Uutisia kritiikistä ja mediamessuista

Viime blogissa epäilykseni kirjastojen ns. muun materiaalin oikeasta määrästä sai oikeastaan hyvin huvittavan varmistuksen heti pääkaupunkiseudun Helmetin avauduttua ruudulleni. Kirjasto Kymppi muuttaa nimeään ja varustetasokin levenee mukavasti juuri sinne "minimaalisen" pienelle muun touhuilun puolelle. Ja muuten - tietysti nyt kun on talvi ja pakkaset, luistimiakin voitte lainata melko monesta kirjastosta! Minullakin on tarve lähiaikoina porata pari reikää kirjahyllyä varten. Tarkistanpa mikä on lähin kirjasto...

Lukemattomia lehtiä tipahtelee niin postiluukusta kuin eri tilaisuuksista mainoskasseihin. Suomen arvostelijain liiton äänitorvi Kritiikin Uutisten viime vuoden viimeisessä numerossa on tietysti terhakkaa pulinaa alan ongelmista, mutta myös väliin huolta lastenkulttuurista. Linda Sundberg tekee sen vielä toisella kotimaisella ja selvittää ruotsinkielisen television suositun BUU-klubbenin merkitystä ja nuorallatanssia. Yksi suosituimmista ja tärkeimmistä lasten- ja nuortenohjelmista joutuu todella jännittämään jopa sopimuksien uusimista. Kun itse aikoinani tein Lea Pennasen ja Jorma Pilkkeen kanssa lastenohjelmia radiolle tai Irja Raninin kera teeveelle, resursseja löytyi jopa yhteistyöhön lahden toiselle puolelle kuunnelmista ja sarjajännäreistä puhumattakaan. Nyt kuulema 90-luvulta tultaessa resursseista on leikattu kaksi kolmasosaa. BUU-klubbenin vetäjä ei ole saanut neljän vuoden työrupeaman jälkeenkään vakituista kiinnitystä, ja porukka on alkanut vitsailla kontrahdin varmaan löytyvän postilaatikosta Lucian päivänä.
Kirjoitus oli avartava: tekijät myös kiertävät ympäri Suomea ja tapaavat kasapäin lapsia. Ja lapset todistavat hyvän ohjelman tehon:"Du har varit i min TV hemma hos mig!".

Messudigit ja herätekoulut

Toinen mietityttävä vihreä lanka jäi mieleen Leena Eilittän raportista Frankfurtin kirjamessuilta. Hän kommentoi muun muassa digitaalisen kirjallisuuden ympärillä käytyä väliin kiivastakin keskustelua. Englantilainen lastenkirjojen kustantaja Peter Usborne oli ottanut skeptisen kannan ja todennut ettei digitaalinen kirjallisuus "tule koskaan korvaamaan tavallista, jolla on aina oma tunnearvonsa. Tämän lisäksi digitaalista kirjaa on vaikea markkinoida ja se onnistuukin parhaiten silloin, kun kirjasta on olemassa myös paperiversio." Kirjallisten agenttien merkitystä korostettiin. Aleksis Salusjärvi totesi, että "Frankfurtin messuja varten ovat kamasaksat pakanneet esitelaukkunsa kaikilla vientialoilla."
Uusin tapa näyttää löytyneen siten, että kustantajat lähettävät arvostelijoille hiukan ennakkoon kirjasta ns. heräteversion. Lopullinen kirja on kovakantinen, mutta vihjeversio paperback, jonka kannen taakse kustannustoimittaja on voinut sitten kirjoittaa miten upeaa oli löytää juuri tämä kirja kirjamessuilta. Kannessa on varoitus: Ennakkolukukappale. Ei myyntiin. No, varoitus on ihan asiallinen, mutta turha. Ei näitä kirjoja enää niin vaan saa realisoitua edes divareihin. Vaikka ovatkin tosi upeita, kuten Leon Leysonin Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopuksen paperikannen toisella puolella hehkutetaan:"Vielä hotellin aamiaispöydässä hän (käsikirjoituksen lukija/kustannustoimittaja/agentti? blogistin lisäys) liikuttuu kyyneliin kertoessaan tuoreesta lukukokemuksestaan pöytäseurueelleen."
Tarina on tietysti poikkeuksellinen ja kuten David Walliamsin kohdalla - jota myös Sinikka Nopola on täysin rinnoin suosittamassa - Herra Lemun hankkiminen vie unohtumattomaan hetkeen:"Lähdin kaupasta euforisessa onnentilassa ja kävelin kirjapussi kädessäni satoja metrejä kaupungin suosituinta kauppakatua, kunnes huomasin mikä keikkui toisella käsivarrellani - tyhjä ostoskori."

Ihastuksen syvemmät salat

Onneksi kustantajien edustajat eivät sentään ole sortuneet Voice of Finlandin tuomareiden euforiseen yleisimpään kommenttiin: "Mielettömän hyvä! Hei, ihan mieletöntä!" Molemmat ovat toki kelpo kirjoja, mutta kummasti tutun tuntuisia. Schindlerin lista vie jo samoille apajille ja Anne Frankin taloon, nyt Krakovaan, mutta Walliamsin Herra Lemu (vaikka Quentin Blaken piirrokset antavatkin mukavan oman Dahlmaisen säväyksensä ja arvonsa) on kyllä selvää valtavirtaa. "Herra Lemu lemusi. Ja löyhkäsi. Ja jos voi sanoa että löyhkälemusi, niin sitä myös. Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja." Lemun ominaispiirteitä selvitellään vielä hetken, ennen kuin kulkuri itse pääsee esittelemään ominaisluonnettaan lemun takaa. No, tähän on toki tarvittu Jaana Kapari-Jatta ja hänen sanataituruuttaan kääntämään kaikki vivahteet. Ilmiöhän ei siis ole uusi, vaan milloin joltakin pääsee paukku tai kakan kiertokulusta tehdään tietokirja (varsin mainio sellainen!) tai pienille lapsille lanseerataan Potalle -kirjan tapaan kanteen pytynrengas ja sisälle hyvän saavutuksen tarroja ja selkeitä ohjeita suorituksen parantamiseksi. Herra Lemusta on kuitenkin sanottava, että kirjasta pystyy löytämään ihan kelvollisia käyttäymisongelmia ja niiden ratkaisuja ja jopa yllättäviä hauskoja kriittisiä huomioita yhteiskunnan mekanismeista. Melkeinpä pidin enemmän näistä ei myytävistä kirjoista. Kenties ne lukee vielä joskus toisenkin kerran.

Educa on oppimessu

Opetusalan valtakunnallinen koulutustapahtuma Educa tapahtui tammikuun lopussa, ja Messukeskuksen saattoi sanoa tulvineen opettajia. Lastenkulttuurin kannalta anti jäi yll'ättävän vaisuksi ainakin omalta osaltani. Valokiilat keskittyivät toisaalta uuteen opetussuunnitelmaan ja outoon valoilmiöön, oppimateriaalipilveen, joka näytti monelle kuin janssonmaiselta Mörköltä. Mitä tuonne pilveen oikein siirretään, kuka sitä valvoo, onko kaikki ilmaista, miten valvotaan tasoa ja niin edelleen. Suomen tietokirjailijat esitteli monia erilaisia mahdollisuuksia seminaarissaan, missä myös palkittiin traditionaalisesti oppikirjan tekijöitä. Pilvi jäi vielä leijumaan päämäärättömänä jossakin, mutta ilmiötä tullaan seuraamaan tarkasti.
Itse olin mukana puhumassa lasten- ja nuorten tietokirjoista sekä koulun, kirjailijoiden ja kirjaston yhteistyön muodoista lukemisen edistämisessä Lukuinto-tapahtumassa. Opetusministeriön tukema ja Oulun yliopiston koordinoima hanke on levittäytynyt ympäri Suomea ja sen tuloksia on todella mielenkiintoista odotella tämän toimintavuoden jälkeen. Saatoin todeta, että tarinallisuus on nyt se juttu. Ruotsin opettajankoulutuksessa - ja lukiolaistenkin joukossa - suositaan mielellään fiktion ja faktan yhdistelmiä. Eli siis faktiota, tuota termiä olen käyttänytkin jo 90-luvulta asti kuvaamaan kirjoja, joissa yhdistyvät tietoon tarinat eri tavoin. Vastikään ilmestyi tietokirja Tarinan mahdista, ja eikö vain vastikään Ruotsiin myydyn meidän yhtiömme edustaja puhunut, miten tässä tilanteessa myynti oli kyllä se paras tarina mikä saatiin aikaiseksi...
Mutta kuten nuortenkirjoissa on jo useamman vuoden aikana selvitetty, nuoret ovat aktiivisia ja luovat omia ilmiöitään ja hankkeitaan - mutta eivät ole kiinnostuneita puoluepolitiikasta tai äänestämisestä. Ja senhän todisti myös äskettäin julkistettu Nuorisobarometri. Näin se on. Nuortenkirjailijat olivat jälleen ajan hermoilla ja kuunnelleet kuvattaviaan todella hyvin. Lukuinto-tapahtumassa puhuttiin toki mediakasvatuksen tärkeydestä, termeistä ja muodoista. Saatoin vinkata yhden mielestäni erinomaisen virike- ja malliopuksen eli Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen puolelta Ismo Kiesiläisen ja Mediakasvatusseuran Anniina Lundwallin toimittaman Uteliaammin, rohkeammin, hauskemmin! Kokoelma työmenetelmiä median ja maailman hahmottamiseen ja muuttamiseen on mainio ajatus/tehtävähautomo myös vanhemmille. Miten pienen äänen saisi kuulumaan suuressa mediassa? Ja muuten - näistä harjoituksista aika moni on jo kokeiltu isoissa medioissa!