Vuoden loppuun tiivistyy kulttuurilehtien ilmestyminen, koska viimeinen numero pitäisi saada ulos. Osa jää näköjään kuitenkin tammikuun ratoksi, koska Postin säännöt sallivat sen. Niinpä Kuvittaja on vasta kolmonen, mutta sisältää nyt omana itsenään taas kivoja harppauksia kuvantekemisen maailmaan. Tarinoiden Puisto saa täälläkin mukavasti huomiota, Aiju Salmisesta (mm. Tittamari Marttisen kirjojen kuvittaja) on laaja henkilökuva, animaation historia-kirjasta puhutaan ja oirehtivasti myös tiedon saamisesta kuvaksi eri tavoin.
Tietokuvan eri osat
Vuoden viimeinen Tyyris Tyllerö pureutuu myös tietokuvaan Ulla Eton johdattelemana. Rovaniemeläinen graafikko-valokuvaaja erittelee aluetta Repun salaisuus -sukupolvitietoromaanin kautta (Lasten Keskus 2014), joka käsittelee lapsen silmin pohjanmaalaista elämää ja koulunkäyntiä 20-, 40-luvulla ja nykyaikana. Eräänlainen työpäiväkirja on kiinnostavaa luettavaa, kun Etto analysoi tietokuvan käsitettä ja raameja monelta kantilta runsain esimerkein.Toinen osa Tylleröä on kannanottoa vellovaan koulukeskusteluun. Kaisa Lange kulkee läpi kirjaviidakon Aleksanteri Aho-Valolasta Eero Ojasen Lapsen filosofian kautta Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttitutkimuksiin ja Maarit Korhosen teeseihin. Rauno Haapaniemi & Liisa Raina puolestaan kirjaavat tärkeät kouluviihtymisen teesit, jotta emme olisi vain opiskelevinamme pulpetissa.
Toki mukana on myös parhaat vuoden lasten tietokirjat ja palkinnot sekä retki Tarinoiden Puistoon. Helsingin kaupunginkirjasto on muuten tehnyt mainion vihkosen Hyppyjä Helsinkiin - Lastenkirjojen Helsinki (Maija Korhonen, Ismo Loivamaa ja Tytti Tuunanen), ajantasaisen ja kattavan katsauksen lukuvinkkeihin kuvakirjaikäisistä nuoriin aikuisiin: kirjoissa istutaan Fazerin kahvilassa, kävellään Kaivopuistossa, mennään höyrylaivalla Lauttasaareen tai metrolla mummolaan - vuosientakaisesta Hesasta tämän päivän vilinään.
Tyllerössä turkulainen monitoimitaiteilija Anneli Nygren toteaa lakonisesti: jos harrastaa scifiä, kauhua ja rokkenrollia, joutuu pakostakin aika paljon poikakulttuurin kanssa tekemisiin. Hän sukeltaa aluksi Antti Halmeen Metalliveljet -sarjan poikamaailmaan, mutta etenee sieltä synkemmälle puolelle, Jamie Thomsonin trilogiaan Dark Lordista ja tämän Teenage years. Toki pimeyden ruhtinaan seikkailuista teinipojan ruumiiseen vahingossa vangittuna realistisessa maailmassa saa irti mustaa huumoria ja kunnon metallimusaa, mutta samalla kirjasarja on esimerkki yhä kasvaneesta kauhun ja epätoivon täyttämästä nuortenkirjallisuudesta.
Teen Noir - modernin nuorisokirjallisuuden pimeys
Maria Nilsonin Teen Noir (BTJ Förlag 2013) on melkoinen hyppy ruotsalaiseen yhä pimenevään nuortenkirjallisuuteen - ja onhan sillä vahvat juurensa myös tällä puolella. Muistelen, että erinäisissä arvosteluissa ja kommenteissa tätä rankkaa maailmanlopun tunnelmaa on jo ihmetelty otsa rypyssä ja kuulutettu parempia aikoja. Maria Nilson lataa kuitenkin aika täydeltä laidalta. Hän käy ensin läpi teen noir -käsitteensä raamit ja mietiskelee sen jälkeen näitä mustia tulevaisuudenkuvauksia, jotka ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet nuortenkirjoissa. Yhä useammassa kirjassa tulevaisuus on täynnä luonnonkatastrofeja, sotaa ja tauteja, jotka muuttavat maailmamme painajaisuneksi. Onnellinen loppu ei olekaan enää itsestäänselvyys.
Maria Nilsson jää mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan suosio ja tarjonta kulkevat. Jos nyt Kristin Cashoren Valitut on menevää tarinaa, niin miten käy Samantha Shannonin dystopian nuoresta Paigesta, joka on myyty pariinkymmeneen maahan uutena Harry Potterina, entä Nälkäpelit ja niin edelleen. Tuleeko Frankenstein esiin muuallakin kuin Merete Mazzarellan sivistyneenä analyysinä? Maria Nilson toteaa odottavansa kiinnostuneena uusia vaativia ja vangitsevia tekstejä, mutta ensin hän aikoo tämän luku-urakan jälkeen pimeydestä ja kurjuudesta, tuhoutumisesta ja kauhusta pitää tauon ja tarttua L.M. Montgomeryn Virherkummun Annaan.
Topelius kauhun kynsissä?
Suomen Nuorisokirjailijoiden raati nosti esille omat ehdokkaansa traditionaalisten Topelius- ja Lydecken -palkintojen saajiksi. Täällä eivät diktaattorit juhli - vaikka voisi oikeastaan olla aika kiva idea varastaa raami Finlandia Juniorista - vaan samat immeiset selvittävät voittajatkin.Topeliuksen puolella on sielläkin tätä dystopiaa ja nuoren kurjuuutta ylenmäärin. Lyhyestä sisältöselosteesta esimerkiksi Linnea Parkkosen anoreksia-kuvaukseen 112 - vihaan itseäni saa järjestyksessä kaikki ongelmat itsetunnosta perhehelvettiin. Kirja itsessään ei ole ihan koko ajan tuota tuskaa. Laura Lähteenmäen Karrelle polttava helle on taas aito dystopia ja samalla trilogian päätösosa. Raadin jäsen Marja Welin puolestaan arvosteli Keskisuomalaiseen hyvinkin myönteisesti Markku Karpion Selviytymispelin, kun taas muualla se on saanut jonkin verran kritiikkiä hajanaisesta ja pitkitetystäkin selviytymisjuonestaan. Sisko Latvuksen tarinan Suomeen muuttamisesta olenkin jo ehtinyt nauttia aikaisemmin blogissani eli Kaksi sateenkaarta.
Samoin Kalle Veirton Säbätalvi on täyttä positiivista elämän solmuilua ja hiljaista selviytymisen energiaa. Mutta liekö palkintoraati varmuuden vuoksi ottanut mukaan Lydecken -palkintoehdokaskatraaseen uudelleen Veirton Etsivätoimisto Henkan&Kivimutkan, jotta jompikumpi palkinto osuisi kunnon kohteeseen? Minusta kaksi ehdokkuutta samalta kirjailijalta on hieman kirjailijoitamme aliarvioiva: eikö muka löytynyt todellakaan vuoden 2014 tuotannosta kunnon vastusta?
Koetettuja ja koettuja tarinoita?
Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli on jo ollut koetuksella Finlandia Juniorissa, Sini Ezerin Aavikkohaukka sai neljä ja puoli tähteä viidestä Lukufiiliksen arviointipalstalla. Tittamari Marttisen Ikiomassa perheessäni on mukana kaikki mahdolliset sateenkaarivariaatiot, ja Maija ja Anssi Hurmeen Lepakkopoika yrittää pelastaa omalla tavallaan arjen tavanomaisuutta.Topeliushan oli muuten niitä ensimmäisiä suomalaisia varteenotettavia faktion tekijöitä. Hän saa oman arvostuksensa myös Tieto-Finlandian voittaneessa Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonassa - Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632. Välskärin kertomukset olivat Lappalaisen mukaan erinomaisesti taustoitettuja ja tarkistettuja.
Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli on jo ollut koetuksella Finlandia Juniorissa, Sini Ezerin Aavikkohaukka sai neljä ja puoli tähteä viidestä Lukufiiliksen arviointipalstalla. Tittamari Marttisen Ikiomassa perheessäni on mukana kaikki mahdolliset sateenkaarivariaatiot, ja Maija ja Anssi Hurmeen Lepakkopoika yrittää pelastaa omalla tavallaan arjen tavanomaisuutta.Topeliushan oli muuten niitä ensimmäisiä suomalaisia varteenotettavia faktion tekijöitä. Hän saa oman arvostuksensa myös Tieto-Finlandian voittaneessa Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonassa - Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632. Välskärin kertomukset olivat Lappalaisen mukaan erinomaisesti taustoitettuja ja tarkistettuja.
Maaseudun tulevaisuus
Joulunäytelmänä tuli katsottua Kansallisteatterissa otsikon niminen näytelmä. Jos olisin noin 10-vuotias, kohtuullisen tottunut teatterissa kävijä, arvostelun teko olisi helppoa: "Sopii kyllä lapsille, koska heti alussa kerrottiin Histamiini-hevosesta, joka on tuttu televisiosta ja pop. Sitten oli mukana aika paljon eläimiä ja pari ihmistä. Hauskaa oli kun ne perustivat kellariin ompeluseuran. Jännittävää oli kun yksi Histamiinin kaverihevonen seilasi veneessä ilmassa. Vaijerit siellä kyllä oli. Olen nähnyt saman jutun kerran oopperassa, mutta siellä veneessä laulettiin. Matti-villisika ei ollut mukana, koska se on eläkkeellä Lempäälässä, mutta näyttelee vielä silloin tällöin. Koira ei tykännyt kutittavista lampaanvillaisista housuista, ja otti ne aina välillä pois. Kaikki juoksi ympäri lavaa, mikä oli hauskaa. Välillä sisään yritti tulla varmaan pikkujouluväkeä, mutta vaksit heitti ne ulos. Juonesta en sitten muuten saanut tolkkua, kun kaikki karjuivat eikä mitään selvää tahtonut kuulua. Mutta ei sillä väliä, me lähdettiin iskän kanssa väliajalla syömään Jaskan grillille, kun siellä on kuulema parempi kulinaarinen meno päällä."
Tämä tuli mieleen, kun Teatteri&Tanssi-lehdessä arvostelija Annukka Ruuskanen otsikoi oman tulkintansa "Satumaiseksi dystopiafreskoksi" ja totesi, että "Näyttelijäensemblen työtä voisi rinnastaa kuvataiteessa harjoitettuun huonomaalaamiseen, jossa brutaalista ilmaisusta kasvaa ankarasti häiritsevää taidetta." Voihan sen kai näinkin kokea.
Hyvää uutta vuotta kaikille lastenkulttuurin ystäville!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti