Educa, Laatua! ja koulusolu

Selänhoito on realistinen metodi kouluun

EDUCA-messut olivatkin tiivistä jatkoa viikkoa aikaisemmin vietetyille äidinkielenopettajien talvipäiville. Kiertelin avoimin silmin messualueella ja huomasin ainakin, ettei viime vuoden kaltaista jättitaulujen ja muiden isojen älyvempaimien tarjontaa ollut lainkaan samassa mittakaavassa. Taisi oikeastaan pikemminkin olla tehokasta tarjontaa erilaisista selänhoitokapineista: pilatestyyliin keskivartalon ja selän lihasten kunnon vaalimisesta onkin varmaan todella hyötyä itse opetustyössäkin.

Kustantajat olivat kohtuullisesti mukana tarjoamassa erilaisia opetusmateriaaleja ja sisältöjä. Elämme mielenkiintoisia aikoja, koska Suomen Tietokirjailijat ry piti tehokkaan kirjanjulkistustilaisuuden – ja palkitsi muuten siinä sivussa myös ansioituneita oppimateriaalintekijöitä.

Kirjan nimi on ytimekkäästi Laatua! Ja se iskee runsaan kirjoittajakunnan voimin oppimateriaalien kimppuun juuri tässä muuttuvassa tietoympäristössä. Artikkelikokoelma on siis järeä puheenvuoro käynnissä olevaan oppimateriaalikeskusteluun. Niin paksu tämä laatukirja on, että sen antiin on varmaan paneuduttava myöhemminkin. On nimittäin historiaa ja nykypäivää, oppimisen materiaaleja esikoulusta yliopistoon ja tietysti uuden uljaan maailman pohdintaa 284 sivun verran.

Diginatiivin tunnustukset

Opus täräyttää heti alkuun 17-vuotiaan lukiolaisen Johannes Savolaisen viikkopäiväkirjalla. No, kaveri kirjoittaa ensimmäistä kertaa tietokirjaan, mutta viikkovauhti on huima. Hyvä alku kaikille, jotka eivät ihan ole vielä kärryillä fiksun koululaisen ajankäytöstä kaikkien vempaimien maailmassa. Varsinkin kun kriittisyyttäkin on mukana, ja kirjan parhaat ominaislaadut tunnustetaan auliisti – ja niitä käytetään tarpeen vaatiessa. Silti tarvitaan Teuvo Sankilan sanoin ohjaajaa: ”Tieto- ja viestintäteknisissä taidoissa olennaista on valmius tutustua uusiin asioihin ennakkoluulottomasti. Oppimistulosten kannalta tärkeintä on saada oppijat tekemään töitä oppimisen parissa, viihtymään koulussa nykyistä paremmin ja käyttämään monipuolisesti eri oppimateriaaleja. Teknologian hyödyntäminen tuo erinomaisen lisän opetukseen ja oppimiseen.”

Näin varmasti on, mutta liekö opettajien kohtalo jäädä yksin kaiken myllerryksen keskelle? Jos koulutusta nyt annetaan lähinnä oppimateriaalien kustantajien taholta, näin voi käydä. Kuten tilaisuudessa korostettiin, näin ei voi olla, vaan koulutuksen kokonaisuuteen tarvitaan yhteiskunnallista panostusta.

Itse ehdin ahmia lähinnä heti kiinnostavat artikkelit: mukavan hyvin jäsennellyt esittelyt aapisen maailmoista (Aapinen elää ajassa – Marja-Kristiina Lerkkanen), Kati Koivikon paljon ajatuksia herättävä must-juttu kirjan tekijöille eli Muistatko kuvan? tai monenmoisille kirjoittajille tehty Marja Simolan Sano se selkokielellä – tämä ohjepakki on tarpeellinen koko ajan.

Päiväkotien uusi menevä vaihtoehtomateraali?

Eräs punainen lanka taitaa tulla kiteytetysti esille Helena Ruuskan poleemisessakin jutussa Opettajan ei tarvitse tehdä työvälineitään. Kun opetushallitus on luomassa mahtavaa pilvissä leijuvaa kaikille vapaata oppimateriaalikokonaisuuttaan, Ruuskan teesit ovat tärkeitä: oppilaalla ja hänen huoltajallaan on oikeus ammattitaitoisesti tehtyihin oppimateriaaleihin. Mikä tahansa ei kelpaa oppimateriaaliksi eikä kuka tahansa sen tekijäksi. Oppikirja on oppilaan työväline. Oppikirja on runko, jonka varaan oppiminen rakentuu. Opetussuunnitelma konkretisoituu oppimateriaaleissa. ”Oppimateriaalipilven suurin uhkakuva lienee se, että siitä tulee vinkkien ja temppujen kierrätyslaatikko. Näin pilkotaan polttopuiksi opetusta koossa pitävä runko.”

Taikalamppu hehkuu ja palkinnot nousevat

Lastenkulttuurikin oli esillä. Taikalamppuverkosto, joka muutti nimensä ehkä selvemmäksi eli Lastenkulttuurikeskusten verkostoksi. Vajaat parikymmentä keskusta tekevät monivivahteista työtään eri muodoin eri puolilla Suomea. Huomasin kuitenkin, että esimerkiksi Helsingin Annantalon keskuksella ei tainnut olla vihiä tämän vuoden teemasta – sehän on kirjan vuosi – vaan kirja uupuu lähes kokonaan kevään teemoista. Mutta tehokasta ainakin numeroiden valossa toiminta on: verkosto tavoitti vuonna 2014 toiminnassaan 360 000 alle 18-vuotiasta lasta. Lisäystä edellisvuoteen oli 60 000 lasta, mikä on seurausta verkoston uusista lastenkulttuurikeskuksista. Valtakunnalliseen verkostoon kuuluu tällä hetkellä viisitoista toimijaa eri puolilta maata, niin kuntien lasten- ja nuortenkulttuuritaloja kuin vapaan kentän toimijoitakin. Lastenkulttuurikeskusten toiminnasta suuri osa tapahtuu osana lasten koulu- tai päivähoitopäivää, koska siten tavoitetaan kokonaisia ikäluokkia Lisäksi keskukset järjestivät perhetoimintaa, tapahtumia, lasten festivaaleja, kiertonäyttelyitä sekä antoivat taidekasvatuskoulutusta opetus- ja kulttuurialan ammattilaisille.

Kirja varmaan säilyttää asemansa edelleen verkoston työssä. Varsinkin kun käsillä on yhä enemmän mielenkiintoista materiaalia erilaisten, vaikeidenkin asioiden käsittelemiseksi. Erilaisuus perheissä on tuottanut muutamia kivoja tarinoita, ja yksi niistä palkittiinkin juuri Suomen nuorisokirjailijoiden toimesta. Vuosittainen Lydecken-plakaatti meni nimittäin Tittamari Marttiselle sateenkaariperheitä luotaavalle Ikioma perheeni (Pieni Karhu 2014). Täytyy kai kertoa Topelius-palkinnonkin saaja eli Kalle Veirto Säbätalvi (Karisto 2014), varttuneen nuoren miehen kasvamisesta. Molemmat palkinnot olivat muuten 2014 euroa eli palkinto nousee vuoren varmasti joka vuosi – yhdellä eurolla.

 Keskustelussa kuulin kuinka arvostelulautakunnalla oli ainoa vaikeus miettiä kumman palkinnon Veirto saa, hän kun oli ehdolla molemmille palkinnoille. Paikkansa jättävä lautakunta olisi ehkä voinut tehdä suomalaista palkintohistoriaa nostamalla kerrankin yhden kirjailijan kahden palkinnon saajaksi.

Ja vinkkinä vielä sarjakuvan mahtavaa voimaa: Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni&Joonas –sarjasta Talviyö on kuin hieno kilpailija vaikkapa Ville Tietäväisen Vain pahaa unta –sarjikselle tai Briggsin Lumiukolle. Tekijöiden piirrostekniikkaa on mielenkiintoista peilata lasten kommentteihin, se on lennokasta ja ilmavaa ja monipuolista. Lasten unet ja arkiriennot ovat käsitettäviä eivätkä uhkaavia kuin Tietäväisellä, ja lumieläimien talviset ongelmat selviävät nekin. Kokeilkaapa!

Hypetystä ja pilven hohtavaa reunaa?

Aivan niin, olihan EDUCAssa toki joitakuita teeman vaatimia demonstraatioita.. Messuilla saattoi tutustua tulevaisuuden luokkahuoneeseen, jonka on suunnitellut Edulution Oy ja kalustanut Piiroinen. Puolen tunnin välein tapahtuvia demoja voi tulla seuraamaan ilman erillisilmoittautumista. Tulevaisuuden muunneltavasta luokasta ja kosketusnäyttö- ja mobiiliteknologiaan perustuvasta opetuksesta puhuttiin myös, kun Tablet-koulun rehtori KT Mikko Ripatti kertoo, mitä tapahtuu, kun iPadit tulevat peruskouluun, koulu luopuu painettujen koulukirjojen tilaamisesta ja toimii sähköisten oppimateriaalien maailmassa tietoyhteiskunnan tienraivaajana.

Ahaa, siis ainakin kovaa kilpailua välineistä – minä kun luulin, että Mikrosoftin porukka on jo ratkaissut samat ongelmat ja lahjoittamassa taas lisää vehkeitä kouluihin? No, tutkijan kielellä kuulin Finnish Education Groupin tutkija, arkkitehti Heikki Lumisen esittelemänä RYM SHOCK -tutkimushankkeen, jossa digitalisoituva maailma ja viimeisin oppimistutkimus yhdistetään opetukseen sopivaksi fyysiseksi oppimisympäristöksi. Hankkeessa on kehitetty muunneltava koulusolu ja oppimisympäristö Oulun normaalikouluun ja monitoimitilat Hämeenlinnaan.

Tasa-arvon häilyvyys

Jotenkin pitäisin tärkeänä olla unohtamatta perusrakenteita. Vain harvalla kunnalla on käytössään lasten kulttuurikasvatussuunnitelma, vain vähän puhutaan konkreettisista toimista lasten tasa-arvoisen kehityksen varmistamiseksi. Siksi oli mukavaa kuunnella vielä yhden palkitun pariskunnan puhetta messuilla: kokkolalaiset opettajat Juho ja Tanja Norrena voittivat tämän vuotisen Osaa & jaa -kilpailun Luottamuksen kehä -mallillaan. Tämän vuoden teemana oli tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen kasvaminen.
Kehä on keino laajojen kokonaisuuksien oppimiseen ja projektityöskentelyyn. Oppilaat liikkuvat kolmiportaisella kehällä, jossa teemojen ja työvälineiden valinnanvapaus lisääntyy sitä mukaan kun oppilas etenee itsenäisessä työskentelyssä. Opettaja tukee oppilaita joka vaiheessa, mutta tuki eri portailla on luonteeltaan erilaista. Mutta tukea on, sitä annetaan ja se toimii.

Tietokirja. Uutuus koulukäyttöön!

Näinkin voisi varmaan mainostaa palattuaan Äidinkielen opettajain talvipäiviltä Helsingin Kulosaaren yhteiskoulusta. Nämä sivistyksen vartijat olivat valmistaneet monipuolisen kahden päivän syväluotauspläjäyksen parille sadalle innostuneen tuntuiselle työntekijälle sarjakuvasta medialukutaitoon, äidinkielen opetusmetodeista draamaan.

 Helmenä monen osanottajan mielestä oli vuoden alusta aloittaneen tietokirjallisuuden uudenuutukaisen professuurin ensimmäisen haltijan, Pirjo Hiidenmaan luento tietokirjallisuudesta koulussa. Taitavana esiintyjänä hän jaksotteli esityksensä mainiosti tehokkaisiin esimerkkeihin, selkeisiin lukuihin ja työskentelymalleihin. Lukemistutkimusten taustalta löytyy sellaisiakin vivahteita, että pojat ovatkin innokkaampia lukemaan historiaa ja luonnontutkintaa kuin tytöt, jotka kuitenkin käyttävät kirjoja tasaisemmin. Ääripäissäkin harrastukset merkitsevät paljon: Selänne ja Zlatan ovat tärkeitä myös kirjan kansien avaajana. Eli tietokirjoistakin on löydyttävä ja löytyy asioita, jotka saavat sydämen hyppimään nopeammin.

Tietokirjan lajeja

Lajien tarkastelujen jälkeen pohdittavaa riitti esimerkiksi uudesta terminologiasta, p- ja e-kirjoista, laajennetusta kirjasta näyttökoodeineen, tietokirjan totuudesta ja ajankohtaisuudesta: 60-luvun Huutomerkkien kuolemasta on kulunut aikansa, mutta ne ovat tulleet taas erilaisina versioina takaisin.  Hiidenmaa ehdotti kouluihin työstettäväksi omaa Kysymysmerkki -sarjaa! Opettajia näytti kiinnostavan erityisesti professorin ajatukset tietokirjan narratiivisuudesta, blogitekstien sävyistä ja muuntumisesta jutusteleviksi raporttikirjoiksi tai tekstin sisäisistä eroista, tyylin murtajista ja vaikkapa otsikkojen/kuvatekstien mahdollistamista esittämistavoista. Esimerkiksi nostettu Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona, joka voitti juuri Tietofinlandian, on mainio esimerkki taiten tehdystä kerronnasta, missä historiaa tarinoiden jaksottamana on helppo omaksua ja kiinnostua.

 Kaikki mainioita vinkkejä eri oppiaineiden mukana käsiteltäviksi, ei pelkästään äidinkielessä, sillä tietokirjoilla on kytkyt kaikkiin tiedon alueisiin. Pirjo Hiidenmaa painotti toki, että tieto ja kauno ovat välttämättömiä toisilleen, eikä kaikista kirjoista osaa ihan tarkalleen sanoakaan, kumpaa ne edustavat. Väliaikakeskusteluissa olin kuulevinani myös hiukan itsekriittisiä tunnustuksia, miten helposti unohtaa tietokirjan mahdollisuudet kaunon eduksi. Ehkä siinä on kysymys myös kirjallisuuden tuntemuksesta: kauno mielletään helpommin itseisarvoksi opetuksessa, vaikka tietokirjasta löytää aivan samoja mahdollisuuksia erilaisiin käsittelytapoihin ja keskusteluihin.

Kirjan löytymisen vaikeudesta

Edelleenkin kaipaan monen vuoden takaista Vuoden kirjat –luetteloa. Vaikkei se missään nimessä ollut täydellinen, niin perusrunkona vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista se ajoi hyvin asiansa. Luetteloon olisi toki joutunut itse tekemään melkoisesti lisäyksiä, koska pienkustantajat, omakustantajat, museot ja virastot, yhdistykset ja niin edelleen olisivat jääneet väliin.

Tietokirjoja olisi kaivettava monesta suunnasta, koska Suomessa noin 10 000 vuosittain ilmestyvästä julkaisusta 80 % on tietoa. Historiaa ja elämänkertoja mukaan mahtuu jo lähes 800 opusta. Parhaimmillaan muuten erilaisia kokkaus- ja elämäntaitojuttuja lukumäärään suhteutettuna olisi ilmestynyt monta joka viikko. Eli jonkinlaisen järkevän esittelevän luettelon tekeminen on todella kinkkinen homma, jota jokainen voisi joltakin osalta kritisoida. Silti kaipaan käsikassaraa ainakin perusalustaksi erilaisille valinnoille. Yksi osanen voisi löytyä tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vuotuisesta kirjastoille tarkoitetusta tukilistasta, jota opetusministeriö tukee. Sekin on kuitenkin ainakin jonkin verran riippuvainen pienempien julkaisijoiden innosta lähettää mukaan omia tuotoksiaan.

Toivonpa, että esimerkiksi Vantaan museo ja edellisessä blogissani esitelty Kylä josta löytyi aarre ovat löytäneet tiensä neuvottelukuntaan. Entä miten on tietokirjailija Matti Vuennon ja hänen BoD-kirjansa Ilpo, Vaari ja Vappu-koira ötököitä ihmettelemässä (2014)? Tämähän on tutkimusten mukaan – ja otsikonkin! – juuri pienten poikien mielipuuhaa touhuta sammakkojen, kiiltomatojen, vesimittarien tai sarvijäärien kanssa. Matti Vuento täyttää monia Pirjo Hiidenmaan luennossaan esiin nostamia vaateita. Teksti on sujuvaa ja tasapainoitettu mukavasti dialogin, tapahtumaselostusten, yllättävien käänteiden ja tutkimisen kesken. Oikeastaan Vuento pääsee todella lähelle viisivuotiaan Ilpon maailmaa, uteliaisuutta ja jatkuvaa tiedonhalua. Tekijä näyttää olevan luovasti tuottelias, sillä tämä kirja on jo toinen (ensimmäinen Ilpo, Vaari ja Vappu-koira luonnonilmiöitä tutkimassa 2013) ja kolmas ilmestyy jo nyt keväällä.

Tässä muuten tulee mieleen myös tiettyjä ongelmia: markkinointi, ulkoasu, saatavuus. Kirjaan on satsattu värikuvia, mutta ne ovat varsin pieniä ja ötököihin liittyviä, sinänsä tietysti tarpeellisia ja selventäviä. Kuitenkin tekstimassat dominoivat, ja viisivuotiaan kannalta jaksottelut muidenkin kuvien kautta olisi tehnyt luistavamman asian haltuunotosta. Tämäkin on toki kustannuskysymys – mutta jos jossakin välissä ajateltaisiin vaikkapa kolmen kirjan yhteispainatusta, niin näihin asioihin kannattaisi kiinnittää huomiota. Kovakantisuuskaan ei enää ole kallista.

Rajoista toiseen

Tietokirjan ja kaunokirjallisuuden rajat ovat tosiaan mielenkiintoiset. Keit Richardsin yllätys, lasten kuvakirja? Ukki ja minä (Like 2015) on sekin isovanhemmuuden asialla. Itse tarina kertoo kuuluisan Rolling Stones –kitaristista ja hänen ensimmäisestä kitarastaan tyttären kuvittamana. Tämä on musiikkihistoriaa, se on totta Keithin mielessä ja ehkä mekin uskomme siihen. Silti se on myös lukijalle tarina pojasta, joka elää läheisessä suhteessa isovanhempiinsa ja isoisään, joka viisaasti kouluttaa pojanpoikaansa matkalla soittajaksi. Theodora Richardsin piirrokset ovat jännittävä sekoitus naivistista viivapiirrosta ja laajempia värikkäitä aukeamia onomatopoeettisine leijuvine sanoineen.

Entäpä Teemu Leppälän ja Petri Kantoniemen sukellus jäänmurtajien sielunmaisemaan eli Jäänmurtaja Sisu ja Hailuodon arvoitus (POB 2014)? Ihan realistista selvitystä jäänmurtajien rankasta työstä ja merellä sattuvista yllätyksistä – mutta kaikki koneet on elollistettu. Aikuisesta ainakin majakka neiti Marjaniemi on aika hulppean näköinen neitonen, mutta muut koneet ja laivat esiintyvät selkeämmin realistisina. Komeankokoinen kirja ei pihtaa isoissa väriaukeamissaan. Kun Mauri Kunnaskin on mm. Koiramäen seikkailuissa nimetty tiedonvälittäjäksi, niin vähän sinnepäin kallellaan taitavat jäänmurtajatkin olla? Asialla on sinänsä luotettava kertoja, luotsi ja merikapteeni!

Ja Vuoden kirjat –luetteloon haluaisin myös aika yllättävän BoD-kirjan eli Leena Laulajaisen tyylikkään Jänis joka asuu kuussa (2014). Kovakantisen, Sari Airolan vetoavan kannen jälkeen avautuu mukavankokoisilla värikkäillä sivuilla Laulajaisen runoääntä monin vivahtein. Siellä on tuttua myyttistä taustoitusta kuujäniksestä ja ikuisen elämän puusta, siellä on jäniksenkäpälän onnen salaisuutta, intiaanien tulen tuojasta uusi versio, sirkuksen sininen jänis tai iloisen jäniksen kaikenlaiset loikat. Runot ovat taitavia: Laulajainen osaa vaihdella riimitystään pitkistä, kertovimmista tarinoista lyhyisiin tiivistyksiin – mutta  aina on läsnä lapsille perille menevä kiva pieni juoni ja joskus pieni opetuskin. Hiukan oudoksuin kustannustapaa – eikö todellakaan isoilla kustantajillamme ole ollut julkaisuohjelmissaan enää tilaa tasokkaalle kotimaiselle lasten runokirjalle?

No, runossaan Minulla on vain tyhjät tassut, Leena Laulajaisen jänis miettii tassujaan tarkastellessaan miten paljon niillä oikeasti saakaan aikaan metsässä loikkiessaan – ja: ”- Teen tassuillani kaiken minkä teen!/ Nyt mittaan niiden arvon uudelleen.”

---

Lukemisen aivotoimintaa. Nyt!

Historia elvyttää ja auttaa

Uuden vuoden alku on aina kummallisen kaksijakoinen. Toisaalta katselee nostalgisesti viime vuoteen ja miettii mitä siitä jäi käteen. Toisaalta ounastelee uuden vuoden tuulia, joita on jo haistellut joidenkin kustannusyhtiöiden kevään kirjalehdistä. Viime vuosi ei tietenkään noin vaan jää pois käytöstä: palkintoja toki on tulossa edelleenkin- vaikkapa Topelius ja Lydecken nyt viikolla ja varmaan jompikumpi Kalle Veirtolle veikkaukseni mukaan – sekä yhä uusia viime vuoden kirjoja putkahtelee esille koko ajan.

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen lyhyt uutinen 9.1.15, joka ensi alkuun saattoi tuoda mieleen Hyvien ja huonojen uutisten tai Uutisvuodon kaavan yhdysvaltalaisten yliopistojen nollatutkimuksista. Emoryn yliopisto nimittäin mittasi opiskelijoiden aivotoimintaa aamuisin näiden luettua illalla historiallista romaania. Mukaansatempaava juttu voimistelutti virkeästi mieltä ja kuvittelukykyä: hypätään päähenkilön nahkoihin. Vaikutus muuten näkyi aivoissa useita päiviä lukemisen jälkeen.
Artikkeli tuli mieleen kun tutustuin tuoreeseen Tietolippaaseen (245) eli Marleena Mustolan toimittamaan kokoelmaan Lastenkirja. Nyt (SKS 2014). Lähinnä kokoelmaan on kerätty hiukan kirjavia Jyväskylän yliopistossa tehtyjä tutkimusesittelyjä, jotka toki antavat mielenkiintoisen ja jotenkin lohdullisenkin kuvan: jotain tutkimusta sentään Suomessakin tehdään lastenkirjallisuuden alalla. Juuri nyt kolahti eniten Johanna ja Petri Kainulaisen kriittisen yhteistyöhenkinen selvitys viidesluokkalaisista kirjallisuuden opetuksen auktoriteettien kurimuksessa. Nimeltä mainitsematon äidinkielen oppikirjasarja saa perustellun kritiikin mm. oman elämyksellisyyden ja mielihyvän saamisen puutteesta. Sama saattaa koskea kyllä varsin monia muitakin sarjoja? Tutkijat hehkuttavat määrätietoisesti merkittäviä, myönteisiä kokemuksiaan yhteistoiminnallisuudesta ja tutkivasta oppimisesta kirjallisuuden opetuksessa. ”Yhteistoiminnallisuus tarjoaa mahdollisuuden myös laadukkaammille kirjallisuuskeskusteluille, joissa opettaja voi tarjota ohjaavaa tukeaan muun muassa kirjallisuuden herättämien tunteiden käsittelyssä.”

Juuri näin, toteaa HS:n artikkelikin. Yhä edelleen on kerrottava, että lukeminen kehittää kykyä asettua toisen asemaan: hollantilaisessa tutkimuksessa vain eläytyvien lukijoiden empatiakyky kasvoi. Lisäksi monikerroksisemmat tekstit ja henkilöhahmot vaativat enemmän aktiivista paneutumista.

Historiaa monella eri tavalla

Lähdekirjallisuutta selatessani jäin hiukan miettimään, onko viimeisin tieto tai alan mielestäni kiinnostavimmat kirjat tuttuja. Ilmestymisvuodet olivat varsin iäkkäitä. Yhteistoiminnallisuudesta kannattaisi kyllä tutustua vielä tarkemmin esimerkiksi Hannu Haapaniemen ja kumppaneiden mainioon klassikkoon  Karttakepin kuolemaan (Arator 2003).

Muutoin opuksessa on pari muutakin iskevää tapausta kuten Katja Kontturin kätevä analyysi Don Rosa Vahvan-Jussin paluusta supersarjakuvien parodiana ja sankarin mallina, on tulevien lastentarhanopettajien kirjoituksien pohdintaa lastenlyriikan epämukavien aiheiden kannalta ja taattua ja tutuntuntuista tutkintaa Muuminologiasta, 1950-60-lukujen tyttökirjallisuutta, Kari Hotakaisen nonsensea, Riitta Jalosen surevaa lasta sekä ajatuksia lapsen taiteilijuudesta. Odotin enemmän Katja Fältin keskiajan kuvallistamisesta lasten ja nuorten tietokirjoissa, mutta sinänsä oivaltavien tietokuvan piirteiden etsintä jäi kolmen tavanomaisen ritarikirjan ennalta arvattaviin raameihin. Muitakin erilaisia, haastavampia kirjoja olisi ollut tarjolla, jopa humoristisen anarkistisia.

Mielenkiintoisimmat lasten ja nuorten tietokirjat ovat tainneetkin tulla museoiden julkaisutoiminnan kautta. Ihan hulvaton nuoren arkeologin sukellus kiehtovaan tutkimusmaailmaan on esimerkiksi Aino Nissinahon Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan (Pirkanmaan maakuntamuseo 2013), mainio ja monipuolinen opas esitystapojaan myöten eli tarina, tieto ja runsas kuvitus pelaavat hyvin yhteen. Uusin tuttavuus, Karoliina Junno-Huikarin ja Riina Koiviston Kylä josta löytyi aarre (Vantaan kaupunginmuseo 2014), kuuluu samaan hyvin työstettyyn, mukaansa vetävään malliin.
Tekijät kertovat, miten kirjaa kuvattiin parin viikon ajan Vantaalla. Ensiluokkalaisia päähenkilöitä kyydittiin suoraan koulusta kuvauksiin ja heille myönnettiin yksi vapaapäivä koulusta. Suklaarusinoissa, pillimehussa ja tikkareissa ei tingitty. – Niillä kannustettiin pieniä koululaisia jaksamaan, Koivisto myöntää. Myös kyläläiset ovat olleet mukana kirjan teossa. Kellarikohtauksia sai kuvata yksityisellä pihalla ja leikkikohtauksissa on malleina kylän lapsia.

Tarina kuljettaa lapsia läpi historiallisen Kirkonkylän, josta löytyy arvoituksellinen avain. Kuka sen omistaa? Mihin avain kuuluu? Ennen ratkaisua mennään monen oven ja historiallisen asian kautta eteenpäin. Mutta tarina on kirjoitettu selkeän juonikkaasti, ja äidin alkukiireet omenoiden kanssa saavat nekin lopussa mainion loppuselityksen. Varsinaiset historialliset tiedot on sijoitettu lukukelpoisesti omiin laatikkoihinsa. Sokerina pohjalla on kirjan kääntämällä avautuva ruotsinkielinen versio.

Maahanmuuttajien taustoitusta

Jan-Henrik Johanssonin Nuket ilman rajoja (BoD 2014) on hauska ja tarpeellinen kokoelma satuja, joita tekijä on kerännyt eri maahanmuuttajaryhmiä haastattelemalla. Ideana on, että nuket maailman eri kulttuureista kertovat tarinoitaan suomeksi ja omilla äidinkielillään. Tarinoissa kuuluukin mielestäni aidommin lasten ja kulttuurien oma ääni kuin muutamassa muussa ilmestyneessä samantyylisessä lastenkirjassa. Valitettavasti kirjan graafinen taso ei yllä samaan, vaan jää harmittavasti vaatimattoman oloiseksi, ei niin houkuttelevaksi tarttua ja lukea.

 

Laaja kirjo käy Irakin, Thaimaan, Senegalin, Japanin kautta eri teemojen kautta esimerkiksi oppimaan lähdöstä Keniasta, Venäjältä, Italiasta ja Karjalasta kotimaan muistoihin Kiinaan, Meksikoon, Kuubaan ja Uzbekistaniin. Maahanmuuttoa konkreettisesti käsitellään El Salvadorin, Kosovon, Kirgisian ja Guatemalan suunnasta ja parhaita paikkoja voi löytää taas Virosta, Lapista, Norjasta ja Koreasta. Tekijän havainnollistavassa jälkipuheessa lasten tilannetta maailmassa käsitellään monelta eri suunnalta, ja asialla on myös oma kansainvälinen kotisivunsa: dollswithoutfrontiers.com.