Hattaratuuli, Pikku Tirriäinen ja Rapuooppera - kirjasto valitsee nolosti?

 

Kirjojen esittely ja arviointi näinä koronarunsauden aikoina on aina hiukan sattumanvaraista. Väliin syntyy loogisia aihekimppuja, joskus vastakkain asetteluja, silloin tällöin löytöjä ja ihastumisia. Ja joskus yllättäviä oikean hetken kohtaamisia. Näin kävi tahattomasti esimerkiksi viime blogin ja Päivi Lukkarilan nuortenkirjan Kuinka saavutetaan zanshin kanssa. Se sai samana päivänä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

 Yllätys ja aivoitus

Toisaalta tuntuu hienolta, että satunnaisesti lukemattomien kirjojen pinosta napatut kirjat tuottavat aina elämyksiä, mielipiteitä ja harmituksia. Joskus pitää rehellisesti yodeta, ettei oikein päässyt kirjailijan perimmäisten aivoitusten tasolle.

 

Aloitanpa Marja Niinimäen Nolointa ikinä –raportista (kuv. Anni Yrjölä, Reuna 2021).

Myönnetään, kannen perusteella ja kuvitusta silmäillessäni ajattelin jälleen kerran tarttuvani johonkin nolojen tilanteiden tuttujen sankareiden tapausselostukseen. Olin vain hiukan oikeassa. Sijaiskotiin joutuva yksitoistavuotias Viljami Veli Jooseppi Vitikainen toki tuntee olevansa nolouden maailmanmestari, mutta en ole samaa mieltä. Tilanteet syntyvät uusista toimintatavoista, ympäristöstä ja ihmisistä, jotka Niinimäki solmii taitavasti ja kuitenkin lämpimästi yhteen keskelle pojan elämän taitekohtaa. Viljamin tilanne ei todellakaan ole helppo, mutta sitä ei korosteta eikä sillä mässäillä. Sopivissa kohdissa muistellut katkelmat vanhemmista paljastavat kaikessa karuudessaan äidin huumeriippuvuuden ja isän alkoholismin. Isoveli Veikkokin on joutunut vieroitukseen, joten Viljami todella tuntee olevansa yksin tunteittensa aallokossa.

 Niinimäki on mielenkiintoinen tuttavuus: teksti on selkeää, pojan realististen mietteiden kautta etenevää. Väliin lempeän humoristista, väliin kauhun ja vihan pilkahduksien kautta ymmärtävää analysointia. Se vie mukanaan, sillä kontrastitkin toimivat: sijaisperheen tiukka äiti ja höpöttävän ymmärtävä isä, kolme muuta sijaislasta, joista kasvaa yllättävän omapiirteisiä persoonallisuuksia. Tunteisiin vedotaan hyvin tehdyn tilanneraportin kautta: esimerkiksi nuorin, Ruusu, lähtee äitinsä luokse kokeilemaan elämistä, mutta tämä sammuu päivän päätteeksi.

Isoveli Veikko karkaa vieroituksesta päästäkseen tarkistamaan Viljamin tilanteen – tämä kun on lähetellyt outoja tekstareita mm. sijaiskodin kananhoidosta ja munien hautomisesta. Tapaaminen on riipaiseva. Niinimäki ei sorru romanttiseen lopetukseen: vanhemmat eivät ole päässeet kuntoon, mutta isoveli on toipumassa ja sijaiskodissa Viljami alkaa ymmärtää johonkin kuulumisen ja toisten hyväksymisen tuoman paremman olon arvon. Aihe ei ole kovinkaan yleinen varhaisnuorten kirjoissa, ja Viljami nostaa riman mukavan korkealle.

Mutta löytääkö kukaan raati tätä kirjaa tutkailtavakseen? Uudehko, pienempi kustantaja ja kirjailija on aina hankalampi tapaus. Helmet-kirjastoista löytyy 32 kappaletta, joka ei ole huono, mutta ei hyväkään tarjous lainaajille tämän tasoisesta kirjasta.

Tunnettu kirjailija, iso kustantaja tuottaa heti aivan toisenlaisen tuloksen. Joskus hiukan miettii, miten kirjavalinta todella tapahtuu. Ehtiikö kukaan koskaan lukemaan ja arvottamaan hankintoja todella? Jälkeenpäin tilausmäärien muuttaminen on hankalaa, olen kuullut. Eikä niistä varmaan moni valitakaan. 

Aivoituksia sain mietiskellä tuotteliaan ammattikirjailijan kohdalla. Kollega Tapani Baggen   Jenni ja ystävyyden talo (kuv. Hannamari Ruohonen, Karisto 2021) keräsi 87 kappaleen tarjouksen lainaajille. Kirjakärpänen-sarjaan kuuluva kesäinen tarina on kuin kesäloman hiukan sekalaisista muistelmista työstetty tarina. On vähän hössähtänyt isä, joka korjaa keinun vinoon, on kaveri. joka hakee ratsastamaan ja uimaan, on karannut Raisu-hevonen, on erityinen ammattikoulu Kurttula eli Ystävyyden talo ja sen originelleja asukkaita. Siitäkö johtunee, että pari nuorta on kantanut saunan täyteen puita, niin ettei sinne mahdu saunomaan? No, Rosinan syytä eli äidin, joka on rehtori ja opettaa metsätaloutta ja eränkäyntiä. Tavataan Urmas, isä ja kokkitaitojen tuntija, on puutarhuri Sanna joka esittelee hienon kokoelmansa lihansyöjäkasveja. Sitten syödään muikkuja ja käydään savusaunassa. Kotiin tultaessa äitikin on jo päässyt perille. No niin, olipas Jenni sinulle kivaa kesällä. Ja hyvä mielikuvitus. Ja selkeä helppolukuinen kirjoitustyyli, missä on välillä hauskoja sanoja. Kun kirja on toisen osa Jenni-sarjaa, niin kirjavalinnassa on helppo vain seurata ensimmäisestä tehtyä samanlaista raamia. Täytyy sanoa, että sen luettuaan toki tajuaa aivoituksia paremmin. Jenni ja punainen poni (2019) on mukavaa ä arkirealismia ja ystävyyden punomista puhumattakaan aina perille menevästä hevosteemasta.

Runojen hattarat

 Runoutta on tullut äkkiä laskeskellen kivan runsaasti. On upeasti kuvitettuja kokoelmia, humoristisuutta, leikkisyyttä, opettavaisuutta ja erikoisuuden tavoitteluakin. 

 Noora Lehtisen ja Jenni Skyttä-Forssellin Hattaratuulessa (kuv. Reetta Niemensivu, Karisto 2021) runon muotoon kerrotut tarinat ovat enimmäkseen rivitettyjä suorasanaisia pikku tarinoita ihmismäisten eläinten puuhista, joihin hattaratuuli johdattelee.

Alaotsikko ”piirretään satuja iholle” kertoo jo, mistä on kyse. Kerrontaa tehostetaan sivelemällä, hivelemällä, koputtelemalla ja niin edelleen lapsen iholle. Kirjan alussa on lyhyet ohjeet toiminnalle, ja runojen viereen oikeille kohdille on kirjoitettu ”piirrosohjeet”. Idea on kiva, ja useimmiten se toimiikin. Joitakin mietteitä piirtämistä harrastaessaan toki tuli. Ensinnäkin tarinat ovat enimmäkseen hauskoja ja sopivasti piirtämiseen rytmittyvjä. Toisekseen olisi alussa voinut toki mainostaa hiukan myös lukemisen vivahteikkuutta ja vinkittää kivoja hassutuksia tai rauhoituksia äänen avulla piirtämiseen. Ehkä lapsi saa myös jonkinlaisen mielikuvan vaikkapa hattarasta, kun sitä taiteellisesti ihoon yrittää piirtää… 

Hyvä ohje on alussa mm. pyytää lupa piirtämiseen ja selittää ideaa. Kolmanneksi nimittäin moni koehenkilö näytti olevan altis myös kutitukselle. Hervoton nauru on toki myös mukava rentoutuksen lähde. Kirjastot lähtökohtaisesti tykkäävät pienten lasten kuvakirjoista. Höystettynä sivelyllä tilausmäärä nouseekin jo sataankymmeneen.

 Tirriäisen nukahdukset

 Monien muiden kanssa tekemiensä kuvitusten perään Mira Mallius esittelee nyt oman Pikku tirriäisensä (Lasten Keskus 2021). Takakannessa annetaan ohjeet hellittelystä ja rauhoittumisesta ennen nukahtamista. Olisiko kuitenkin niin, että ensin lorutellaan vai pitääkö samaan aikaan hellitellä? Ai jai, kyllä tottumaton isä kaipaa tarkempia ohjeita – vai onko tilanne itsessään jo neuvoa antava?

Mallius menee mukavien ja selvästi kokeiltujen lorujensa kautta läpi eläinlapsia lapsitirriäisestä leijonaan, karhuun, valaaseen, pöllöön, norsuun ja takaisin omaan lapsoseen. ”Keinutus,/kikatus./Pehmeä pieni heijaus,/levon lempeä läikähdys,/unihiekan pöllähdys./Nuku hyvin,/pikku tirriäinen.” 

Ahaa, takakannessa kuitenkin todetaan, että hellittelyohjeet liittyvät runoihin. Kun runoja on seitsemän ja ohjeita seitsemän, niin asiahan on selvä. Paitsi että eihän näitä ohjeita muista ulkoa. Mikäs tulikaan kolmannen runon kohdalla? Pitääpä kääntää kirjaa ja rahoitella lasta välillä, kun isi lukee mitä pitää tehdä. No, leikki sikseen. Ideoita kannattaa etukäteen miettiä ja kyllä käytäntö tekijäänsä neuvoo. Tällainen kirja on myös moneen kertaan käytävä läpi, jolloin pian ollaan mestareita niin hellittelyssä kuin nukahtamisen avittamisessa. 

Tämän kierroksen hankintalapseksi Pikku Tirriäinen nousee yli sadalla kahdellakymmenellä kappaleellaan. Määrää nostaa ensikirjojen hankinta useampina kappaleina suurimpiin kirjastoihin. Tämän yli mennee tosin myöhemmin Muumiperhe laulaa, jota on vasta yksi näyte, mutta tilauksia jo parikymmentä.

 Mainosta oopperalle 

Helsingin Sanomissa muistaakseni Leena Sainion Rapuoopperaa (Enostone 2021) mainostettiin tutun lapsen suosikkiteokseksi. Makuja ja lapsia on monenlaisia, myös vanhempien viitseliäisyydessä ja yhdessä lukemisen ihanuudessa on melkoisia eroja. Nyt kirjastojen tarjonnassa näkyy taas uusi tekijä ja pienempi kustantaja eli 36 kappaletta. Mutta toteutuu myös Helsingin Sanomien mainosmerkitys: tilauksia on reilut 50 kappaletta. Mitenkähän käy lisäostojen? Raameiltaan tämä runokirja lapsille – ja kenties varttuneemmillekin – on kuin sukellus runoteorioihin. Tekijä nimittäin on kautta sivujen irrotellut esimerkkejä erilaisista runotyyleistä pikku ohjeineen. Tekniikoista esitellään niin riimit, proosarunot, dialogia, tajunnanvirtaa, aforismeja, haikua, loitsua, iskelmää, aseemista kirjoitusta. Otsikon lupauskin toteutuu lyhyehkön Rapuoopperan muodossa.

Kokonaisuus jää hiukan sekavaksi, kun materiaali on lisäksi jaoteltu kolmeen osaan, Ihmeelliseen elämään, Eläimiin ja luontoon sekä Universumin mysteeriin. Mukana on oivalluksia ja tavanomaisempia ja tutuntuttuja tuntemuksien merkintöjä. Kuvitukseen olisi voinut panostaa enemmän. Pienet sinänsä hauskat vinjetit hukkuvat sivuille ja suuremmat tauluntapaiset kuvaelmat jäävät ihmeteltäviksi niin lapsille kuin aikuisellekin.

Runokirjoihin lisäillään siis jo toki vuosien varrelta tuttuja motorisia, äänellisiä ja opettavaisia elementtejä. Hyvä niin. Lopuksi voi aina tarttua klassikoihin. Tuossa on Kirsi Kunnas ja tässä uunituore Hannele Huovi. Toisen palkitun lastenkulttuurin tekijän Soili Perkiön kanssa tehty Muumiperhe laulaa Ohoi! (piirrokset Riina ja Sami Kaarla, WS 2921) yhdistelee mukaansa tempaavasti tutut hahmot, Hannele Huovin ihan pelkkään lorutteluunkin innostavat runolaulut sekä tietysti Soili Perkiön taatut melodiat. Nekin ovat kuultavissa kirjan ohjeen mukaisesti. Runoissa on kaikki mahdollista.