Lastenkulttuurin tämän vuoden
maastoon rynnänneenä on hyvä muistaa, että mielenkiintoisia yhtymäkohtia
saattaa putkahtaa eteen yllättävistäkin yhteyksistä. On siis syytä kulkea
avoimin silmin ja tarkkaavaisena. Vaikkapa Jari Lehtisen Animaation
historiasta (Finn Lectura) on sujuvaa ja hauskaa ironistakin esittelyä
länsimaisen animaation tarinasta, joten esimerkiksi japanilaiset mestarit
uupuvat. Lastenkulttuurinkin kannalta paksussa ja näyttävässä kirjassa on
paljon tuttuja ja uutta tietoa rakastetuista klassikoista ja niiden tekemisen
taustoista.
Tuula Uusi-
Hallilan ja Anne Halttusen Sitaattien
saloissa (SKS) löytyy siitäkin kivoja poimintoja mukaan. Kuka sanoi mitäkin
missä? Mukavan jouhevasti esitellään tuttuja ja tuntemattomia, tämähän käy
melkein tietovisailusta. Mutta mitä on jäänyt elämään lasten ja nuorten
kirjallisuudesta? Tekijät kelpuuttavat mukaan varsin ennakoitavissa Adalminan
helmen ja Topeliuksen, hattivatit ja Tove Janssonin, Koivun ja tähden,
Muumilaakson ja Muumimamman, Pikku Myyn, Tirlittanin ja Topeliaanisen maailman.
Oikeastaan Stiiknafuuliakin voisi kuulua tähän joukkoon: ”Hienolta kuulostava
sana, joka ei kuitenkaan merkitse mitään. Ilmaus on peräisin Teuvo Pakkalan
Mahtisana-novellista. Nykyään sitä käytetään kuvaamaan sisällyksetöntä
puhetta.” Hauskasti tekijät julistavat stiiknafuuliaksi esimerkiksi ilmaisut
solidaarisuusvero, perusturva ja tasa-arvotupo.
Tämä kirja on tärkeää lukea
Tiina Raevaaran toimittamassa skeptisissä
näkökulmissa nykymenoon pureudutaan hyvin esimerkein juuri tämänhetkiseen
tiedon moninaisuuden ongelmaan. Voiko se
olla totta? (Ursa) löytää stiiknafuuliat somekuplista, enneunista ja
vaihtoehtoisista faktoista. Raevaara kiteyttää omassa johdannossaan hyvin
ydinkohtia ja harmittelee: maailma ei ole niin yksinkertainen, että väärästä
tiedosta pääsisi eroon levittämällä oikeaa.
Kirjasta
tulee todistettua eri kirjoittajien voimin, miten ”Tietoa ja tiedoksi
naamioitua sisältöä on tarjolla enemmän ja helpommin kuin koskaan, mutta tulva
ei johdakaan parempaan ymmärrykseen ja tiedonhallintaan, vaan tuottaa
suoranaista sietämättömyyttä. --- Syntyy uudenlaista tietämättömyyttä:
tieteeseen pohjautuvaa asiantuntijatietoa ei enää voi erottaa muusta tarjolla
olevasta informaatiosta, ja kerta toisensa jälkeen toistetut valheelliset
väitteet rinnastuvat yleisön ajatuksissa faktoihin.”
Mukana on
sujuvia ja haastavia artikkeleita Kari Enqvististä Markku Myllykankaaseen, Anja
Nystenin kemikaalikeskustelusta Heikki Nevalan taikurin psyykeen. Mutta lasten
ja nuortenkulttuuria sivutaan Arno Kotron mukavasti kriittisissä kasvatus- ja
opetusfundeerauksissa. Koulu saattaa onnistua tehokkaasti välittämään tietoa,
muttei riittävästi kehitä välttämättä ajattelukykyä. Koulussakin on tärkeää
miettiä, miksi toiset väitteet ovat perusteltuja, toiset eivät. ”Oppilaat ja
opiskelijat kyllä omaksuvat – kuka paremmin, kuka huonommin – tiedon siitä,
että maailmankaikkeus syntyi alkuräjähdyksestä ja luonnonvalinta ohjaa lajien
kehitystä. Tieteen tulokset tulevat tutuiksi, vaan ei tieteellinen ajattelutapa,
Tosiasiat eivät kasvata maailmankatsomuksellista vastustuskykyä humpuukia
kohtaan, jos ymmärtämättä jää se menetelmä, jolla niihin on päädytty.” Kotron
teesit näkyvät otsikoissa: Argumentointiharjoittelua kehiin. Kriittinen
ajattelu sopii kaikkiin aineisiin. Filosofiaa jo alakouluun. Tiede- ja
taidekasvatus tukevat toisiaan.
Some-raivoa Oikeella tavalla online |
Siispä tässä
mainio retki niin opettajille kuin opiskelijoille keskustelujen pohjiksi
puhumattakaan skeptikoista.
Verkossa toimitaan
Roni Backin ja Ville Kormilaisen Tubettajan
käsikirja (Otava) yrittää lähestyä tulevia ja aloittelevia tubettajia
rennolla otteella ja toista kirjoittajaa, tietokirjailijaa Ville Kormilaista
ystävyydellä vähätellen. Ei olisi varmaan kannattanut, sillä suosittu tubettaja
ei välttämättä ole loistava kirjoittaja. Kormilainen on varmasti avittanut
melkoisesti kirjan rakenteen ja kokonaisuuden kokoamisessa – ja vauhtia löytyy.
