lumikin sadusta? Hän puhui asiaa lukuhengen elvyttämisestä. En silti aivan ymmärtänyt siltaa Islannin ihmeestä suomalaiseen vähentyvän lukuhimon parantamiseen. Islannissa asetettiin nuorille pakollinen kotiinpaluuaika, Minna Castren ehdotti ihmeeksemme pakollista iltasadun lukemista liitettäväksi lapsen oikeuksiin.

Puhutaan lukutaidon pelastamisesta ja toki kustannusalan palkintogaalassa sillä on tärkeä pointtinsa menekin edistämisessä. Mutta vasta tovin kuluttua näemme, olivatko nämä lukuliikkeet, lukutaitofoorumit ja arjen kentille tapahtuvat iskut tehokkaita ja oikeaan osuneita. Vai olisiko sittenkin jossain hinguttavampaa?

Diktaattorit vauhdissa

Mainiosti ennen kutakin palkintoa esiteltiin pienin lukunäyttein ehdolla olevat opukset. Muilla kuin palkituilla kun tuppaa olemaan kohtalonaan hiljainen hiipuminen muiden joukkoon. Yleisölle järjestetyssä varjoäänestyksessä kukaan palkittu ei päässyt suosikiksi.

Kun lastenkirjallisuuden Riku Rantala harppoi kohti kirjoista lavastettua puhujanpönttöä, yleisön suosikki heijastettiin takaseinälle. Riku Rantala tosin luonnehti Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into) tietokirjaksi, mutta tarinatiedosta tässä on kysymys ja taitavat tekijät itse luonnehtia niitä saduiksikin. Ja saanpahan taas sanottua, että ainoa oikea tietokirja tässä joukossa olisi ollut Sukupuolena ihminen (Tammi).

Tottuneena esiintyjänä Rantala otti yleisön parhaiten haltuunsa ensinnäkin mainiolla alkuseremonialla: ”Hyvät naiset, miehet ja muihinkin sukupuolilokeroihin vangitut kanssakulkijani. Hyvät kirjallisuuden ystävät.”

Tietokirjallisuuden esittelyissä ei ollut sinänsä valittamista, kaunokirjallisuudessa hiukan huokaisevaa kirjallista tietämystä. Riku kiteytti sumeilematta asian ytimen niin hyvin, että on pakko lainata puhetta pitempäänkin: ”Tässä koko Finlandia-hommassahan ei ole järjen hiventä. Pidetään kilpailut. Mukana ovat kuulantyöntäjä, balettitanssija, kuviouimari, sprinttihiihtäjä, saksofonisti ja maratoonari. Kuka saa kultaa? Ja millä perusteella?”

Hm, mitenkä ehdokkaita sijoittaisi tämän listan perusteella? Olisiko Muna kuviouimari ja Järistyksiä balettitanssija tai Varjostajat kuulantyöntäjiä? Yksi on kuitenkin valittava.

Tunnejärkeä estraadille!

”Ei mitään järkeä. Ja siihen kaikki diktatuurit perustuvatkin, järjettömyyteen. Järjettömyyteen ja suuriin tunteisiin.--- Tunne. Lukeminen herättää tunteen. Tunteista kirjailija siittää uskottavan maailman, jota ei koskaan ennen ollut olemassa. Maailman, joka syntyy samaan aikaan jokaiselle lukijalle muttei kenellekään samanlaisena – ja joista vain yksimaailma on aito ja oikea; se joka piirtyy minun mielikuvitukseeni.”

Tietysti minua henkilökohtaisesti lämmitti Rantalan loppukaneettikin ja diktaattorin mahtikäsky lukea ainakin nämä kaikki kuusi ehdokasta, mutta: ”juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä ja kipukohtia, asioita, joista ei ennen ole puhuttu.”

Näin tekee myös Riku Rantalan mielestä voittaja, Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous (WS), joka sulauttaa 443 fantasian sivuun ympäristön tulevaisuutta, yksilön vastuuta, sukupuolirooleja, rakastamisen vaikeutta, väkivaltaa, totuuden jälkeistä aikaa, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa.

Hienoa. Rantalan ikonikokoelmassa Tuhatkuoleva oli varmaankin maratoonari.

Kuohuvaa voittajille

Palkintojen jakamisen jälkeisenä totuuden aikana tungos oli ankara. Kovin järkevään keskusteluun keikkuvan lasin kanssa ei ollut helppoa antautua. Toki muutaman sanan ehti heittää tai kuunnella vaikkapa Pekka Tarkkaa, Hannu Mäkelää tai Heikki Jokista, joka Kopioston vaikuttajana mutristeli audiovisuaalisen puolen ongelmia. Mutta hän sai ihan ilmaista mainosta, kun palkintokatraan puheissa vilahti usein termi vapauden valtakunta. Sen Heikki oli ominut jo muutama vuosi sitten omaan journalistioppaaseensa.

Siiri Enoranta oli ainoa, joka uskalsi selkeästi risut-osiossaan (tamperelainen tapa kuulema) arvostella tuimasti valtiovallan toimia kirjallisuuden, opetuksen ja tieteentekemisen puolella. Hienoa.

Mutta eivät palkinnot tähän lopu. Runeberg on tuloillaan ja ehdokkaat Ruotsin suuriin koitoksiin on nimetty. Pureskeltavaa riittää.