Topelius ja Gorilla, Runebergin Penni ja mäihämainarit

Kyllä ei Finlandian lasten/nuortenkirjan palkinto ole todellakaan ainoa lastenkulttuurin puolella operoiva tunnustus (joskin rahallisesti suurin ja samalla julkisuutta eniten hamuava). Onneksi näin, sillä Finladiakuusikon varjoon jää melkoinen suma varteenotettavia työsuorituksia.Kun lisäksi näissä muissa palkintoryppäissä nostetaan esille mielenkiintoisempia kokonaisuuksia ja rohkeampia valintoja, niin mikäs on helpompaa kuin hykerrellä ja toivoa vielä enemmän julkisuutta. Lastenkulttuurin valtionpalkinnon valintaporukka teki sekin uudentyyppisen ratkaisun palkitessaan kokonaisen kustantamon. Nyt olisi syytä tarkemmin tutkia, miten Etana Editionsin lähinnä kuvakirjatarjonta on erilaista ja uudenlaista kuin vakiintuneempien kustantajien vaihtoehdot. 

Onhan meillä Vuoden sanataideteko, Rakkaudesta kirjaan, LukuVarkaus, Kaarina Helakisan, Vuoden kauneimpien kirjojen lista, Punni ja Blogistanian Kuopus-palkinnot ja niin edelleen.

Ja toki Suomen tietokirjailijat palkitsi kohtuullisen mainiolla summalla Tietopöllöllään tuotteliaan Laura Ertimon, jonka monipuolinen tietokirjatuotanto on ollut blogissanikin aikaisemmin esillä. Hiukan kansainvälisempää tunnustusta tuli myös Jens Mattsonin ja Jenny Lucanderin Vi är lajon –kuvakirjalle (Förlaget 2019), joka pokkasi Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon. Riipaiseva tarina kertoo isoveljen sairastumisesta syöpään ja kuoleman kohtaamisesta.

 Gorillat, ihmissudet ja rohkeat sadut

 Suomen nuorisokirjailijat ry:n traditionaalisten Topelius- ja Lydecken  -ehdokkaiden julkistus osuu nyt sopivasti joulun kirjarumban alkukahinoihin kuten myös Junior Runebergin kirjalista. Molemmista voi poimia hyviä vinkkejä joulun ajan lukemiseen – toivottavasti mediakin ehtii vielä edes hiukan tukemaan monimuotoisen ja tasokkaan lasten/nuortenkirjatuotantomme edustajia. 

 Kati Vuorennon Penni ja tyhmät pojat

Huomaan heti, miten Tapio Mikael Huuskan satukirja on molemmilla listoilla. Ehkä tekijäksi on järkevää vaihtaa taiteilijanimi eli Christal Snow – sehän luo koko projektiin jotenkin erilaisen, salaperäisemmän tunnelman? Joka tapauksessa Penni Pähkinäsydämen ja kauhean kadotuskakun (Tammi 2020) kohdalla alkaa saman tien lukiessa mielihyvällä tutkailemaan erilaisia lapsuuden vaikutteita ja muistumia. Ajattelen myös, että hyvä kustannustoimittaja on kirjailijan tukena todella tärkeä osa kokonaiskuviota.

Toinen kaksonen molemmilla listoilla on Tuutikki Tolosen mainio sarjan aloitus Agnes ja unien avain (WS 2020), sekin blogissani jo hymistelty taitava kudelma. Huomiota kiinnittäisin vielä siihen, miten molemmissa kirjoissa on kuvittajasuosikkini Kati Vuorento tehnyt hennoilla lentävillä viivoillaan hienosti kirjojen sävyihin uppoutuvan tunnemaailman.

Onpa raati löytänyt mukaan myös hersyvän selkeästi Anderseninsa lukeneen Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin vaihteluksi satuileman Talventaian tarinoita-sarjan ensimmäisen osan Lumikuningattaren lumous (kansi Johanna Junkola, Otava 2020). Tässäpä ei kovin paljoa humoristista arkirealismia olekaan, sillä Lapissa herännyt Sejtas on tuhoava pahuus, jota vastaan Greta tarvitsee kaiken rohkeutensa ja uskon itseensä.  Jotain tuttua on lopun huipennuksessa, missä Greta tajuaa lukevansa Suuren kirjan sivuilta itsestään hetki hetkeltä. Lampelalla on idea: ”Niin on. Ja tälläkin hetkellä on eräs, joka lukee sinun tarinaasi. Juuri nyt hän lukee tämän lauseen ja järkyttyy tajutessaan, että me puhumme hänestä. Sillä kirjoissahan vain harvoin puhutaan lukijoista, mutta ilman lukijoita ei ole tarinoitakaan, niin se on.” 

Muutenkin Lydeckeniä tavoittelevat avaavat erilaisia mahdollisuuksia: on Miikka Pörstin Gorilla (kuvitus Anna Vasko, S&S 2020), joka omanlaisellaan vertauskuvallisuudella selvittelee tunneherkän pojan reaktioita vaikkapa kiusaamiseen päiväkodissa. Kätevästi tilanteeseen tarjotaan ratkaisujakin. Hyvä kaveri, joka hänkin helposti särkyy, antaa vertaistukea, ja lopulta masentunut kiusaajakin, gorilla, tajuaa yhteisöllisyyden huvit.

Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan on taas kantaaottavan lajin edustaja hiukan Radio Popovin tapaan. Yhteistyö on tässäkin voimaa, ja pakolaisteema sivuaa lasten oikeuksia. Kustantaja on hauskasti nimetty Ran Raniksi.

Topeliuksen ehdokkaat ovat kovin fantasia- ja dystopiaviritteisiä. Tämäkö on nykyisin tunnelmamme? Maailma vedennousun jälkeen, muinaissuomalainen maaginen yhteiskunta, ihmissudeksi muuttava virus, poliisin luotiin kuoleva sijaisperheen kasvatti, oman seksuaalisuuden etsiminen ja masennuksen hoitaminen.

Ehkäpä nuortenkirjallisuus on todellakin jonkinlainen peili?

 Runebergin vaihtoehdot

 Lasten lukuintoa edistämään tarkoitettu Runeberg Junior on samalla hyvä kattaus suomenruotsalaista lasten ja nuortenkirjallisuuden tekijöitä. Suomenkielisiä tarjokkaita on siis kaksi molemmilla listoilla, mutta kovin tuttu on myös edellisenä vuonna mukana ollut Tapani Bagge. Nyt ehdolla on löyhästi historiaa hyväkseen käyttävä saman sarjan uusin, Rautamiehen arvoitus (kuvitus Carlos Da Cruz, Karisto 2020). Ehkä ehdokkuus kertoo jotain kotimaisen varhaisnuorten jännitys- ja seikkailukirjallisuuden kapeudesta tällä hetkellä? 

Neljäs suomenkielinen kirja on sarjan Värikkäät aloitus sekin eli Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuus. Pohjaidea on mainio: taikaa löytyy värien kautta eli kukin perheen lapsi omaa erikoisia kykyjä oman värinsä avulla. Mukaan saadaan sovitettua luontevasti myös erilaisuutta, eristäytymistä, ennakkoluuloisuutta ja kaipuuta yhteisön jäseneksi.

Ruotsinkielisiä kirjoja tulee luetuksi ja käsille aivan liian harvoin. Siinäkin mielessä Runebergin lista on samalla myös lukukehotus. Mukana on kolme mukavasti helppolukuista ja yksi monisyinen ja runollinen kunnianosoitus Edith Södergranille, jonka viimeiseksi jäi samanniminen kokoelma. Kristina Sigurdotterin  Landet som icke är (kuvitus Clara Dackenberg, Förlaget) kuvastelee samalla Astrid Lindgrenin, Narnian ja Liisan ihmemaailman viitteitä.

Vain Karin Erlandssonin Nattexpressen (S&S 2020) on ehditty kääntää suomeksi. Yöjuna (kuvitus Peter Bergting) vetää mukavasti runsaan dialoginsa kanssa mukanaan alusta saakka. Jouluunkin liittyvässä tarinassa 11-vuotias Danja huomaa isoäitinsä muistin heikentyneen. Kun tämä katoaa kotonaan, Danja sytyttää sattumalta vanhan kynttilän ja kutsuu näin paikalle yöjunan, isoisän keksimän rautatien katoavien ihmisten löytämiseksi. Ihmiskohtaloita, toiveita, jännitystä sopivin määrin. Ja sitä magiaa. jota ylläpitää myös sarjakuvamaisen taitava kuvitus. 

Seuraavaksi porvoolaiset esikoululaiset ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat lukevat ja valitsevat lopullisen voittajan. Tässä saattaa piillä oma jännityksensä. Miten kirjojen anti avautuu ja lukuinto kasvaa 6-8-vuotiaiden lukutasoille? Mutta voihan näitä kirjoja lukea heille ääneenkin. Värikkäästi. 

 

Maailmankaikkeuden raja

 Niin, miten kuvakirjan avulla voitaisiin selvittää uteliaille pienemmille murkuille äärettömyyttä ja filosofisia ajatuksia mittaamisen mahdottomuudesta? Ainakin Jukka Laajarinne uskaltaa yrittää Mahdottoman suurella puullaan (kuvitus Mari Luoma, Gaudeamus 2020). Tietokirjahan tämä on, kun julkaisija on maineikas tietokirjakustantamo. Alaotsikko kertoo pelottavan isosta kohteesta: Tarina äärettömästä. Teosta on ideoitu yhdessä Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoiden kanssa, mutta onhan Laajarinne jo filosofoinut muumienkin kanssa elämän ihmeistä ja madonluvuista. Takakannen mukaan teos sopisi 6-9-vuotiaille eli siis esikoulusta alakoulun kolmasluokkalaisiin. Niinpä kirjassa ymmällään on nuorempia lukijoita ajatellen Riikkinen, Kekomielen muurahaispesän pienin mittarimato Oukan kanssa. Puun kaikki haarat on tutkittava ja selvitettävä kummallisuudet mököjäkäräisten ja mäihämainarien toimissa. Ymmärrän näiden nimitysten hauskuuden, mutta luettaessa ne tahtovat koomisesti sotkeentua.Jukka Laajarinteen hauska omakuva löytyi puolestaan Gaudeamuksen infosivuilta.

Mukavasti jännitystä lisää tolkienmainen lopullinen taistelu. Latvuksessa on Raja, josta kukaan ei ole palannut. Mieleen tulee myös erilaisia tutkimusmatkoja, joita kirjan seikkailu muistuttaa. Ja vaikka väliin seikkailun päämäärä haarautuu ja polveilee, niin ehkäpä idea äärettömyydestä tosiaan tulee konkreettiseksi – ainakin puun kannalta ajateltuna. Raja nimittäin lumoaa Oukan, mutta juuri ennen puun äärimmäisiä tuskin näkyviä oksien haarautumia se herää ja perääntyy. ”Tuntui kuin Oukka olisi kurkottanut kohti mahdotonta. Kuin Puun raja olisi ollut maailmankaikkeuden raja. Hetken matkalaiset horjuivat määrättömän partaalla.”

Aina väliin Laajarinne heittää mukaan varmaan itsekseen myhäillen uusia näkökulmia jo tehtyyn puun ympärysmitan tulokseen. Entä jos mittaaja olisikin oikein pieni ja kulkisi kaikki raot ja kuopatkin? Väliin hykerryttää myös erilaisten asujaimistojen luulot ja perinnetiedot, jotka saattavat nekin viedä harhaan tai sitten eivät. Ja kuten odotinkin, niin lopussa tekijä toki pääsee myös avaruuden äärettömyyteen, tosin vain ikään kuin huokaisten: ”Mutta sitten sanoin Riikkiselle, että olin lukenut niinkin mahtavista äärettömistä, etteivät numerot riitä alkuunkaan!”

Pisteenä äärettömän päällä onkin loppukuva, missä pimeässä yössä puun varjoviivat näkyvät taivaalla mollottavan kuun valossa. Sitä ennen Mari Luoma on saanut päästää visionsa ja värinsä valloilleen: muurahaisten matkaa kelpaa katsella myös näppärien hahmojen, puun sokkeloiden ja maisemien värien kautta. Pienemmille juuri kuvat antavat hyvää tukea jaksaa sinänsä ei niin rientoisa peruskuvio loppuun saakka – onneksi dialogia on paljon, jotta lukemista on mukava äänilläkin näytellä.’

Voi jäädä ennen joulua miettimään muitakin äärettömyyksiä. Joulu sukeltaa vuorenvarmasti esiin taas uudelleen niin monissa kansissa. Ja vanhoissakin on äärettömän paljon valinnanvaraa.