Sanni ja Sampo - häiriö lastenkamarissa

Kulttuurilehtien kapeneva perintö

 Itsenäisyyden juhlavuonna on todella sopivaa lopettaa neljäkymmentävuotta jatkunut lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön taival. Ensimmäinen numero sai ilmestyessään 22.5.1978 runsaasti julkisuutta. Ilta-Sanomien laajassa artikkelissa esiintyivät lisäkseni tiimin jäsenet toimittajat Osmo Jokinen (1938-1985) ja  Tiina Eskola. Myöhemmin mukaan tulivat mm. Kari J. Kettula ja Ismo Loivamaa. Ensimmäisen numeron nimilista oli komea Matti Paavilaisesta Hellevi Salmiseen, Orvo Mäkelästä Marja-Leena Koppiseen, rock-professori Jukka Ammondtista Kirsti Kiviseen ja Pirkko Liikaseen. Uransa aikana julkaisussa ovat kirjoittaneet lukuisat lastenkulttuurin tärkeät toimijat. Lehden kiitetyn ulkonäön on luonut mainosgraafikko Pirre Vaijärvi. Ja pääkirjoituksen vieressä komeili luvalla Karin mainio piirros risupartaisesta kulttuurimiehestä, joka kysyy Aku Ankkaa lukevalta pikkupojalta: ”Vaihetaanko?”

Sisäpiiritietoako?

Joku voisi väittää, että toimitus on saanut sisäpiirin tietoa opetusministeriön uusimmista toilauksista, mutta näin ei ole ollut. Pienten kulttuurilehtien tekijät pöyristyivät lukiessaan uutisista, että kirjastojen kulttuurilehtien ostotuki lopetetaan kokonaan ja lehtien tuki pannaan muutenkin harkintaan perustetun selvityksen ajaksi.

   Summat ovat näpertelyä itse budjetissa, mutta elintärkeitä pienille mielipidelehdille - Sampo Terhon johtaman ministeriön kokonaisbudjetista lehtituki on yksi kolmaskymmenestuhan­nesosa, vajaa 200 000 euroa, joten leikkaus ei tuota säästöä. Kirjastoille ja kulttuurilehdille siitä koituu kuitenkin suuri vahinko. Toivomme, että Suomi 100 -vuoden perinnöksi ei jää kapeneva kulttuuriperintö, toteavat tekijät julkilausumassaan.

Mielipiteillä ei täälläpäin ole kysyntää

Tosiasiassa kuristaminen on jatkunut jo edellisen eli Sanni Gran-Laasosen aikakaudella, jolloin yllättäen ja ilmoittamatta nostettiin lehtien vähimmäislevikiksi 800 kappaletta. Silloin luvattiin pitää huolta erityisalueesta, lastenkulttuurista. Tyllerön tuki loppui. Toki olimme antaneet palstatilaa rajuillekin opetuksen muuttamista selvitelleille kriittisille tiedoille.

   Päätoimittajat totesivat lisäksi, että ministeriön linjaus edustaa poukkoilevaa päätöksentekoa: vasta edellisenä vuonna kyseistä tukea korotettiin, jotta ­alueellinen tasa-arvo kirjaston käyttäjien välillä toteutuisi paremmin.

   Jälleen on huokaisten katsottava historiaa. Olimme aikoinaan Kari J. Kettulan kanssa tekemässä selvitystä kirjastojen lehtihankinnoista ja yleensäkin suhtautumisesta kulttuuri- ja mielipidelehtiin juuri lehtitukea varten.  80- Ja 90-luvulla kirjastokenttä oli todella hajanainen ja erimielinen. Oli pakko panna raportin nimeksi eräästä pohjanmaan kirjastosta tullut lakoninen vastaus: MIELIPITEILLÄ EI TÄÄLLÄ OLE KYSYNTÄÄ.

Lapset näkevät näkymättömän

    Tapiolan kirjastossa Espoossa järjestimme kuolleiden mielipidelehtien näyttelyn: se oli sekä surullista että oireellista. Tuomas Nevanlinnakin joutui vuoden 1993 alussa tunnustamaan, että ARGin taru päättyy: omaperäiselle mielipide- ja kulttuurilehdelle ei löytynyt riittävästi maksukykyisiä lukijoita. Viimeisen numeron teema oli historian loppu! Sinne kalmistoon ovat rutistuneet muun muassa niin ALOHA kuin KOMPOSTI, jota kirjastot pitkään luulivat maanviljelyksen vaihtoehtojulkaisuksi.

Sanni ja Sampo - kaksi reipasta rikkojaa

Tyyris Tyllerön komea kaksoisnumero sisältää lastenkulttuuria laidasta laitaan. On lasten psykologiaa, on mielikuvituskavereiden maailmoja ja valokuvien taidetta, on Peter Panin ikiaikaiset äidin kaipuut, on kasvatuksen dilemmoja ja stressien torjuntaa pakolaislastenparissa.

    Lastenmusiikkia joulun aikaan laidasta laitaan, palkintojen taustat ja plagiaattien kiemurat Finlandioista valtiontunnustuksiin, tietokirjojen uudet aluevaltaukset tai nuortenkirjojen väkivaltaisuus unohtamatta ajankohtaista kulttuurireportaasia Tukholman lastenkulttuurimuseosta sekä uusista aikuisten opaskirjoista. Entä mitä kuuluu juuri nyt kirjavinkkaukselle ja lasten lukemaan houkuttelemiselle?

   Opetusministeriön perusteluissa Tyyris Tyllerön tuen epäämisestä mainittiin, ettei siinä ole tarpeeksi yhteiskunnallista keskustelua. Sopii kokeilla, miltä tuntuu!

Viitsitkö etsiä asiakirjan?

Lähes huvittavaa. Sitä ei toki ollut usean kuukauden mittainen taistelu julkisuuslakiin nojaten noiden perusteluiden saamisesta. No, jo vuonna 1991, vuotta ennen Tyyris Tyllerön saamaa lastenkulttuurin valtionpalkintoa, Matti Wiberg kirjoitti HS:ään 22.12.1991 hyytävän analyysin otsikolla ”Asiakirja on julkinen – jos virkamies viitsii sen etsiä.” Wibergin mielestä jo tuolloin virkamiesten vastentahtoisuus on este asiakirjojen julkisuuden toteutumiselle. Niinpä. Tyyris Tyllerökin sai ensin tipoittain yleisiä hakuperusteita, yleisiä päätöksiä ilman yksilöityjä perusteluita ja vasta sitten jonkinlaisen perustelun – joka ei hakuehtojen mukaan edes pitänyt paikkaansa. Opetusministeriön eri hallinnonalueilla näyttää olevan valtavia eroja – Taiteen edistämiskeskus toimii täysin kiitettävästi lain hengen mukaisesti. Näin myös hakijoilla on edes mahdollisuus pyrkiä parantamaan hakemustaan ja vaivaamaan yhä vähemmän kiireisiä virkamiehiä.

Kansi Pirre Vaijärvi ja Jukka Murtosaari

    Ehkä tässä taistelussa on saatu aikaan hiukan edistystä: kulttuurilehtilautakunta lakkautettiinkin heti Tyllerön sinnittelyn jälkeen ja siirrettiin Taiteen edistämiskeskuksen puolelle – odottamaan siis ensin suuren selvityksen tuloksia!

Tunsiko lautakunta todella kentän?

Tyyris Tyllerö ei siis tainnut pudota muurilta Sannin ja Sampon ja käsikassarana toimineen lautakunnan avustamana, vaan loikkasi ihan itse ja jatkaa toisen muotoisena ilman kulttuurilehtien tukea. Se on välittänyt tietoa lastenkulttuurista lähes parisadassa numerossa ja yli 8000 sivulla. Nyt mukanaolevan hienon valokuvateoksen Näkymättömät tekijän Verna Kovasen motto on haastava: ”Ei näkymättömyys ole mikään este olemassaololle.”

   Lastenkulttuuri on voinut toistaa tätä ajatusta vuosikymmenien ajan ennen kuin siitä on tullut vihdoin varteenotettava tekijä – ei toki valtion minimaalisen tuen takia, vaan alueella toimivien tulisielujen, asiaansa uskovien puurtajien, yhteistyöhön kykenevien ihmisten ja yhdistysten toimesta. Kun Tyyris Tyllerö sai syyskuussa 1992 lastenkulttuurin valtionpalkinnon, HS:n artikkelissa oli mainio otsikko: Lapset varastivat palkintotilaisuuden. Päiväkodissa pidetyssä tilaisuudessa kun lapset aivan oikein olivat pääosassa. Samaan aikaan lehdessä otsikoitiin miten Viinasen viikate ei säästä ketään.  Lastenkulttuurille ei voinut povata enempää näkyvyyttä. Näyttäisikö tilanne nyt yhtään paremmalta?

Helmiä nörteille?

Viimeisenä vaan ei ehkä vähäisempänä julkistettiin Suomen nuorisokirjailijat ry:n pitkäikäiset tunnustukset eli Topelius-palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Arvid Lydecken -palkinto ansiokkaalle lastenkirjalle. Tällä kertaa raati sentään vaivautui oikein pohtimaan tarjontaa ja ongelmia toisin kuin lastenkirjallisuuden Finlandian valitsijapoppoo.

Kuvitus tekee joskus ihmeitä!

– Raati saa luettavakseen niin kuvakirjoja, pienten lasten helppolukuisia kirjoja, alakouluikäisille tarkoitettuja realistisia kertomuksia kuin nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja pitkiä romaaneja, raadin puheenjohtaja Salla Erho kertoo.– Monipuolinen kirjallisuus on ihana ja äärimmäisen tärkeä asia, mutta raatityössä erilaisten lajien ja tyyppien vertailu tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä, Erho toteaa. – Miten voimme arvottaa esimerkiksi runokirjoja ja monisatasivuisia romaaneja? 

Tasapainoisen mukaansatempaava!

   Epäilen kuitenkin hiukan, pitääkö raadin arvio luettaviksi saapuneiden kirjojen määrästä paikkaansa, kun puhutaan sadoista kirjoista. Finlandiaa karsii varmaan osallistumismaksu, mutta miten Lydecken ja Topelius oikeastaan markkinoidaan? Kaikki hyviä kirjoja julkistavat pienkustantajat eivät asiasta tienneet, eivät myös osallistumisvaatimuksista. Nyt näytti mukana olevan vain yksi, Kvaliti. Mihin mennessä, kenelle, kuinka? Ja kuka valitsee lopullisen voittajan? Sama raati?

Kymmenen kilpailijaa radalle

 Viisi kipaletta ehdokkaita mahtui kummallekin listalle.  – Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.

Omaelämänkertaa joka pelaa!

   No, pojat ovat kyllä paitsiossa. Jos todella perille menevää tapausta olisi haettu, Aleksi Delikourasin Nörtti Multiplayer olisi räjäyttänyt yhden todella tärkeän alueen.

   Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkinensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.

   Raati on todella oikeassa marmattaessaan lasten ja nuortenkirjojen esittelyn vähäisyydestä.

Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita, toteaa Erho.

    Olisiko tähän perusongelmaan peruskorjauksia ja minkälaisia?

Erilaisia vai kertaantuvia?

Helmet ovat ikuisia - ja kiinnostaiva!

   No mutta kuinka vahvat sanomat sitten oikeastaan ovat erilaisia kuin valtavirran jo nostamat opukset? Anna Hallava on jo tuttu tekijä ja Valpuri Vaahteran maaginen korva myönnytys rempseällä ja menevälle tyttöviihteelle. Sieltä olisikin voinut nostaa esille työnsankareita aina Tittamari Marttisesta lähtien. Kirsti Kurosen Pönttö on mielenkiintoinen säeromaani nuoren tytön seksuaalisuudesta, mutta kuinkahan laajalle muoto jaksaa kiinnostaa? Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Tuuli Vuorman Caapparin kääty sekä Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki ovat hyviä esimerkkejä Finlandian ulkopuolelle kokonaan jääneen fantasian, sadun ja seikkailutarinan mahdollisuuksista. Ja onhan siellä tosiaan jokunen poika tyttökaatraan joukossa.

     Lydeckenin puolella vastaan tulee sitten tutumpaa tarinaa. On esimerkiksi Runeberg junior listalle päässeitä ja Finlandiaakin hamuilleita. On Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba, Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa, on Karin Erlandssonin Helmenkalastaja, kaikki kelpo materiaalia. Ja sitten pari kirjaa, joiden kanssa tulee nöyrästi miettineeksi omia rajoitteitaan. Laura Ruohosen Tippukivitapaus ei tosin ihan helposti mennyt lapsilukijoiltakaan läpi, mutta kenties suosio teatterin lavalla olikin se juttu sanoman välittämiselle? Leena Parkkisen Pikkuveli ja mainio harharetki tarvitsi myös aika paljon kärsivällistä hahmotusta pikkukavereiden kanssa, eikä tainnut aueta ihan silloinkaan. Toisella lukemisella pääsin jo nauttimaan perheen sisäisistä valtarakenteista ja hymyilemään aikuismaisesti taitavalle rakentelulle.

 Maut kunniaan 

 

   Eli toivatko nämä nostot jotain uutta tarjolle? Ainakin ne todistavat, että makuja on monenlaisia ja luuloja samaten. Ainakin tässä tulee todenneeksi, että todella monta mielenkiintoista kirjaa jäi uupumaan – jos nyt olivatkaan tulleet raadin käsiin. Sitähän ei tiedä, ei tässä eikä Finlandiankaan kohdalla. Niin, ja uskallusta taisi riittää jättää pois listalta niin Talo kulman takana (ja ottaa kantaa plagioimiseen), Mauri Kunnas loistavalla historiankirjallaan (sehän olikin muuten tietokirja!) kuin Outolan veljesten perusopaskirja satujen lukemiseen. Sitä muuten aina silloin tällöin tarvitsisi aikuinenkin.

Ohuet kirjat ja käyttöohjeet pojille

Ei niin aurinkoisessa Helsingissä jaettiin finlandiaa ja lastenkulttuurin ylistystä erilaisista maineteoista. Lapsenpäivä-palkinnon saivat espoolainen Tapiolan kuoro sekä lasten ja nuorten sanataidekasvatusta järjestävä Sanaratas ry. Valtionpalkinnon saivat kirjailijat ja kuvittajat Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä kirjailija Kalle Veirto.  Lastenkulttuurin valtionpalkinnoilla haluttiin tänä vuonna nostaa esiin kirjailijoiden merkitys lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä. 

   Ei siis aivan tullut Mitä Suomi lukee -listan myyntitykkien värisuoraa, kun Mauri Kunnas sai vain yleisön kaikki äänet lastenkirjojen Finlandia-mittelössä. Anna Puu, olikohan tämä nyt Idoleista tuttu vain elämästä laulajatar, suopui Sanna Manderin kerrostalotutkielmaan Avain hukassa. Se taas kummallista kyllä on plagiaattivertailussa Etana Editions -porukan toimesta. Mielenkiintoista, miten näitä yhteyksiä pystytään todentamaan?

Outolan ohjeet

   Musiikki ja sanataide ovat hienoja alueita lastenkulttuurin kentällä. Mutta toki Tatulle ja Patullekin suo kaikkien edellisten palkintojen rinnalle vielä bongaamattoman diplomin. Outolan kaverit ovat lisänneet Suomi-tietoutta mukavasti juhlavuottakin ajatellen (silloin Finlandia junior), opastaneet leikkien ja ruoanlaiton salaisuuksiin. 

   Mutta aivan mainio isien – ja miksei äitien, siskojen, veljien, setien ja tätien ja enojen – opaskirja erilaisista tavoista välittää lapsille kirjan sanomaa ääntä ja naamaa käyttäen saa toivottavasti padot auki. Palkintoperusteluissakin todetaan, että pariskunnan viimeisin teos Tatun ja Patun ällistyttävä satukirja: kaikkien aikojen ensimmäinen satukirja, jossa on käyttöohjeet! on innovatiivinen satukirja, joka osallistaa niin pienen lukijansa kuin pienelle lukijalle lukijan.                                         

   Iloisempi kuin tästä vuorenvarmasta valinnasta olin kuitenkin Kalle Veirron nostamisesta esiin. Jos palkinto olisi haluttu antaa työteliäästä poikien houkuttelemisesta lukemisen pariin, maaliin osuttiin. Tyttöjen puolelta olisin ollut monia kilpasisaria, mutta tytöthän eivät kai niin paljon tyrkyttämistä kaipaa. Kallen kirjoista löytyy niin jalkapalloa, salibandyä kuin salapoliisiharrastusta.

     En tiedä kuka perustelutekstin on ähertänyt kasaan, mutta loppuun on saatu veirtomaista ilkikuria: ”Lahtelaisen Kalle Veirron kirjojen tyylilajin on sanottu olevan kovaksi keitettyä naivismia, jossa on tennissukka-anarkistista asennetta. Veirron kielellisesti leikkivissä kirjoissa seikkaillaan vaikkapa kesässä, konsoleissa, isän ja pojan suhteessa, suvaitsevaisuudessa ja vääjäämättömissä yhteenotoissa.”

Pojat, lukekaa ohuita kirjoja!

   Paljon kirjoittavalla on tietysti mukana toistojakin ja humoristisia maneereita, mutta minut vakuutti ytimeen osunut lukevien – anteeksi lukemattomien poikien – tapausselostus kirjassa Ohut hauska kirja (2017). Näinhän se on: kun kaksi laiskaa yläasteen oppilasta saa opettajalta tehtäväkseen lukea edes yhden kirjan ennen lukuvuoden päättymistä, kriisi on käsinkosketeltava.  Ekku ja Iiro-Matias päättävät lukea A.P. Yrjolän teoksen ”Ohut hauska kirja”

. 

    Se on kuitenkin hävinnyt, mutta poikien ylpeys (tai luvatut palkinnot) ei anna periksi. Kerrankin jotain kirjaa metsästetään tosissaan pitkin maanteitä, opitaan uusia kirosanoja kirjailijalta, korjataan vuotavaa kattoa ja kamppaillaan aikaa vastaan, sillä lukuvuoden päätösbileisiin on päästävä ja saatava projekti kuntoon. Veirto pääsee samalla vähän ironisoimaan kirjailijan ja miksei lukemisenkin mutkikkaita polkuja.

   Tämän kirjasekoilun rinnalle voisi mainiosti nostaa toisen, kirjalliselta kohteeltaan vieläkin vaativamman selostuksen eli Mimmu Tihisen Kello tuhat (2016). Jalkapallo on tässäkin houkuttimena, sillä Jessen pelit ja kaverit ovat kaikki kaikessa. Sitten Jesse saa koulussa tehtäväkseen arvioida kirjan, minkä tahansa kirjan. Työparikseen Jesse saa samalta luokalta Ninnin. Jesse ei ole lukumiehiä, mutta Ninni rakastaa runoja.

   Esitelmäkirjaksi tyttö valitseekin runokirjan. Yhteistyön myötä Jesse huomaa, että runoja voi ymmärtää ja niitä voi lausua vaikka karjumalla. Tihinen on tavoittanut selkokirjassaan ällistyttävän luontevasti ennakkoluulojen vähittäisen murtumisen, orastavan tyttöenergiaan ihastumisen ja uuden oppimisen jännittävyyden.

 Viikate heiluu ja kirjastot verolle

Oman lastenkulttuurin valtionpalkintoni sain varsin heleänä syyskuun päivänä vuonna 1992. Silloinkin puhuttiin Iltasanomien haastattelussa kovin tutuista asioista kuten väsymättömästä lastenkulttuurin puolestapuhujasta yli neljännesvuosisadan ajan.  On kierretty puhumassa lähes jokaisessa kunnassa koulussa tai kirjastossa. ”Erityisesti hän on kantanut huolta lukemaan opettelevista ja harjoittelevista omalla tuotannollaan ja aikuisille suunnatulla lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröllä.”

   Haastattelussa taisin sanoa, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut. Helsingin Sanomat puolestaan otsikoi enteellisesti juttunsa, miten lapset varastivat lastenkulttuurijuhlan pääosan. Päiväkodissa pidetyn tilaisuuden henki olikin riemukas ja vapautunut, aivan oikein, mutta ei kuitenkaan kantanut silloin pitemmälle.

Ajat olivat mielenkiintoisesti samanlaiset ja erilaiset. Kun nyt on päästy aallonpohjasta ylöspäin, vuonna 1992 saman päivän lehtien otsikot olivat jotain aivan muuta: Nuorten työttömyys 23 %, Viinasen viikate ei säästä ketään, konsensus tai kuolema. Valokuvassa lapset ovat satutunnilla kirjastossa ja kuvateksti tiivistää: ”Satutunnillakin ollaan pian verollisessa ansiossa, kun lapsilisät pannaan verolle.” Kaiken huipuksi, aivan tosissaan, kirjastopalvelut tulisivat osittain maksullisiksi!

   Ennen ei aina ollut paremmin. Palkinnoista huolimatta. Miten suomalainen lastenkulttuuri jaksaa juhlavuoden humun jälkeen?