Tietokirja. Uutuus koulukäyttöön!

Näinkin voisi varmaan mainostaa palattuaan Äidinkielen opettajain talvipäiviltä Helsingin Kulosaaren yhteiskoulusta. Nämä sivistyksen vartijat olivat valmistaneet monipuolisen kahden päivän syväluotauspläjäyksen parille sadalle innostuneen tuntuiselle työntekijälle sarjakuvasta medialukutaitoon, äidinkielen opetusmetodeista draamaan.

 Helmenä monen osanottajan mielestä oli vuoden alusta aloittaneen tietokirjallisuuden uudenuutukaisen professuurin ensimmäisen haltijan, Pirjo Hiidenmaan luento tietokirjallisuudesta koulussa. Taitavana esiintyjänä hän jaksotteli esityksensä mainiosti tehokkaisiin esimerkkeihin, selkeisiin lukuihin ja työskentelymalleihin. Lukemistutkimusten taustalta löytyy sellaisiakin vivahteita, että pojat ovatkin innokkaampia lukemaan historiaa ja luonnontutkintaa kuin tytöt, jotka kuitenkin käyttävät kirjoja tasaisemmin. Ääripäissäkin harrastukset merkitsevät paljon: Selänne ja Zlatan ovat tärkeitä myös kirjan kansien avaajana. Eli tietokirjoistakin on löydyttävä ja löytyy asioita, jotka saavat sydämen hyppimään nopeammin.

Tietokirjan lajeja

Lajien tarkastelujen jälkeen pohdittavaa riitti esimerkiksi uudesta terminologiasta, p- ja e-kirjoista, laajennetusta kirjasta näyttökoodeineen, tietokirjan totuudesta ja ajankohtaisuudesta: 60-luvun Huutomerkkien kuolemasta on kulunut aikansa, mutta ne ovat tulleet taas erilaisina versioina takaisin.  Hiidenmaa ehdotti kouluihin työstettäväksi omaa Kysymysmerkki -sarjaa! Opettajia näytti kiinnostavan erityisesti professorin ajatukset tietokirjan narratiivisuudesta, blogitekstien sävyistä ja muuntumisesta jutusteleviksi raporttikirjoiksi tai tekstin sisäisistä eroista, tyylin murtajista ja vaikkapa otsikkojen/kuvatekstien mahdollistamista esittämistavoista. Esimerkiksi nostettu Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona, joka voitti juuri Tietofinlandian, on mainio esimerkki taiten tehdystä kerronnasta, missä historiaa tarinoiden jaksottamana on helppo omaksua ja kiinnostua.

 Kaikki mainioita vinkkejä eri oppiaineiden mukana käsiteltäviksi, ei pelkästään äidinkielessä, sillä tietokirjoilla on kytkyt kaikkiin tiedon alueisiin. Pirjo Hiidenmaa painotti toki, että tieto ja kauno ovat välttämättömiä toisilleen, eikä kaikista kirjoista osaa ihan tarkalleen sanoakaan, kumpaa ne edustavat. Väliaikakeskusteluissa olin kuulevinani myös hiukan itsekriittisiä tunnustuksia, miten helposti unohtaa tietokirjan mahdollisuudet kaunon eduksi. Ehkä siinä on kysymys myös kirjallisuuden tuntemuksesta: kauno mielletään helpommin itseisarvoksi opetuksessa, vaikka tietokirjasta löytää aivan samoja mahdollisuuksia erilaisiin käsittelytapoihin ja keskusteluihin.

Kirjan löytymisen vaikeudesta

Edelleenkin kaipaan monen vuoden takaista Vuoden kirjat –luetteloa. Vaikkei se missään nimessä ollut täydellinen, niin perusrunkona vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista se ajoi hyvin asiansa. Luetteloon olisi toki joutunut itse tekemään melkoisesti lisäyksiä, koska pienkustantajat, omakustantajat, museot ja virastot, yhdistykset ja niin edelleen olisivat jääneet väliin.

Tietokirjoja olisi kaivettava monesta suunnasta, koska Suomessa noin 10 000 vuosittain ilmestyvästä julkaisusta 80 % on tietoa. Historiaa ja elämänkertoja mukaan mahtuu jo lähes 800 opusta. Parhaimmillaan muuten erilaisia kokkaus- ja elämäntaitojuttuja lukumäärään suhteutettuna olisi ilmestynyt monta joka viikko. Eli jonkinlaisen järkevän esittelevän luettelon tekeminen on todella kinkkinen homma, jota jokainen voisi joltakin osalta kritisoida. Silti kaipaan käsikassaraa ainakin perusalustaksi erilaisille valinnoille. Yksi osanen voisi löytyä tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vuotuisesta kirjastoille tarkoitetusta tukilistasta, jota opetusministeriö tukee. Sekin on kuitenkin ainakin jonkin verran riippuvainen pienempien julkaisijoiden innosta lähettää mukaan omia tuotoksiaan.

Toivonpa, että esimerkiksi Vantaan museo ja edellisessä blogissani esitelty Kylä josta löytyi aarre ovat löytäneet tiensä neuvottelukuntaan. Entä miten on tietokirjailija Matti Vuennon ja hänen BoD-kirjansa Ilpo, Vaari ja Vappu-koira ötököitä ihmettelemässä (2014)? Tämähän on tutkimusten mukaan – ja otsikonkin! – juuri pienten poikien mielipuuhaa touhuta sammakkojen, kiiltomatojen, vesimittarien tai sarvijäärien kanssa. Matti Vuento täyttää monia Pirjo Hiidenmaan luennossaan esiin nostamia vaateita. Teksti on sujuvaa ja tasapainoitettu mukavasti dialogin, tapahtumaselostusten, yllättävien käänteiden ja tutkimisen kesken. Oikeastaan Vuento pääsee todella lähelle viisivuotiaan Ilpon maailmaa, uteliaisuutta ja jatkuvaa tiedonhalua. Tekijä näyttää olevan luovasti tuottelias, sillä tämä kirja on jo toinen (ensimmäinen Ilpo, Vaari ja Vappu-koira luonnonilmiöitä tutkimassa 2013) ja kolmas ilmestyy jo nyt keväällä.

Tässä muuten tulee mieleen myös tiettyjä ongelmia: markkinointi, ulkoasu, saatavuus. Kirjaan on satsattu värikuvia, mutta ne ovat varsin pieniä ja ötököihin liittyviä, sinänsä tietysti tarpeellisia ja selventäviä. Kuitenkin tekstimassat dominoivat, ja viisivuotiaan kannalta jaksottelut muidenkin kuvien kautta olisi tehnyt luistavamman asian haltuunotosta. Tämäkin on toki kustannuskysymys – mutta jos jossakin välissä ajateltaisiin vaikkapa kolmen kirjan yhteispainatusta, niin näihin asioihin kannattaisi kiinnittää huomiota. Kovakantisuuskaan ei enää ole kallista.

Rajoista toiseen

Tietokirjan ja kaunokirjallisuuden rajat ovat tosiaan mielenkiintoiset. Keit Richardsin yllätys, lasten kuvakirja? Ukki ja minä (Like 2015) on sekin isovanhemmuuden asialla. Itse tarina kertoo kuuluisan Rolling Stones –kitaristista ja hänen ensimmäisestä kitarastaan tyttären kuvittamana. Tämä on musiikkihistoriaa, se on totta Keithin mielessä ja ehkä mekin uskomme siihen. Silti se on myös lukijalle tarina pojasta, joka elää läheisessä suhteessa isovanhempiinsa ja isoisään, joka viisaasti kouluttaa pojanpoikaansa matkalla soittajaksi. Theodora Richardsin piirrokset ovat jännittävä sekoitus naivistista viivapiirrosta ja laajempia värikkäitä aukeamia onomatopoeettisine leijuvine sanoineen.

Entäpä Teemu Leppälän ja Petri Kantoniemen sukellus jäänmurtajien sielunmaisemaan eli Jäänmurtaja Sisu ja Hailuodon arvoitus (POB 2014)? Ihan realistista selvitystä jäänmurtajien rankasta työstä ja merellä sattuvista yllätyksistä – mutta kaikki koneet on elollistettu. Aikuisesta ainakin majakka neiti Marjaniemi on aika hulppean näköinen neitonen, mutta muut koneet ja laivat esiintyvät selkeämmin realistisina. Komeankokoinen kirja ei pihtaa isoissa väriaukeamissaan. Kun Mauri Kunnaskin on mm. Koiramäen seikkailuissa nimetty tiedonvälittäjäksi, niin vähän sinnepäin kallellaan taitavat jäänmurtajatkin olla? Asialla on sinänsä luotettava kertoja, luotsi ja merikapteeni!

Ja Vuoden kirjat –luetteloon haluaisin myös aika yllättävän BoD-kirjan eli Leena Laulajaisen tyylikkään Jänis joka asuu kuussa (2014). Kovakantisen, Sari Airolan vetoavan kannen jälkeen avautuu mukavankokoisilla värikkäillä sivuilla Laulajaisen runoääntä monin vivahtein. Siellä on tuttua myyttistä taustoitusta kuujäniksestä ja ikuisen elämän puusta, siellä on jäniksenkäpälän onnen salaisuutta, intiaanien tulen tuojasta uusi versio, sirkuksen sininen jänis tai iloisen jäniksen kaikenlaiset loikat. Runot ovat taitavia: Laulajainen osaa vaihdella riimitystään pitkistä, kertovimmista tarinoista lyhyisiin tiivistyksiin – mutta  aina on läsnä lapsille perille menevä kiva pieni juoni ja joskus pieni opetuskin. Hiukan oudoksuin kustannustapaa – eikö todellakaan isoilla kustantajillamme ole ollut julkaisuohjelmissaan enää tilaa tasokkaalle kotimaiselle lasten runokirjalle?

No, runossaan Minulla on vain tyhjät tassut, Leena Laulajaisen jänis miettii tassujaan tarkastellessaan miten paljon niillä oikeasti saakaan aikaan metsässä loikkiessaan – ja: ”- Teen tassuillani kaiken minkä teen!/ Nyt mittaan niiden arvon uudelleen.”

---