Mauri Kunnas hipulit jalassa

Koiramäki ja Nyrok City paljastavat mistä puhutaan!

Sarjassamme riemastuttavia ja erilaisia syöksyjä lastenkirjallisuuden ja sarjakuvan syvimpään olemukseen taitaa Marko Vesterbackan Kunnaxen kiäli (Warelia 2011) olla niitä ilmaisevimpia. Alaotsikko sen sanoo ihan ehtana: ”Lukemista nille jokka tiarostaa että Mauri Kunnaxen kirjoisa on muutakin hianoo kun kuvat elikkä Tyrväätä Mauri Kunnaxen Nyrokeisa, Koiramäisä ja muisa teoxisa elikkä Tyrvään murteen plakkarisanakirja.”

Vesterbacka löytää merkittäviä yhteyksiä Agricolan suomen ja 2000-luvun varhaisteinien suomen välillä ks-yhtymän korvaavassa x:ssä: ”Sydäntäni vihloo, kun näen ihmispoloisen vilpittömän kiintymyxen erilaisiin tavaroihin…” (Kotlant Jaarti). Ja ihan totta, ei Mauri Kunnas välttämättä kunnioita esikuviaan ihan loppuun asti. Tarkistin Vesterbackan terävän huomion Seitsemästä koiraveljeksestä, kun peikko pakottaa kalvean immen kiillottamaan aarteitaan. Alkuperäisessä versiossa Aleksis Kivi ei anna peikkonsa lausua sanaakaan, mutta Kunnaspa lisää työintoa karjahduksella: ”Jynssää plikka jynssää!”. 

Vesterbacka on kolunnut läpi kaikki Kunnaksen kirjat ensimmäisestä viimeiseen ja merkinnyt tyrvääläiset kohdat muistiin. Niitä löytyi enemmän kuin hän arvasikaan, lähes jokaisesta kirjasta ja varsinkin sarjakuvista ja Koiramäki-kirjoista. ”Toivon, ettei tämä kirja tunnu liian kehittävältä. Olen tehnyt kirjan fanipohjalta. Mukaan ottamani sanat olen valinnut naiviskelein perusteluin ja sana-artikkelitkin ovat miten sattuu. Olen antanut itselleni luvan kaikenlaisiin sivupolkuihin ja epäasiallisuuksiin. Kunnaksen tekstit ovat minut niihin viekoitelleet. Minä olen viaton.”

Sarjakuvien ystäville selitykset ovat varmaan avartavia, mutta niin myös Koiramäen aikuisille faneille, jotka nyt voivat avata pienemmillekin ihastelijoille, mitä tarkoittaa esimerkiksi hipulit jalassa tai Koiramäestä emännän uusi klänninki, kaalomyssy ja huivi. Vesterbacka arvelee, että Kunnas on poiminut garderobin Wareliuksen Kertomuksesta Tyrvään pitäjästä 1853. Warelius on muutenkin ollut Kunnakselle mainio lähdemateriaali yksityiskohtaisine selvityksineen tyrvääläisestä elämänmenosta.  ”Nyt on paraikaa uudenaikaisena vaatteenpartena ’klänninki’ (hihat, miehusta ja kantapäihin ulottuva hame yhdessä, sarsista ja muusta ohuesta kankaasta) ja ’kaalo-myssy’ (pikkunen pään laella ison tykin päällä) niinmyös visikka ja ’kohtu’ (pumpuleilla topattu) päällisvaatteena---”. Tai ehkä on kuitenkin parempi vain näyttää kuvaa ja sanoa, että omituisia hattuja naisilla on ollut kautta aikojen? 

Aikamoisen mielenkiintoista o myös Kunnaksen versiot Joulupukissa vaikkapa apulaisista, tontuista, jotka satakuntalaisen perimätiedon mukaan olivat aika tylyä väkeä. En sitten tiedä mistä Kunnas loppujen lopuksi on ominut mielikuvansa Noitarummun lappalaisnoidasta, joka omalta osaltaan taitaa miljoonapainoksina ulkomaillekin levinneenä kertoa tehokkaimmin kuvan rähisevästä ja viinaan menevästä alkuasukkaasta?

 Kunnakxen kiäli -oppaassa on myös pitkähkö johdanto, johon sisältyy aikaisemmin julkaistu haastattelu Kunnaksesta Kirjava kaupunki-julkaisuun. Monien lapsuuden muistojen lisäksi haastattelijalle jää elävästi mieleen Laiturikahvilan tunnelma: ”Jos taustalle olisi voinut laittaa äänitehosteita, siellä olisi kuulunut tasaisin välein Kunnaksen omista sanomisistaan huvittunut hähätys.”

Lisää tällaisia lastenkirjailijasukelluksia. Vaan onko meillä kunnon kohteita? Heli Laaksosen Aapine voisi olla yksi, mutta liekö siinä tarpeeksi kunnasmaista kielen uusiokäyttöä?

Olinpa unohtaa. Hipulit jalassa on löydetty mainiosta elämänkerrasta Minä, Mauri Kunnas, jota seuraavaksi tai ensin voi vilkuilla. Kaksitoista lahjaa joulupukille –kirjan viimeisessä kuvassa on muisto lapsuudesta. Kuvassa pikkupoika ahmii sarjakuvia ikkunalla. Jalassaan hänellä on villasukat eli Kunnaksen kotikielellä hipulit.

Tämä lisää varmasti lukunautintoa, joten hipulit jalkaan kun lähdetään Koiramäelle.