Lukemisen aivotoimintaa. Nyt!

Historia elvyttää ja auttaa

Uuden vuoden alku on aina kummallisen kaksijakoinen. Toisaalta katselee nostalgisesti viime vuoteen ja miettii mitä siitä jäi käteen. Toisaalta ounastelee uuden vuoden tuulia, joita on jo haistellut joidenkin kustannusyhtiöiden kevään kirjalehdistä. Viime vuosi ei tietenkään noin vaan jää pois käytöstä: palkintoja toki on tulossa edelleenkin- vaikkapa Topelius ja Lydecken nyt viikolla ja varmaan jompikumpi Kalle Veirtolle veikkaukseni mukaan – sekä yhä uusia viime vuoden kirjoja putkahtelee esille koko ajan.

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen lyhyt uutinen 9.1.15, joka ensi alkuun saattoi tuoda mieleen Hyvien ja huonojen uutisten tai Uutisvuodon kaavan yhdysvaltalaisten yliopistojen nollatutkimuksista. Emoryn yliopisto nimittäin mittasi opiskelijoiden aivotoimintaa aamuisin näiden luettua illalla historiallista romaania. Mukaansatempaava juttu voimistelutti virkeästi mieltä ja kuvittelukykyä: hypätään päähenkilön nahkoihin. Vaikutus muuten näkyi aivoissa useita päiviä lukemisen jälkeen.
Artikkeli tuli mieleen kun tutustuin tuoreeseen Tietolippaaseen (245) eli Marleena Mustolan toimittamaan kokoelmaan Lastenkirja. Nyt (SKS 2014). Lähinnä kokoelmaan on kerätty hiukan kirjavia Jyväskylän yliopistossa tehtyjä tutkimusesittelyjä, jotka toki antavat mielenkiintoisen ja jotenkin lohdullisenkin kuvan: jotain tutkimusta sentään Suomessakin tehdään lastenkirjallisuuden alalla. Juuri nyt kolahti eniten Johanna ja Petri Kainulaisen kriittisen yhteistyöhenkinen selvitys viidesluokkalaisista kirjallisuuden opetuksen auktoriteettien kurimuksessa. Nimeltä mainitsematon äidinkielen oppikirjasarja saa perustellun kritiikin mm. oman elämyksellisyyden ja mielihyvän saamisen puutteesta. Sama saattaa koskea kyllä varsin monia muitakin sarjoja? Tutkijat hehkuttavat määrätietoisesti merkittäviä, myönteisiä kokemuksiaan yhteistoiminnallisuudesta ja tutkivasta oppimisesta kirjallisuuden opetuksessa. ”Yhteistoiminnallisuus tarjoaa mahdollisuuden myös laadukkaammille kirjallisuuskeskusteluille, joissa opettaja voi tarjota ohjaavaa tukeaan muun muassa kirjallisuuden herättämien tunteiden käsittelyssä.”

Juuri näin, toteaa HS:n artikkelikin. Yhä edelleen on kerrottava, että lukeminen kehittää kykyä asettua toisen asemaan: hollantilaisessa tutkimuksessa vain eläytyvien lukijoiden empatiakyky kasvoi. Lisäksi monikerroksisemmat tekstit ja henkilöhahmot vaativat enemmän aktiivista paneutumista.

Historiaa monella eri tavalla

Lähdekirjallisuutta selatessani jäin hiukan miettimään, onko viimeisin tieto tai alan mielestäni kiinnostavimmat kirjat tuttuja. Ilmestymisvuodet olivat varsin iäkkäitä. Yhteistoiminnallisuudesta kannattaisi kyllä tutustua vielä tarkemmin esimerkiksi Hannu Haapaniemen ja kumppaneiden mainioon klassikkoon  Karttakepin kuolemaan (Arator 2003).

Muutoin opuksessa on pari muutakin iskevää tapausta kuten Katja Kontturin kätevä analyysi Don Rosa Vahvan-Jussin paluusta supersarjakuvien parodiana ja sankarin mallina, on tulevien lastentarhanopettajien kirjoituksien pohdintaa lastenlyriikan epämukavien aiheiden kannalta ja taattua ja tutuntuntuista tutkintaa Muuminologiasta, 1950-60-lukujen tyttökirjallisuutta, Kari Hotakaisen nonsensea, Riitta Jalosen surevaa lasta sekä ajatuksia lapsen taiteilijuudesta. Odotin enemmän Katja Fältin keskiajan kuvallistamisesta lasten ja nuorten tietokirjoissa, mutta sinänsä oivaltavien tietokuvan piirteiden etsintä jäi kolmen tavanomaisen ritarikirjan ennalta arvattaviin raameihin. Muitakin erilaisia, haastavampia kirjoja olisi ollut tarjolla, jopa humoristisen anarkistisia.

Mielenkiintoisimmat lasten ja nuorten tietokirjat ovat tainneetkin tulla museoiden julkaisutoiminnan kautta. Ihan hulvaton nuoren arkeologin sukellus kiehtovaan tutkimusmaailmaan on esimerkiksi Aino Nissinahon Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan (Pirkanmaan maakuntamuseo 2013), mainio ja monipuolinen opas esitystapojaan myöten eli tarina, tieto ja runsas kuvitus pelaavat hyvin yhteen. Uusin tuttavuus, Karoliina Junno-Huikarin ja Riina Koiviston Kylä josta löytyi aarre (Vantaan kaupunginmuseo 2014), kuuluu samaan hyvin työstettyyn, mukaansa vetävään malliin.
Tekijät kertovat, miten kirjaa kuvattiin parin viikon ajan Vantaalla. Ensiluokkalaisia päähenkilöitä kyydittiin suoraan koulusta kuvauksiin ja heille myönnettiin yksi vapaapäivä koulusta. Suklaarusinoissa, pillimehussa ja tikkareissa ei tingitty. – Niillä kannustettiin pieniä koululaisia jaksamaan, Koivisto myöntää. Myös kyläläiset ovat olleet mukana kirjan teossa. Kellarikohtauksia sai kuvata yksityisellä pihalla ja leikkikohtauksissa on malleina kylän lapsia.

Tarina kuljettaa lapsia läpi historiallisen Kirkonkylän, josta löytyy arvoituksellinen avain. Kuka sen omistaa? Mihin avain kuuluu? Ennen ratkaisua mennään monen oven ja historiallisen asian kautta eteenpäin. Mutta tarina on kirjoitettu selkeän juonikkaasti, ja äidin alkukiireet omenoiden kanssa saavat nekin lopussa mainion loppuselityksen. Varsinaiset historialliset tiedot on sijoitettu lukukelpoisesti omiin laatikkoihinsa. Sokerina pohjalla on kirjan kääntämällä avautuva ruotsinkielinen versio.

Maahanmuuttajien taustoitusta

Jan-Henrik Johanssonin Nuket ilman rajoja (BoD 2014) on hauska ja tarpeellinen kokoelma satuja, joita tekijä on kerännyt eri maahanmuuttajaryhmiä haastattelemalla. Ideana on, että nuket maailman eri kulttuureista kertovat tarinoitaan suomeksi ja omilla äidinkielillään. Tarinoissa kuuluukin mielestäni aidommin lasten ja kulttuurien oma ääni kuin muutamassa muussa ilmestyneessä samantyylisessä lastenkirjassa. Valitettavasti kirjan graafinen taso ei yllä samaan, vaan jää harmittavasti vaatimattoman oloiseksi, ei niin houkuttelevaksi tarttua ja lukea.

 

Laaja kirjo käy Irakin, Thaimaan, Senegalin, Japanin kautta eri teemojen kautta esimerkiksi oppimaan lähdöstä Keniasta, Venäjältä, Italiasta ja Karjalasta kotimaan muistoihin Kiinaan, Meksikoon, Kuubaan ja Uzbekistaniin. Maahanmuuttoa konkreettisesti käsitellään El Salvadorin, Kosovon, Kirgisian ja Guatemalan suunnasta ja parhaita paikkoja voi löytää taas Virosta, Lapista, Norjasta ja Koreasta. Tekijän havainnollistavassa jälkipuheessa lasten tilannetta maailmassa käsitellään monelta eri suunnalta, ja asialla on myös oma kansainvälinen kotisivunsa: dollswithoutfrontiers.com.