Runeberg ja muut sarjakirjallisuuden mestarit

Lienee viimeisiä vuoden 2017 tuotannosta myönnettäviä nuorisokirjallisuuden palkintoja tämä Runeberg Junior. Asiantuntijat valitsevat ehdokkaat, ja koululaisraadin armoton karsinta nostaa mitä nostaa voittajaksi. Viime vuonna se taisi olla Alfons, joka sai muskeleilla ja mummoenergialla suosion puolelleen, jos joku nyt kauas menneisyyteen jaksaa muistaa.

Elina Rouhiainen ja muistijuoma

Topeliuksen hyvin oivaltavasti käyttämää sarjamuotoa – miten ahmittiinkaan Välskärin kertomusten sotia, juonitteluja ja kavalia konnia – on tarjolla nytkin. Jo Topelius-palkinnon saaneen Elina Rouhiaisen Muistojenlukija on Väki-sarjan alku, eikä Karin Erlandsson jää jälkeen. Helmenkalastaja – Pärlfiskaren (S&S) oikein kerää jatko-osia lopun lupauksillaan.

   Helmenkalastaja –Pärlfiskaren oli samalla lastenromaanikilpailun voittaja ja kiinnostava sellainen.Voin hyvin kuvitella, miten nuoret lukijat uppoutuvat mukaan juonen vauhtiin.  Hyvin valmiin tuntuinen kirjoittaja kehrää kokoon mukaansatempaavan sadun nuoresta tytöstä, joka on helmensukeltajista parhain, vaikka on menettänyt toisen kätensä ruusuhaille. Yhdessä aluksi riesaksi tuntuvan pikkuisen Sirkan kanssa sukelletaan myytäviksi erivärisiä helmiä, mutta suurin ja merkillisin, Silmäterä on löytymättä. Hyvin kiinnostavaksi hahmoksi nousee myös lähes demoninen naishahmo Iberis, jonka halu saada Silmäterä kasvaa häikäilemättömän julmaksi toiminnaksi.

   Erlandssonin tarinaan on kiedottu saumattomasti etenevä ystävystyminen, vastuun ottaminen, ahneuden vaikutukset ja lopullisten päämäärien ja onnellisuuden vaatimukset. Ehkä takakannen vertaus Astrid Lindgrenin hengessä tehdystä ajattomasta saturomaanista on hiukan liioitteleva, mutta vivahteikkaalla matkalla ollaan.

Kustantamo tekee hyvää työtä

S&S on kätevästi saanut aikaan yhteistyötä suomenkielisten kustantamojen kanssa, ja monet mainioista suomenruotsalaisista tuotoksista on saatu näin myös suomeksi.  Kirjoituskilpailut tuottavat varteenotettavaa materiaalia kuten Helmenkalastaja osoittaa. Palkintojakin ja ehdokkuuksia on ropissut samaan syssyyn.

   Uudenlaista väristystä suomalaiseen fantasioivaan kertomukseen tuova seikkailu on Vuokko Hurmeen Kiepaus (kuvitus Susanna Iivanainen). Yhden idean varaan rakennettu fantasiaromaani toimii yllättävänkin hyvin. Yhtenä hetkenä maailma kääntyy ylösalaisin. Talot, joilla on hyvät perustukset, jäävät kiinni, muut putoavat avaruuteen. Sopeutuvainen ihminen alkaa järjestellä asioitaan ja keksiä selviytymiskeinoja. Tilannetta seurataan parin perheen kautta kertojana nuori tyttö, Lenna. Vaijereiden avulla siirrytään paikasta toiseen, etsitään ruokatarvikkeita ja yritetään pärjätä päivästä toiseen

.

   Lopulta, kun vesi alkaa loppua, joudutaan äärimmäisiin tekoihin. Yksi säilynyt pulu mukanaan äiti hyppää avaruuteen. Viikkojen päästä lintu tuo viestin alhaalla olevasta uudesta maailmasta, joka selviää puolestaan ylhäältä tippuvien asioiden avulla. Koko Kardumiksi ristitty ylösalaisin maailma saa tiedon uudesta mahdollisuudesta, ja Lennan perhe ja ystävät lähtevät ensimmäisinä onnellisesti. Mielenkiintoinen tilanne havainnollistetaan mainiosti ja jännittävästi. Samalla voi pohtia miltä maailman käännähtäminen ylösalaisin voi tuntua. Outoa ehkä on, että kiepahtamisen syitä ei sen kummemmin pohdita: asia otetaan selviönä. Ja oikeastaan ratkaisu on kovin helposti ounasteltavissa jo varsin aikaisessa vaiheessa.

   Mutta uutta maailmaa odottaa kiinnostuneena: mitä ihmisiä siellä on? Minkälaisia joukkorakenteita syntyy? Pelastuvatko muutkin uuteen oloon? Ja ehkä tuo kiepauksen syykin sitten selviää.

Missä se lasten sarjakuva taas piileksikään?

Kun viime blogissa sai onnitella Martti Sirolaa lasten ja nuorten sarjakuvan Puupäähatutettuna, todettiin lasten sarjakuvan edelleenkin varsin vaisu julkaisutahti. Onhan siellä Juban Minerva, tosi viehättävä – tai no, ainakin reipas ja suorasukainen – seikkailijatyttö

.

    Kun oikein etsii, löytää. Muinosen Annen Universumin avain (Arktinen Banaani) antaa oman tulkintansa monimietteisesti ja -ulottuvaisesti lasten ”näkymätön kaveri” -ilmiöön. Päähenkilö Kalle pystyy sateen tullessa joko menemään toiseen maailmaan tai kutsumaan sieltä näkymättömän ystävänsä Hirpan, jonka päässä kasvaa oksia. Kalle on löytänyt laatikosta vanhan avaimen, joka ei sovi mihinkään. Sen täytyy siis olla Universumin avain! Tätä arvoitusta lähdetään selvittämään erilaisten vihjeiden avulla.

    Mukaan tuppautuu myös sinnikäs tyttö Aino, joka lopulta oppii myös näkemään Hirpan. Näkymättömän pojan kutsumisessa on oiva rituaalinsa: sateessa ylitetään esteet, etsitään piirrin kuten oksa, katsotaan lätäköstä heijastetta silmiin ja piirretään rajat lätäkön ympärille. Hirppa pääsee takaisin maailmaansa ja mummonsa riimuoppiin vasta kun taas sataa ja rituaali voidaan uusia.

   Muinonen käyttää mainiosti seikkailuissaan myös valokuvataustoja – esimerkiksi metsässä seikkailu saa aidosta metsästä outoa todellisuuden ja fantasian tuntua. Ja lopulta – metsässä tulikärpäset johdattavat nuoret valolla merkittyyn maankohtaan, mistä avautuu kansi jonnekin.

   Taitaa tämäkin tarina saada jatko-osia? Taitavia toisiaan tukevia piirrostekniikoita on hauska seurata, ja Muinosen hiljainen huumori, asenteita ja rooleja kivasti muunteleva tarinankerronta tekee myös kohteista koko ajan vivahteikkaampia.

   Mitä löytyykään universumiin avautuneesta ovesta? Tällaisena Muinosen tarina mukavasti jatkaa voisiko sanoa ikiaikaista etsintää erilaisten maagisten ovien parissa. Pitkä on perinne.

   Mutta seuravaksi blogiaiheeksi taitaa kuitenkin valikoitua näiden suurten linjojen etsintä. Miksi Educa-messuilla oli jotenkin vaisua? Löikö satavuotiskokonaisuus laudalta vuoden 2001 Kirjaseikkailun? Ja jossakin välissä täytyy kunnolla perhetyä suomalaisen kirjastolaitoksen rahanjakoon. Saavatko kotimaiset lasten ja nuortenkirjailijat kirjat lainkaan tukea kirjahankinnoissa? Millaisia hankintakappalemääriä löytyy?

Puupäähattu, Väinö Lakeus ja Keisarin kolikko

Mielenkiintoinen vain suomeksi tajuttava verbi on ”Puupäähatutettu”. Suomen sarjakuvaseuran elämätyöpalkinto annetaan harvoille ja valituille. Itse palkinto on saanut ilmiasunsa tietysti Ola Fogelbergin klassisen sarjakuvahahmon Pekka Puupään hatun mukaan. Olan kootut taas julkaisi ansiokkaasti Kustannus-Mäkelä silloisen vetäjänsä Orvo Mäkelän sinnikkään työn tuloksena. Sopivasti Mäkelä on jatkanut yhteistyötä myös Sirolan Martin kanssa.

   Lasten ja nuorten sarjakuva on ollut palkintojen kohteena harvoin – eipä moista sarjakuvaakaan ole Suomessa erityisen paljon harrastettu. Nyt pääsin ystäväni ja työtoverini Sirolan Martin hatutuksen onnittelijaksi Kansalliskirjaston upeassa kupolisalissa. Martti on toiminut paitsi kuvaamataidon opettajana myös taideterapeuttina. Tästä tuloksena oli aikoinaan kovasti tykkäämäni hieno tervehtymiskirja Poika joka asui tynnyrissä (1981). Mutta Sirolahan löysi albumeissaan selvästi oman itsensä puolia: oli ilkikurisen humoristisia hölmöläisiä ja härmäläisiä, kärttyisän hauska Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan esi-isä eli Käikkä, oli luontoa, selviytymiskeinoja ja poikamaista seikkailua Apasseissa, kritiikkiä tajuntateollisuuteen Rautaparrassa, kotiseudun historiaa sarjakuvan keinoin. Sopivasti parin vuoden takaisen seikkailun nimikin oli Irvileuka (2015).

   Yhteistyömme alkoi tiivistyä, kun Martti loi humoristisen sympaattisen salapoliisihahmon Jukka A.A. Vihistä. Hänestä kasvoi yhä jatkuva sarja kirjoja ja sarjakuvia. Lievästi ylipainoinen ruotsinsuomalainen dekkari jatkoi samalla Totte Svenssonin ja Agathon Saxin viitoittamaa uraa hulvattomien rikosten selvittelyssä muikkukukkojen, Tukholman oopperan trumpetin tai Suomessa Haimoossa operoineen salaperäisen kiinalaisen aarteen kera.

    Nyt teemme uudenlaista opettajamuotokuvaa, kun Martti on synnyttänyt paperille Väinö Lakeuden, maaseutukaupungin harteikkaan ja innokkaan opettajan. Väinö vetäisee lattialta kevyesti sata kiloa, joten yhteiskunnan ja koulun rauhaa häiritsevät kelmit varokoot. Ensimmäisen seikkailun Kultasormen tapauksen (2016) jälkeen on tekeillä työnimellä Enkelinaaman tapaus uusia koulun ja lomien ilmapiiriin sijoittuvia opetuksellisesti tietysti viimeisten kasvatustavoitteiden mukaisia seikkailuja – tai ainakin sinne päin.

Kuvittajien tärkeä panos

Sirolan Martin kanssa olen ymmärtänyt taiteilijan kanssa tehdyn yhteistyön tärkeyden ja haasteellisuuden. Asioita on katsottava monilta kannoilta, ehdotuksia on mietittävä, kokonaisuus hahmotettava kiinnostavasti ehkä eri lailla.

   Minulla oli ilo tehdä pitkään yhteistyötä myös Jukka Murtosaaren kanssa, josta varmasti olisi ollut haastetta seuraaville Puupäähattuisteille. Jukan laaja ja nousujohteinen ura katkesi kuitenkin viime vuonna äkillisesti Portugalissa. Hänen kanssaan sommittelimme pitkään Bullsille jatkosarjakuvia useisiin kotimaisiin sanomalehtiin samoin kuin myös Sirolan kera Jukka Vihiä. Murtosaaren Jukka oli aina täydestä sydämestään mukana eri produktioissa. Tehdessämme Kulmikasta kalliota (2015) puhelinlinja Portugaliin oli melkoisen pitkään varattuna, kun Jukka kommentoi tekstiä ja kuvien valintaa. Näin ehdimme mennä myös läpi tuoreen jatkon Jaakon seikkailuihin eli Keisarin kolikon (2017). 

Kuvat Jukka Murtosaari, kansi Pirre Vaijärvi

   Nelivärisessä kovakantisessa tekstin ja runsaiden sarjakuvan ruutujen mittaisessa vuoropuhelussa päähenkilö on päässyt pätkätöihin museoon, mutta työ ei oikein maita. Tyttöystävän Tytin kanssa ajaudutaan riitoihin bändikeikan jälkeen. Kaikki tuntuu menevän pieleen. Kesällä, Kulmikkaan kallion seikkailun jälkeen, kaikki oli hyvin. He olivat jännittävällä matkalla Englannissa, ja romanssi kukoisti. Yöllä Jake kävelee riitaa miettien öisiä katuja kotiin ja huomaa viereisen antiikkikaupan ikkunassa valoja. Varkaat yllättyvät ja lyövät Jaken katuun. Hän herää sairaalassa ja muistaa toisen ryöstäjän kasvot ja tältä pudonneen oudon vanhan kolikon kuvan.

   Jake on hakenut töitä useammastakin paikasta, ja eräässä huolintaliikkeessä onnistaa. Työhaastattelussa hän onnistuu ja saa paikan varastossa. Tehtyään sovinnon Tytin kanssa molemmat jatkavat tapauksen tutkimista antiikkiliikkeessä. Helppolukuinen ja jännittävä seikkailu perustuu osittain tositapahtumiin. Samalla se kartoittaa äidittömän nuoren ongelmia työnhaussa, suhteita tyttöystävään ja isään, joka haluaa hallita molempien elämää. Lisäväriä antavat Rooman keisareiden historian oudot käänteet.

   Keisarin kolikko on ajateltu välimaastoon, missä ei liiemmälti ole ollut kiinnostavaa, nopearytmistä sarjakuvitettua lukemista, niin yläkoululaisille kuin alakoulun ylimmille luokille sekä varttuneemmillekin.

  

Kiinnostavan runsas ja tarkka katsaus

Kätevästi pääsen ymppäämään mukaan Severi Nygårdin paksun ja täyteläisen analyysin Sarjakuvasensuurista (Jalava 2017). Mikähän instanssi voisi tätä tutkailla kunniamainintaa jaettaessa? Nygård on tehnyt mittavan kattauksen niihin seikkoihin, jotka vaikuttivat suomalaiseen ja ulkomaiseen sarjakuvakeskusteluun sensuurista. On todella jopa nostalgista lukea, mitkä olivat keskusteluihin nousseet sarjakuvat, ja millä eri lailla sarjakuvia on suitsittu. Sensuuri kun on havainnut Suomessakin haitallisiksi mm. asenteet, väkivallan, naisten rinnat, sukuelimet, seksin, huumeet, päihteet, politiikan, viranomaisten naurun alaiseksi esittämisen, abortin, kauhun, rasismin, vihan, uskonnot, fantasiahahmot, kielenkäytön. Melkoinen kavalkadi yhden esitysmuodon harteille! Mitä saa julkaista on nostattanut vuosikymmenien saatossa koviakin konflikteja.

    Nygård lähtee toisesta maailmansodasta, jatkaa suomalaisen keskustelun ensimmäiseen aaltoon ja lakiin epäsiveellisistä julkaisuista, miettii moraalikoodeja Keski-Euroopassa jatkaakseen Suomen toiseen aaltoon ja mm. underground-sarjakuvaan ja sarjakuvaveroon. Lopuksi uuden vuosituhannen tabuista päästään parantuneiden asioiden lisäksi myös Charlie Hebdoon, terroriin ja mangan ongelmiin.

Kannen kuva Sami Aho

    Hiukan jännittyneenä lueskelin keskustelusta 1970-luvulla ja huokaisin helpotuksesta, kun Nygård luokittelee minut järkevien puolelle. Toimittamassani Lapsi ja kirja -opuksessa Kirsti Kivinen ottaa hyvin maltillisen ja rakentavan asenteen sarjakuviin. Kun olin mukana Suomen Sarjakuvaseuran perustamisessa ja hallituksessakin näkemykseni taisi olla aika vankka. Nygård siteeraa jo unohtamaani arviota Helsingin Sanomissa 1975 toisaalta arvostamieni tutkijoiden Sirkka Minkkisen ja Margaretha Starckin nuivasta pamfletista Lapsi ja joukkotiedotus.

     ”Suomessa tuotetaan hyviäkin sarjakuvia, ja ruotsalaisten tutkimusten mukaan sellaisen kieli ei suinkaan latista lapsen kehittymistä, vaan auttaa perspektiivien, sanan ja kuvan yhteisvaikutuksen omaksumista, dramaattisuuden tajua. Toisaalta kouluikäisiä koskeva lukemistutkimus kuuluu osoittavan, että paljon sarjakuvia lukeva on aktiivinen myös muun lukemisen saralla. Sarjakuvien pakkomustaaminen ei auta, päinvastoin olisi odottanut selkeitä neuvoja ja kuvaesimerkkejäkin hyvien vaihtoehtojen mahdollisuuksista.”

    Tähän on edelleen helppo yhtyä. Ja onhan meillä jo Sarjakuva-Finlandia. Suomen Sarjaseura taisi innostua Martti Sirolan palkitsemisesta myös niin paljon, että teki oikein lehtensä  Sarjainfon keskustelujen kylkiäiseksi oman Lasten sarjainfon: mukana on maisteltaviksi kotimaisia ja ulkomaisia sarjakuvia esittelyineen. Mutta lisää tarvitaan!

Kunniaa ja kahvia hatun kera