Aaveet, apassit ja muumiot - YES!

Vielä palkintoja on pukannut vuoden alun jälkeenkin tasaiseen tahtiin. Runeberg-Junior-tunnustus jaettiin tietenkin Runebergin päivänä. Ennen kesäluun alussa julkistetaan lasten LUKUVarkaus-tunnustus,  vanhaa kunnon Plättä-palkintoa mukaileva Kirjava Kettu meni reilun sadan oppilaan äänestyksessä sekin perille. Jukka Pekka Palviainen on humorististen nuortenkuvaajien kärkeä, jonka Virityksiä (Karisto 2018) on sekä osuva että luottaa nuorten kehittymiseen.

Kansi Mika Lietzen

Merkillepantavaa taitaa olla Tapani Baggen suosio leveällä rintamalla. Apassit-sarjan ensimmäinen, Aavehevosen arvoitus, komeili mukana aikuisraatien tyrkkylistalla. Porvoossa se pääsi jo tunnustuksen arvoiseksi. Miten käynee LUKUvarkaudessa?

Timo Parvela väitti vielä pari vuotta sitten, että meillä kirjoitetaan tarpeeksi hyviä varhaisnuorten jälkeisiä jänniä kirjoja. Ne pitäisi vain löytää. Tällä hetkellä tilanne ei ehkä ole Parvelalle mieluinen. Vetäviä, vauhdikkaita ja samalla taitavasti faktojenkin pohjalle rakennettuja seikkailuja ei niin vain löydä.

Tapani Baggen jo kolmas nopeaan tahtiin valmistunut Apassit on taas Helsinkiin sijoittuva Katoava muumio (Karisto 2019) – välillä Vanjaveden hirviössä tehtiin sopivasti matkaa Baggen kotikaupunkiin Hämeenlinnaan. Tarinat kudotaan samanlaisen raamin sisällä  näppärästi kaupunkien historiaan ja merkittäviin paikkoihin. Katoava muumio tuo Ateneumin lisäksi estraadille August Wallinin, venäläiset sekä Hietaniemen hautausmaan, minne tapahtuvat lopulta kulminoituvat hautakammion syövereihin. 

 On muumio Egyptistä, kissan palvonnan kulttia ja huumaava kaasu, on hullua taikauskoa. Jännitystä piisaa, mutta ennalta arvattavissakin. Paljon tavaraa kudotaan lyhyillä luvuilla ja Carlos da Cruzin isonenäisillä tyypityksillä yhteen. Tuntuu kuin vauhti vain kiihtyisi – ja tämä näkyy kuvituksessakin, joka usein peittää tekstinkin alleen ja tekee kokonaisuudesta levottoman ja lukemisesta hankalasti etenevän.

Levottomat haamut ja aikasiirtymät

Siinä taitaa olla suosittu yhdistelmä, joka on tullut jäädäkseen. Runeberg Juniorin voitti espoolaisen Eva Krantzin Osasto 23 (Hallonbacken S&S 2018-19). Sattumalta olin lukenut hiukan aikaisemmin niin Kristina Olssonin trilogian kuin Satu Mattila-Laineen Parantolan (Karisto 2015). 

Kun Krantzilla tapahtumapaikkana on Vadelmarinteen keuhkoparantola, Mattila-Laine käyttää aikasiirtymän keinona epilepsiakohtausta. Elisa siirtyy 1930-luvulle kaatumatautisten parantolaan.

Krantz luo hitaasti lisääntyvää outoutta köyhien kaupunkilaislasten hoitoympäristöön. Stina pääsee mukaan, koska kuuden lapsen perhe ei pysty hankkimaan hoitoa. Krantzilla aave on käytävillä vaeltava Ruben, joka kuljettaa Stinaa öisin parantolassa ja vihjailee vanhasta tulipalosta itäsiivessä. Vähitellen lääkärin ja päähoitajan lopulliset tarkoitukset paljastuvat. Lapset ovat koekaniineita, ja Stinan selviytymistaistelu alkaa.

Kun Krantzin tarina rakentuu kuin dekkari, Laine-Mattila yhdistelee perustellen ja mukaansatempaavasti 1930-luvun aikajakson viisitoistavuotiaan vintagesta kiinnostuneen tytön silmin. Hoidokkien elämää kuvataan elävästi, tietämättömyys ja kunnioitus oppinutta lääkäriä kohtaan tuntuvat aidolta. Kaikkivaltias tohori Gronman aikoo tehdä leikkauksilla kokeita potilailleen. Leikkausveitsen välähdykset palauttavat tytön nykyisyyteen uuden kohtauksen avulla. Romaani toimii myös herättäjänä – vuoteen 1969 saakka epileptikot saivat avioutua vain presidentin luvalla.

Kansi Satu Ketola

Mukaan voi liittää koukuttavan sarjakuvaromaanin eli Martin Widmarkin Ruusun salaisuuden (Tammi 2018), missä sairaalassa kokeillaan häikäilemättömästi lapsia tekokeuhkojen kehittämisessä kaupallisiin tarkoituksiin.

Lisää kummituksia

Kristina Olssonin Lasilapset (WS 2018) oli Ruotsissa paras lastenkirja vuonna 2015. Onhan se sujuvaa kerrontaa, kauhua lisätään siinäkin sopiva annos kerrallaan, henkilöt ovat eläviä – mutta miksi en sitten innostunut erityisesti? Liekö viiden vuoden takaisuus jo syönyt tenhovoimaa. Salaperäinen aavetalo on jälleen kohteena. Taloa myynyt mies uskoo kuolleiden lasten haluavan karkottaa uudet omistajat ja yrittää pelotella ostajat tiehensä. Salaisuus selviää Billielle – vai selviääkö?

Kansi Sami Saramäki

Tutut nuoret ovat seuraavienkin kirjojen päähenkilöinä. Hopeapojassa (2018) Billie ja Simona auttavat Aladdinia vanhan rikoksen selvittämisessä. Outo shortseissa kulkeva poika ilmestyy ja häviää eikä jätä jälkiä lumeen, mutta johdattelee ratkaisun luokse.  Mukaan ympätään syyrialaisia pakolaisia, mutta hopeaseppä paljastuu itse syylliseksi. Esineet löytyvät vihjeen perusteella hänen haudastaan. 

Kivienkelit (WS 2019) on pikemminkin Simonan sukudraama kuin varsinainen kummitustarina. Onhan siinäkin varhain kuollut äiti, joka huokailee vanhassa hotellissa lapsien kohtaloa. Enemmänkin selvitellään monimutkaisia naimisiinmenojen aiheuttamia hylkäämisiä ja epäoikeudenmukaisuuksia. 

Varkauspalkinto hevoselle?

Olisiko siis aika Tapani Baggen esikoisapassille napata nuortenraadin palkinto? Se taitaa olla kaikista kolmesta myös tasapainoisin ja hauskasti erilaisia ammattiluokkia ja perheitä sulassa sovussa poikajengissä yhdistelevä – siellä kalanhajuiset ja painomusteiset sormet kättelevät hienohipiäisemmät yhteisen seikkailun merkeissä