Mutta myös asiallista ja hyvää perustietoa taustoista, tekniikasta, välineistä,
sisällöistä, laista ja markkinoinnista tai kanavatyypeistä. Mutta hienoa on
myös ottaa pohdittavaksi yleisemminkin julkisuus, youtube-kulttuurin eri
haarat, rahan ansainta ja henkinen kantti. Kirja on sopivasti selaillen mainio
taustoitus myös kasvattajille ja hommasta vain kuulleille – mukana on myös
tunnettujen tubettajien kokemuksia ja vinkkejäkin eteenpäin.
Eikä ole pahitteeksi toistaa ja tubuttaa yhä edelleen myös
nettikäyttäytymisen eri puolia. Louie Stowell tekee tämän oppaassaan Oikealla tavalla online (Lasten Keskus)
sinuttelutyylillä tarjoiltuna.
Käsitellyiksi tulevat kyllä monet askarruttavat asiat somen
kamaluudesta/ihanuudesta käytöskouluun ja nettimaineeseen sekä kiusaamiseen.
Perusasioita puidaan oikeukista ja
rahankäytöstä nettilakon mahdollisuuksiin. Erikseen käydään läpi seksi ja porno
sekä muut vaarat ja neuvotaan mistä saa apua. Kuvitus vain on kosiskelevan
humoristisen oloista mainossarjakuvatyyliin, mutta kaipa sekin menee perille.
Tyypit ovat muuten hauskasti kuin kopioituja Oppi ja ilo-sarjan kirjojen
hahmoista…
Kuvat Nancy Leschnikoff |
Lastenkulttuuria,
golffareita ja punaisia sukkia
Päivi Roivainen sai
ahaa-elämyksensä muistaessaan sinisen samettimekkonsa. Sen rintamukseen
brodeeratussa perhosessa oli ihmeellisiä, kiiltäviä yksityiskohtia. ”Se oli
mahdollisesti kauneinta, joka minulla on koskaan ollut, mutta myös ärsyttävä,
typerä mekko, sillä se oli hankittu isäni hautajaisia varten.” Lapsuuteen
liittyviin vaatteisiin ja esineisiin liittyy varmaan kaikilla voimakkaita ja
eloisia muistoja.
Roivaisen melkoisen ainutlaatuinen tutkimus
Puettu lapsuus (Kansatieteellinen arkisto) on toki väitöskirja, mutta
selaamallakin siitä löytää riemastuttavia ajatuskulkuja eteenpäin. Miten alle
kouluikäisten lasten vaatteet kuvaavat pukeutumisen roolia ja miten lasten ja
aikuisten maailmoja erotellaan toisistaan tällä tavoin? Entä miten lapsuuden käsite ja idea näkyvät
materiaalisessa kulttuurissa. Mitä asioita lastenvaatteissa on pidetty
tärkeänä, ja mitä tämä kertoo lapsuuteen liitetyistä merkityksistä? Miten
lapset itse tulkitsevat vaatteita?
Kansi Maria Mehtonen |
Lastenvaatteissa on pidetty
tärkeänä niiden puhtautta, siisteyttä ja käytännöllisyyttä osana turvallista,
liikkuvaa ja leikkivää lapsuutta. Tärkeänä on pidetty myös lapsille sopivina
pidettyjä vaaleita tai iloisia värejä ja kuvioita sekä sukupuoliin ja
ikävaiheisiin liitettäviä piirteitä. Lapset itse painottavat vaatteiden
mukavuutta, niiden yhdenmukaisuutta toisten lasten kanssa sekä värejä ja
kuvioita.
Lastenvaatteet paitsi
ilmaisevat lapsuuteen liittyviä merkityksiä, myös muokkaavat lapsena olemista,
käyttäytymistä ja toimintaa. Esimerkiksi käytännölliset, teknisistä
materiaaleista valmistetut ulkoilupuvut ohjaavat lapsia riehakkaisiin
ulkoleikkeihin. Toisaalta vaatteiden materiaaliset ominaisuudet avaavat
lapsille leikin ja mielikuvituksen maailman, jossa vaatteet voivat olla myös
taianomaisia.
Roivainen huomauttaa, miten
museokokoelmat liittyvät usein hyväosaiseen lapsuuteen, ja niihin liitetään
monesti henkilökohtaisia ja nostalgisia merkityksiä. Niiden mukana on
talletettu vain vähän lasten omia käsityksiä esineistä tai lasten itse antamia
merkityksiä. Lastenkirjallisuuden ja kuvataiteen kenttää on tarkasteltu tältä
kannalta myös todella vähän, vaikka sieltä voisi löytyä lisää
aikalaistodistuksia kuten Roivainenkin ohimennen huomauttaa. Lauren Childin Peppi Pitkätossu on mielenkiintoinen muodinluoja...
Tietokirjallisuudesta voi löytää harhaillessaan ainakin aivoja
haastavaa materiaalia. Kunhan katsoo, ettei eksy tiedon viidakkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti