Äitiyspakkauskirjat ja niiden valintakriteerit herättivät uteliaisuutta toissa blogissani, joten niihin täytyy vielä palata. Idea ei ole ollut ihan uusi. Ensiksi löytyi vuodelta 1977 uutinen miten Liikenneturva on on toimittanut postin jaettavaksi joka kotiin Kiipeli-kirjasen: lapsille pikku tehtäviä ja vanhemmille tietoa lasten kehityksestä ja turvallisesta liikkumisesta. Osa neuvoista taitaa päteä yhä: "Kiipelissä korostetaan aiheellisesti lasten oppimista aikuisen mallin mukaan. Paitsi tapoja opitaan myös asenteet. Jos vanhempi kiroilee autoa ajaessaan muita liikkujia, lapsikin oppii kielteisen suhtautumisen."
Äitiyspakkaus on herättänyt aikoinaan myös satiirista mielenkiintoa, vinkkasi eräs kollega. Niinpä kaivoin kätköistä esiin Helsingin Sanomien Huutoja ja kuiskauksia 23.4.1978. Siinä joku toimituksesta on keksinyt hyviä lisäehdotuksia luettuaan ensinnäkin Kirjailijakeskuksen ehdotuksen sosiaaliministeriölle: jokaiseen äitiyspakkaukseen on lisättävä lapsen ensimmäinen katselukirja.
Toisekseen intoa on herättänyt nimimerkki Kirjakon artikkeli "Lue jo vauvallesi" Omassa Markassa 4/1978. Ensimmäinen vauvakirja on avattava jo imeväisiässä, ja Kirjakko siteeraa kasvatuspsykologia: "Jos minulla olisi valta, velvoittaisin vanhemmat lakisääteisesti lukemaan pikkulapsilleen."
Vatsakirja on pop - kuka ehtii ensin?
Kuiskaajan mielestä nämä ovat aivan liian mietoja uudistuksia. Hän vaatii tuhtia toimintaa: "Maan synnytyslaitoksiin perustetaan lakisääteinen kirjakätilön toimi. Kirjakätilö lukee korkeatasoisen sadun jokaiselle syntyvälle lapselle. --- Taideteollinen korkeakoulu suunnittelee ryhmätyönä tuttipullon, jonka muoto muistuttaa kirjaa. Näin lapsi saa jo varhain oikean haptisen käsityksen kirjan olemuksesta. Alalla vallitsevan suunnitelmattomuuden poistamiseksi luodaan organisaatio, jonka keskeinen toimija on henkilökohtainen neuvolakirjailija. Neuvolakirjailijoiden kouluttamiseksi Oulun yliopistoon perustetaan loppusoinnuttelun ja imeväisestetiikan oppituolit. Toimintaa koordinoi läänintaideneuvoloiden järjestelmä."
Parodisinta taitaa olla, että aika moni näistä ideoista on jossain muodossa jo olemassa tai jopa vanhentuneita. Nykyisin suositellaan lukemista jo pompottavalle vatsalle musiikkia ja hyräilyä unohtamatta. Välitettävän materiaalin voi tietysti optimistisesti valita mahdollisen myöhemmän suuntautumisen kannalta: Kiljusen herrasväestä Platonin koottuihin tai Woody Allenin musiikista Stockhauseniin. Koulutukseen taas riittäisi mainiosti hieno vauvan tuntemuksen opas eli Alison Gopnikin (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2010) Filosofinen vauva eli mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Oikeastaan haluaisinkin opuksen ehdottomasti mukaan jo vanhempien synnytysvalmennukseen pakollisena yhteisenä
lukukokemuksena. Voi käydä niinkin, että vanhemmat joutuvat terveellisen hämmennyksen valtaan. Pikkulapset ovat oikeastaan nokkelampia, syvämietteisempiä ja jopa tietoisempia kuin aikuiset. Psykologiset, neurotieteelliset ja filosofiset uudet tutkimustulokset kannattaa ottaa tosissaan: on aika huikaisevaa perehtyä vaikkapa kolmivuotiaan villiin mielikuvitukseen - sieltähän kumpuavat fantasia- ja tieteiskirjailjoiden tulevaisuuden maailmat, romaanien raamit ja tiedon soveltamisen ulottuvuudet.
Kiljusten uusi tuleminen
Näin kai voisi jo sanoa, kun kolmas seikkailu on jo nähnyt päivänvalon. Kiljusen uusi herraväki ilmestyi 2012, Kaupunkielämää 2013 ja nyt on siis käsissä herrasväen kosteampi seikkailu Merihädässä (Satukustannus 2014). Tekijöinä ovat Tapani Bagge sanaruorissa ja Mika Launis pensselinvedoissa. Voivat olla muuten juuri oikeat herrat tähän vaativaan, etten sanoisi suurta pieteettiä vaativaan urakkaan. Mika Launis on varsin armoitettu anarkististen ilmeiden ja ilmiöiden kuvaaja, joka saa tekstiinkin tarvittavaa rempseyttä - kuvista voi jopa jotenkin aistia Kiljusten tavaramerkin, ainakin 70 desibelin perustason.
Kun kaupunkiasunto on myyty, isä Kiljunen törmää sattumalta luotettavaan liikemieheen, kiinteistönvälittäjä Tuonenkieloon. Lopusta voi arvata jonkin verran, mutta Bagge lataa outojakin käänteitä jahti Esmeraldan löydyttyä. Vene kun näyttää olevan jonkun toisen omaisuutta ja nimeltään
Amanda. Esmeralda taas on huomattavasti ruosteisempi ja vain metrin verran vedenpinnan yläpuolella. Myös moottori näyttää hävinneen. Myrskyssä Esmeralda kuitenkin karkaa ja juuttuu saareen, joka päätetään ristiä Kiljusten kuningaskunnaksi. Kekkosta tarvitaan rauhoittamassa tilannetta, kun Suomen tasavalta julistaa sodan Kiljusten kuningaskunnalle. Kekkonen hoitaa asian: "Eiköhän tehdä heti rauha. Mitä me turhaan sodimme, järkevät ihmiset?" Liekö tässä baggemainen kiljusstrategia laajempiinkin puitteisiin?
Mutta täytyy sanoa, että odotan suurella mielenkiinnolla Kiljusten neljättä tulemista. Kannattaisiko jo lyödä vetoja seuraavista kohelluksen kohteista? Guggenheim, Havis Amanda vai jättiläismaailmanpyörä?
Syksyn kirjat tulossa
Kohta alkaa varsinainen syksyn lasten ja nuortenkirjojen julkistaminen. Kotimaisten joukko ei näytä ainakaan enentyneen, mutta jokuhan on sanonut tason nousevan tarjonnan tiivistyessä. Liekö totta - toivottavasti ainakin kotimaisten kirjojen kohdalla.
Alku näyttää hyvältä, kun käsiin joutui Sisko Latvuksen Kaksi sateenkaarta (WS 2014, kansi Laura Lyytinen). Latvus on pitkän linjan nuortenkirjailija, joka jo 70-luvulla teki realistisia kertomuksia Jukan touhuista päiväkerhossa, kaupassa ja saaressa. Sitä ennen Latvus herätti kiinnostusta myös nuorisokulttuurin muistiinmerkitsijänä Saviminässä (1965), jonka Salme on erikoislaatuinen nuori keskustellessaan vaikkapa modernista lyriikasta ja uuden aallon elokuvaohjaajista. Uskonnollinen etsiminen ja kääntyminen ovat olleet taustalla muissakin kirjoissa kuten Mopokolarissa (1975). Lähetystyön realistinen kuvaus juontuu Latvuksen omasta
lähetystyöskentelystä Ranskassa ja Venäjällä. Tämä lienee ollut yhtenä syynä hiljaisuuteen Evakkojunalla länteen -kirjan (1984) jälkeen, kunnes Kaukana omalta maalta (2011) räjäytti eräällä lailla pankin päästessään Finlandia Junior-ehdokkaaksikin. Se oli kuin läheltä nähty kohtaus Neuvostoliiton ristiriidoista ja esimerkiksi kristillisyyden salaamisesta. Tuore Kaksi sateenkaarta jatkaa lähietäisyydeltä saman suomalaissyntyisen perheen ongelmia Moskovan vallankaappauksen mainingeissa 1991. Uudet mahdollisuudet ja myös rankat ratkaisut varjostavat 15-vuotiaan Innan aikuisuuteen siirtymistä ja tuskailua uuden rakkauden parissa. Perhe päättää lähteä Innan vastuksesta huolimatta paluumuuttajiksi Helsinkiin, ja tämä saa Innan tekemään dramaattisia ratkaisuja.
Mielenkiintoisesti Latvus punoo mukaan isovanhempien kautta myös Viron itsenäistymisen tuomat muutokset, sopeutumisen suomalaiseen kulttuuriin ja kulutukseen, kielen tuottamat hankaluudet ja ystävyyssuhteiden tärkeyden. Kaksi sateenkaarta on myös ajateltu faktio: Latvus on tehnyt kirjan loppuun hyvinkin tarpeellisen osion Faktat tarinan takana, laajat ja asialliset hakusanat Ahmatovasta inkerinsuomalaisiin, Jeltsinistä voitonpäivään. Hän toteaa itse jälkisanoissaan: "Venäjältä on Suomeen lyhyt matka, mutta se on matka eri kulttuuriin, vaikka asiakirjoissa olisikin oman nimen jäljessä lukenut 'suomalainen'. Sopeutuminen on ollut raskas prosessi erityisesti monille nuorille, joille on ehtinyt ennen muuttoa vakiintua venäläisnuoren identiteetti. Tämän kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta tarina voisi olla tosi." Siltä se lukiessa tuntuu, todelta. Hyvän kirjan merkki.
Syksyn ensi merkkeihin kuuluvat myös kirjamessujen lähestymiset, seminaarit ja palkintogaalojen aloitukset. Niiden takia Lastenkulttuurin vinkkarikin palaa asiaan kahden viikon kuluttua. Silloin onkin jo tiedossa muun muassa, ketkä saavat tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot eli missä tieto luuraa Suomessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti