Voisi ajatella, että mitä ihmettä nyt oikein tarjoillaan, kun kirjan kansien väliin on koottu 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (Paasilinna 2014)! Aikani kirjaa pläräiltyäni löysin kuitenkin monia mielenkiintoisia polkuja taakse- ja eteenpäin - myös lasten ja nuorten tietokirjallisuuden puolelta.
Valikoimaan on pyritty saamaan edustava otos tietokirjallisuuden lajeista: hakuteoksista ja tutkimuksista oppimateriaaleihin ja pamfletteihin. Kaanonista ei siis ole kyse, vaan valistuneista sisäänotoista. Ongelma lienee vähän samanlainen kuin vaikkapa tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vähälevikkisen tietokirjallisuuden tukilistan kokoamisessa: siinä nyt kuitenkin on tilaa reilulle parillesadalle nimekkeelle, mutta onhan relevantteja mukaan tulijoitakin moninkertainen määrä. Tässä teoksessa on siis kysymys merkkipaaluista, subjektiivisista lukuelämyksistä. Vanhin kirja on toki vuorenvarmasti Mikael Agricolan ABCkiria vuodelta 1543, tuorein Elina Grundströmin Musta orkidea, ilmastonmuutoksesta jännittävällä tavalla uutisoiva pamfletti.
Pari seikkaa tulee esille melko selvästi: tietokirjallisuus on voittopuolisesti miesten tekemää, mutta kun valikoimaan on tullut runsaasti 2000-luvun kirjoja, naiset ovat lisääntyneet. Suomenruotsalaisia on mukana ehkä yllättävänkin paljon.
Poimintoja tietojen merestä
No, kirjan ulkoasu on kovin uskollinen tietokirjojen historialliselle ilmiasulle: vasta noin 50 kirjan jälkeen kansissa alkaa näkyä uskaliaampia kuvioita kuin pelkkä graafisten kirjainten informaatio. Sittenkin kansia leimaa säntillinen, selkeä typografia, tiukasti asiaan liittyvät kuvat, hillitty väriskaala. Ehkäpä taustalla on ajatus kansien sisälle kätkeytyvän tiedon riittävyydestä ja kiinnostavuudesta?
No, lasten ja nuorten tietokirjoissa on vaihtelevampaa otetta. Sadan kirjan joukkoon on päässyt noin viisi valintaa, jos Topeliuksen Maamme-kirja otetaan mukaan. Kohtuullisen hyvin, jos prosentteja lasketaan, enemmän kuin esimerkiksi apurahoitusten kohdalla.
Historian hämäryydestä olisin ehkä mielelläni selaillut vielä uudelleen Antero Wareliuksen ällistyttävän modernia Enon Opetuksia Luonnon asioista (1845). Vastineeksi mieltä lämmittää mainio lasten ja nuortenkirjallisuuden tekijäpari Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine Suomen lasten luontokirjallaan (2010).
Ehkä sentään olisin voinut napata väljästi nuorten tiedon kategoriaan myös hulvattoman hauskan suomalaisen rockin historian JEE, JEE, JEE (1998)?
Hiljaisuuden tieto karjuu korviin
Jos ja kun Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen jatkavat seuraavalla sadalla opuksella, niin ehkäpä mukaan mahtuisi Outi Ampujan ja Miikka Peltomaan toimittama Huutoja hiljaisuuteen (Gaudeamus 2014). Ihminen ääniympäristössä on paksun teoksen alaotsikko, joka ilmentää oleellisen viestin. Milloin melusta tuli ympäristöongelma Suomessa?
Kokoomateos on mainio yleiskatsaus aiheeseen, mutta myös sopivasti syventävä. Aluksi tarkastellaan muuttuvia ääniympäristöjä. Tosiaan, korvat ja ääni ovat olleet aikojen alusta oleellisen tärkeitä niin hengissä pysymiseen kuin viestimiseen. Ja nyt sitten ollaan paketoimassa luonnonäänet maksulliseksi rentoutumiseksi! Kirjassa haetaan kiinnostavasti erilaisia tekijöitä luonnon rauhasta, hiljaisuudesta uskonnossa tai säveltäjän työssä - entä mitä ovat hiljaisuuden ja melun tekstit? Melun vaikutukset ihmiseen ovat nimittäin mitattavissa vaikkapa terveyden puolella: meluherkkyys on uusi tutkimusalue, tinnitys vanhempi ongelma. Mutta miten ympäristöstä tulee melulle altistava?
Suoraan päivän ongelmiin iski kuitenkin Mirka Hintsasen artikkeli miten melu uhkaa lasten ja nuorten hyvinvointia ja oppimista. Hintsanen kertoo selkeästi ja kiihkottomasti tutkimustietoa melun vaikutuksista: normaalipuheen desibelimäärä on noin 50-65, huutamisessa noin 84. Jo 85 desibelin määrä jatkuvasti voi vaurioittaa kuuloa, ja vähäisempikin 50-60 voi aiheuttaa ärtymystä työympäristössä. Miten ollakaan: WHO on antanut 35 desibelin suosituksen koululuokkien ja päiväkotien taustamelulle. Meidän kouluissamme melutaso on aivan varmasti ihan toista luokkaa. Taustameluahan syntyy muustakin kuin puheesta, ikkunoiden takaa, koneista, liikenteestä.
Mitä aktiivisemmin oppilaat osallistuvat, sitä korkeampi melutaso. Miksi olla huolissaan? Lapsilla melulle altistuminen on erityisen haitallista. "Ajattelemiseen, muistiin ja tarkkaavaisuuteen liittyvät toiminnot häiriintyvät enemmän lapsilla kuin aikuisilla." Muisti, keskittyminen, puheen erottaminen, lukemaan oppiminen ja luetun ymmärtäminen vaikeutuvat.
Hintsasella on paljon muutakin tietoa asioista. Hänkin joutuu myöntämään, että melu on vielä melkoisen nuori tutkimusalue. Joka tapauksessa lapset joutuvat eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millaisesta kotiympäristöstä he tulevat. Myös kouluissa meluisammissa ympäristöissä olleet oppilaat olivat esimerkiksi sitoutumattomampia toimintaan tai uppoutuivat harvemmin tiiviisti käsillä oleviin ongelmiin. "Hyvämuististen ja huonomuististen oppilaiden suoriutuminen huononee melussa suhteessa yhtä paljon, mutta koska hyvämuistiset muistavat ylipäätään enemmän kuin huonomuistiset, heidän muistamiensa asioiden määrä pienenee absoluuttisesti mitattuna enemmän kuin huonomuististen."
Kun voidaan todeta, miten melulle altistuminen on yhteydessä stressistä aiheutuviin kielteisiin tunteisiin ja vaikkapa kohonneeseen verenpaineeseen, kuinka koulu ja opettajat ovat ottaneet tämän huomioon rakentamisessa, oppimistilanteissa, opettajakoulutuksessa ja niin edelleen? Olisiko tässä yksi tärkeä syy viihtymättömyyteen koulussa, kun koululaisten asenteet ovat kääntyneet yhä kielteisemmiksi?
Pedagoginen viihtyminen
Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan tuore kirja Rakenna oppiva ryhmä, alaotsikkonaan Pedagogisen viihtymisen käsikirja (PS-kustannus 2014) sanoo jo takakannessaan, miten "opettajat tulevat työpaikalleen ensisijaisesti opettamaan, oppilaiden näkökulmasta sosiaalisten suhteiden hoitaminen on oppimista tärkeämpää. Se, minkä opettajat yleensä kokevat työrauhaksi, on oppilaiden mielestä passiivista hiljaisuutta." Pedagoginen viihtyminen on tekijöiden mielestä tila, jossa oppilaat ovat turvalliseksi kokemassaan ryhmässä uteliaita ja motivoituneita oppimaan. He kokevat lisäksi voivansa vaikuttaa koulussa itseään koskeviin asioihin. "Edellytyksenä on että oppilaiden ja opettajien elämismaailmat kohtaavat entistä paremmin ja että opettaja ottaa ryhmän ohjaajan roolin sen sijaan, että yrittää opettaa yksilöitä luokassaan."
Kirja on oikeastaan eräänlainen pamfletti, niin usein se haastaa miettimään uudelleen opetuskäytäntöjä ja kanssakäymistä oppilaiden kanssa.Tutkimustietokin haastaa aika rankasti nykykoulun - ja myös opettajakoulutuksen. Ryhmääntymisen tuntemus, nuoren elämän kokonaisvaltaisuus, osallisuus koulutyöhön tai tuo ainainen isojen luokkien ongelma, oppimiserojen suuri määrä. Lisäksi koulun muuttunutta tehtävää on tarkasteltava - ja nimenomaan tieto- ja viestintätekniikan uudenlaisten haasteiden ja mahdollisuuksien kannalta.
Onko meillä tosiaan vielä koulussa puurtamisihanne?
Tekijät jaksottavat ensiksi kirjansa koulun muuttumisesta opettajien tai oppilaiden kouluun. Mikä on opettajan asema ja miksi koulussa ollaan? Miten oppituntien välttämättömästä pahasta päästään samaan peliin? Tähän vastataan kolmannessa osiossa turvallisuudesta, uteliaisuudesta, vuorovaikutuksesta - noista pedagogisen viihtymisen kulmakivistä. Tekijät nostavat esille nimenomaan turvallisuuden tunteen, uteliaisuuden merkityksen oppimisessa, mielekkään vuorovaikutuksen ja lopuksi lempiaiheensa ryhmästä työvälineenä.
Rakenna oppiva ryhmä kuuluu sarjaan Opetus 2000. Se sisältää myös paljon suoria kommentteja opetustyöstä, pohtimisen kulmakiviä ja tiivistää ja selkeyttää mainiosti vielä erikseen peruskäsitteitään.
Meikäläinenkin, jonka varsinaisesta koulunkäynnistä on todellakin aikaa, tuntee innostuvansa asiaansa paneutuvien tekijöiden uskosta. Varsin monessa kohtaa kirjassa puhutaankin hiljaisuuden koulusta ja pedagogiasta, joka on todellakin tuttu. Jäin miettimään kuitenkin tuota edellisen kirjan sanomaa eriarvoisuuden lisääntymisestä meluisassa ympäristössä. Miten opettaja hallitsee tällaisen kokonaisuuden? Kerettiläisesti muistan kyllä, miten hyvin koko luokkamme oma opettajamamma opetti ja täsmensi asiat hiljaisuuden tilassa. Hän käytti ilmeisesti pedagogisesti oikein niin rauhallisen ilmapiirin, sanojen ja liitutaulun kertaamiset ja tietenkin myös ovelan lahjonnan: paras rivi sai aina lauantaisin palkkioksi karamellin. Mutta karttakeppimentaliteetti on muisto - toivottavasti, kuten tekijöiden aikaisemmassa bestsellerissä todetaan.
Nyt ilmoitetaan yksiselitteisesti: "Nykyaikainen oppimiskäsitys johtaa myös koulutilojen avaamiseen. Hiljaisuuden pedagogiaa tukeneet käytäväkoulut suljettuine luokkahuoneineen ovat auttamattomasti vanhentumassa. Luokat ovat ahtaita, ja niissä aktiivinen vuorovaikutustilanne on usein vaikea järjestää ilman että ainakin jotkut kokevat sen häiriöksi. Pieni tila aiheuttaa myös helposti reviirin vahtimista, hermostumista ja kinaa."
Luulenpa, että mieluusti menisin Haapaniemen ja Rainan kouluun, missä yhteisöllisen pedagogian mukaan oppisin paljolti ohjatussa vertaisryhmässä ja aktiivisen, prosessinomaisen toiminnan avulla. Kouluja on näköjään aikaisemmin kehitetty siis opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Tästä lähtien taidankin mennessäni kouluihin puhumaan kirjailijantyöstä tarkistaa ensiksi millainen luokkatila on... Nyt alkaa harmittaa, että luokkakäynnit lähes poikkeuksetta ovat tunnin mittaisia luokan edessä esiintymisiä ja lasten viihdyttämisiä. Mitenkähän niitä voisi ohjata yhteisöllisempään suuntaan?Silti haluaisin, että myös melusta koulussa puhuttaisiin paljon enemmän. Meluherkkiä on yllättävän paljon! Mutta se on ehkä taas uuden pamfletin aihe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti