Mysteeri ja Kadottaja kirjastossa

 Lapin maisemat, valkea lumi, hiljaisuus ja hankien omnlainen ääni sivakoitaessa. Varmasti nautinto, jos ei joudu terveyskeskukseen ja röntgeniin ja kantositeeseen. Hiukan tuosta ihanuudesta karisee, varsinkin kun ei oikein voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Istuminen ja kirjoittaminen vaikeutuu, mutta pitäväthän kirjat kuntoa yllä – ja mieltä.

Kuinka ollakaan pinossa odotti Emma Larssonin Venlan ensimmäinen tunturivaellus (kuv. Maria Trolle, Calazo 2021), josta aloin heti etsiä vaarallisia tilanteita. Mutta ei, tunturit ovat upeita, kunhan jaksaa kiivetä, teltassa nukkuminen elämys, sopulitkin ihan kiikarin näköpiirissä ja aamulla ympärillä porotokka. Tulihan sieltä lopuksi pimeys, sumu ja myrskyn enteet, mutta totta kai ennätetään ajoissa takaisin hotelliin saunaan ja syömään.

Ehkäpä omat kokemukset varjostavat kirjan leppoisan ilmapiirin, perheen yhdessäolon, maisemien upeuden ja yleensä kuvittajan kivasti koristeelisen hahmotuksen arvostamista… 

Eikä olisi ollut apua Sudenpentujen retkikäsikirjastakaan (Tammi 2022, 1. p. 1995), vaikka siinä on melkoinen määrä ihan käteviä vinkkejä ja neuvoja ja ideoita. Varusteet kuntoon osiossa nimittäin sanotaan tylysti: ”Ei leikkauspöytää eikä paareja, vaan tarvikkeita, joilla voi parantaa pikku haavat!”

 Minne ovat agentit kadonneet?

 Viime vuoden lopulla tuli painosta uusin kirjani Aavetakki ja Kadottaja, kahden toisiinsa kytkeytyvän seikkailun tarinat (kuv. Pirre Vaijärvi). Kadottaja on nuoren Mikon antama nimi isän keksinnölle. Kun naapurin Liisa pujahtaa sisään ja todellakin katoaa, aivonystyrät joutuvat koville.

Ainakin lukijoiden, sillä lopussa haastoin keksimään ja kertomaan, miten temppu onnistuu. Onkohan niin, että tällainen hoksottimiin vetoaminen kirvoittaa todella tutkimaan asiaa. Selityksiä nimittäin on tullut melkoinen liuta sähköpostiin, väliin kuvienkin kera. Useimmat ovat toki löytäneet kaksoisseinän salaisuuden, mutta kyllä villimpiäkin ehdotuksia on esitetty. Samoin – kuten yleensä ennekin – kommentteja kirjan tapahtumista, ehdotuksia uusista jännistä jutuista ja kysymyksiä kirjan tekemisen ongelmista.

Tähän on olemassa suoria vastauksiakin, eräs tuoreimmista on Becky Daviesin Miten kirja syntyy (kuv. Patricia Hu, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2022).

Mikä on Kadottaja?

Seikkaperäisesti ja ovelastikin Becky kertoo saamastaan loistavasta ideasta. Hän tekee kirjan siitä, miten kirja syntyy! Ideaa esitellään ystäville, kirjoittaminen alkaa (koska se voi kestää kauan, kirjailija paneutuu työhön kaikessa rauhassa). Suunnittelua, taustatutkimusta, monia luonnoksia, kannukaupalla kahvia, kunnes käsikirjoitus on valmis! Tähän muuten menee kirjan 25 sivusta yksi sivu! Sanoisin, että Beckyllä on joko kiire valmiiseen kirjaan tai rautainen ammattitaito 24/7.

Toinen huvittava piirre lienee peräisin kirjan syntypaikasta eli Lontoosta, missä kirjailijoilla taitaa olla varaa agentteihin. Tämä tarpeellinen henkilö hoiteleekin sitten enimmäkseen Beckyn puolesta kaikenlaisia hommia, jotka esitellään säntillisesti ja havainnollisestikin. Käsikirjoitusta muokataan, tehdään sopimuksia, tarkistellaan kirjan suunnitelmaa, valitaan kuvittajaa ja niin edelleen. Tässä kirjassa muuten tanssitaan aika paljon ilosta ja tyytyväisyydestä. Ihan kiva, mutta missä on tuska, hiki ja unettomat yöt, mietiskelyt ja niin, espressoa kannattaisi ehkä juoda tavallisen mahapolttonesteen sijaan. Kirjapainossa pannaan töpinäksi ja ennakkokappaleet ”…ne päätyvät kustannusväen käsiin. Kustannustoimittaja käy kirjan tarkasti läpi graafikon kanssa, mutta ensin… tanssitaan ilosta!” Ja sitten minä löydän kirjan ja nautin siitä, toivotaan lopuksi.

Kyllä, toki oli hauskaa alan ihmisenä tutustua tekemisen kokonaisuuteen. Mutta kaiken tämän luettuaan nuori kirjailijan alku saattaa alkaa miettiä, millaiseen pyöritykseen sitä oikein joutuukaan ja kuinka hirveän monen erilaisen rumban kautta pääsee vasta eteenpäin. Ja se rumban tanssiminen?

Kirjat häviävät ja lentävät 

Sen parhaimmat kirjan häviäminen on iso ongelma. Maikki Harjanteen Mintussa ja kadonneissa kirjoissa (Otava 2022) vanhempien siivousvimma saa arveluttavia piirteitä. Kirjatkin viedään ulos tuulettumaan. Kun alkaa sataa, kaikille tulee kiire, ja kuivattamiseen keksitään monenlaisia ratkaisuja. Eipä tule heti ajatelleeksi, että Minttu on esiintynyt jo yli 50 arkipäivän tapauksessa eli kansitarra ”Lapsiperheiden ikisuosikki” on ihan paikallaan. Lopulta Mintun lempikirja löytyy, eikä uutta tarvitse itse askarrella. Olisi muuten ollut kiva tietää, mikä tuo lempikirja oikein on – se kun nukuttaa Mintun ihan varmasti. Kannesta voi hämärästi bongata sanan toukka. Pientä opetustakin on, kun Mintun aakkoset ovat sivulla hiukan sekaisin, mutta tässä perheessä on lempeä ja toisiaan tukeva ilmapiiri isoveli Villeä myöten.  

Jotta saan tämän tuskaisen blogin naputtelun kunnialla loppuun, on löydettävä vielä kolmas tukipilari eli kirjasto. Paikka on noussut viime aikoina suosituksi kohelluskohteeksi. Juha-Pekka Koskisen Mysteerijengin päänavauksessa Kirjaston kiusanhenki (kuv. Saana Nyqvist, Karisto 2022) oikaistaan kyllä sumeilematta virallista protokollaa. Kohteeksi on valikoitunut kunnianarvoisa helsinkiläinen Rikhardinkadun kirjasto, jossa kuulemma kummittelee. Niinpä kolmikko Nico, Mimosa ja Iivo kävelevät paikan päälle, tapaavat vähintäänkin ihmeellisen karikatyyrin mieskirjastonhoitajasta. Ei edes oikein huonolla tuulella tänä päivänä mieshenkilö toimisi klassisella historiatyylillä: ”- Mitä täällä tapahtuu? Miksi pahoinpitelette kirjaston kirjoja? Onko teillä aina tapana tulla koulun jälkeen kirjastoon riehumaan? Pitkä tuuheakulmakarvainen mies siirsi Nicon pois edestään ja poimi kirjan lattialta. Hän siveli sen pintaa hellästi ja pyyhki sitä villapaitansa helmalla. Mies ei ollut kovin vanha, vaikka hänellä oli leuassaan paksu pujoparta.”

Hontelo kaveri palkkaa lisäksi aikailematta kolmikon selvittämään kummitusongelmaa ja antaa heille vapaan pääsyn kirjastoon – hälytyksetkin voi kytkeä päältä pois. Ja kyllä, Rikhardinkadun kirjastossa mellastaa pari kummitusta, toinen modernisti merirosvotaustainen nainen, toisella taustaa kirjaston työntekijänä. Kummitusten tavoitteena on eri syistä löytää uponneen aarrelaivan kohtalon selvittävät kirjat. Paljastamatta nyt enempää lopun väännöistä jäin kuitenkin hiukan kaipaamaan tietoa, minne tuo pujopartainen mieshenkilö katoaa selittämättömästi lopussa aarrekirjat ehkä mukanaan. Mutta hauskin juttu taitaa avautua vain meikäläisille kirjastotaustaisille lukijoille, kun selviää, miksi kummitukset eivät päässeet kirjoihin käsiksi Kansalliskirjastossa. Johtajana toiminut Kai Ekholm on kyllä melkoinen kirjastomies ja kirjantekijä, mutta nyt tulee vielä lisää sädekehää: ”Kirjastonjohtaja Ekholm on taitava velho. Hän on asettanut koko rakennukseen loitsun, joka vie kummituksiltakin voiman. Siellä olen yhtä avuton törttöilijä kuin sinä, en pääse läpi ohuestakaan seinästä, en edes avoimesta oviaukosta, Rosalinda puuskahti.” 

Eli hiukan hyvän magian tunnustusta sentään Kansalliskirjastolle. Rikkardinkadulla taitavat asiat kuitenkin olla kriittisessä pisteessä, mikäli uskomme tähän pujopartaiseen Mölleriin. Hän ei halua kummitusten lisäävän kiinnostusta kirjastossa käynteihin: ”Se on vielä pahempi! Täällä pitää olla rauhallinen ja harras tunnelma. Jos täällä juostaan jahtaamassa kummituksia, koko atmosfääri on pilalla. Kukaan ei lainaa mitään ja joudumme mustalle listalle.”

Kunhan nyt ette mene lakkoon. Se vielä tästä kurjuudesta puuttuisi. Joutuisivat aaveet lukemaan ja lainailemaan aivan rauhassa.