Finlandiassa ahmitaan, tarinat pysäyttävät

 Suuren lukemisen ja kirjallisuuden juhlan piti räjähtää katsojille Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa. Räjähti mikä räjähti eli ohjelman alkuun sommiteltu jonkinlainen animaatiohurlumhei tosiaan sai niskakarvat kihelmöimään. Olen ajatellut, että kirjoihin voisi liittyä tuota tähän aikaan harvinaisempaa rauhallista nautiskelua, makustelua ja rentoutumista. Nyt juontajat ahmivat liukuhihnalta kirjan toisensa jälkeen.

Kontrasti ainakin oli huikea, kun palkintojen paljastuspaikaksi oli valittu vanhan ajan rauhaa henkivä kynttilänvalossa lepatteleva kartanomiljöö. Tosin alkuun oli sijoitettu ilmeisesti pakollinen rahoittajan puheenvuoro. Siitä selvisi, että niin raadit kuin diktaattoritkin valitsee pieni alan porukka – mutta tietysti hurjasti pähkäiltyään ja neuvoteltuaan.

 Aikaako tuhlattavaksi?

 Joko nyt palkintoihin? Ei, sillä pitää kai olla kevennystä tai ainakin trubaduuri. Paikalle oli saatu Jaakko Martikainen (julkaissut juuri laulutekstinsä Lihavia luurankoja), rakastettu laulaja-lauluntekijä kitaransa kanssa. Varmaan paljastan syvän tietämättömyyteni, mutta en tunnistanut esiintyjää. Sen sijaan odotin malttamattomana pitkän laulun loppumista, jotta päästäisiin asiaan.

Palkinnot tulivat ja saajat saivat jonkin verran aikaa kertoa tuotoksestaan. Diktaattorit pitivät puheensa, eivätkä ne huonoja olleet, ei varsinkaan kapellimestari Hannu Lintu. Hänen henkilökohtaisen koskettava perustelunsa ilmensi myös lopullisen palkinnon sattumanvaraisen kohdentumisen. Jokin jossakin kirjassa tavoittaa lukijansa kokonaan. 

Kaikissa palkituissa oli vahva yhteys historiaan ja/tai tällä hetkelläkin läsnä olevaan ongelmaan. Olivat synnytystalkoot, polio. jälleenrakennuksen aika, oli sotien aikainen tanssikielto, oli Anja Portinin Radio Popovin lasten laiminlyömisen taustat ja parannuskeinot. Tämän ”fantastinen satu” keskittyy hyvään pahasta huolimatta ja ”sen olisin halunnut lukea yhdeksän vuotiaana ja vanhempana omalle lapselleni”, totesi näyttelijä Christoffer Strandberg.

Kyselin ystäviltäni varmuuden vuoksi kommentteja tuntemuksista suuren lukemisohjelman parissa. En ollut aivan yksin. ”Missä on Seppo Puttonen? Olisi saatu kunnon keskustelua.” ”Laskin, että trubaduurin kolme laulua veivät melkein saman ajan kuin voittajien haastattelut. Kaipasin tilalle vaikka muiden palkintoehdokkaiden nopeaa esittelyä.” ”Ohjelma näytti nopeasti kokoon kasatulta. Ja niin varmaan olikin, koska eihän siinä montaa päivää aikaa ollut. Laulaja ja kitarat on aika helppo ratkaisu, vaikka ilmeisesti jos oikein kuulin yhteyksiä oli kirjallisuuteenkin.”

Mitenkähän ensi vuonna kirjojen ahmiminen sujuu? 

Tarinoiden monenlaiset tilkut

 Finlandian palkittujen tarinat varmasti saavat lukijansa. Mielenkiintoisesti tiedon ja tarinan yhtäläisyyksiä näistäkin kirjoista voi analysoida ja eri tavoin tykästyä. Vallan tiukasti asiaan paneutuu uusi paksu tutkijoiden kooste Kertomuksen keinoin (Gaudeamus 2020), joka pohtii tarinallisuutta tietokirjoissa ja mediassa.

Aiheeseen on tartuttu myös lasten ja nuorten tietokirjoissa. Löysin nopeasti esimerkeiksi kolme opusta, joissa jo kirjojen nimissä tarinalla on roolinsa. Katariina Vuoren Tarinataikurit (kuv. Maija Hurme, Lasten Keskus 2020) sisältää todella mielikuvitusta ruokkivia sanataideharjoituksia lapsille päiväkoteihin, kerhoihin ja kouluunkin. Ne eivät ohjaa liikaa, vaan auttavat alkuun monin eri tavoin - näin lapsen oma tarinointi antaa aikuiselle paljon tietoa lapsesta itsestäänkin.

Tarinaosaset kulkevat houkuttelevilla otsikoilla: kuvituksista mennään pulahdusten (omituisten paikkojen) kautta tarinan eri osasiin, jotka on hyvä nekin suurin piirtein hallita päähenkilöstä minuun ja häneen. Mukana on myös satumaisia askarteluvinkkejä ja ilokseni myös oma osastonsa faktalle ja fiktiolle. Tämän tapainen tiedon luikerteleminen tarinaan kun jää useimmista kirjoittamisen ja lukemisen oppaissa hoitamatta. Osasto osoittaa samalla, miten mainiosti tietoa voi käyttää tarinan tukena ja osana. Luontevaa on lähteä omasta itsestä, sukupuusta, perheestä ja touhukkaasta päivästä. Työtä on tarjolla ja tärkeitä uutisia, neuvoja aikuisille ja oma keittokirja ja niin edelleen – kaikki myös vinkkejä omille aikuisille. Maija Hurmeen vekkulit vinjetit ja hahmot riemastuttavat. Ja saahan näistä vinkeistä aikuinenkin tehdä tarinansa vastavuoroon jälkikasvulleen.

Liisa Lauerma on tehnyt useita kiinnostavia historiapoimintoja niin museoiden., urkujen kuin sukuhistoriankin vaiheilta. Nyt ollaan jälleen vanhojen asioiden parissa, kun on Elinan mummin kierrätyspäivä ja Tilkkutarinoita (kuv. Aija Saukkonen, Warelia 2020).  Kirjan kehyksenä on mukavan arkinen ja tuttu: esineitä kasaantuu laatikkoon ja kaappeihin. Niitä purkaessa ja lajitellessa Lauerma pääsee samalla kertomaan eri ihmisten muistojen kautta niin elämäntapojen, tekniikoiden tai arjen työn muutoksista. Kätevästi muistellaan lumiukon myssyjä, farkkudiskoa, potkupukuja ja vauvanvaatteita, silkkihuivia, ristipistoja, pellavakeittiönpyyhkeitä ja opiskellaan nyrkkipyykkiä. Lisätietoa sijoitetaan kuhunkin lukuun tarinoiden lisäksi omalle alustalleen: on silkin historiaa, pellavan muuttumista kankaaksi, villan työstämistä, mutta myös sopivasti kantaaottavia huomioita vaatehankinnoista ja vaikkapa t-paidan kulusta lopullisesti ostajalleen. Lopussa on isäksi laajahko osio kysymyksiä ja tehtäviä lasten vanhempien ja isovanhempien yhteisiin hetkiin.

Sankareita nuorille - JT Lindroos

 Tarinoita nuorille ja erityisille

 Formaatti sama, kuvaraamitus sama, tilankäyttö sama. Mikä erottaisi tämän sankarikoosteen kaikista muista? Jonkinlaisen eron saattaa tehdä tekijäryhmä. He – 29 kpl - käyvät Kallion lukiota Helsingissä ja ovat mukana KirjaKallio-lukuhankkeessa. Miten Sankaritarinoita nuorille nuorilta (kansi Victor Bäck, Into 2020) kokoelma sitten eroaa varttuneempien toimituskuntien kavalkadista? Takakansi toki hehkuttaa, miten tässä näytetään muutosvoimaa ja tulevaisuutta. Mukana on kuitenkin aika paljon ennestäänkin tuttuja kohteita Alan Turingista Anne Frankiin, Greta Thunbergista Stephen Hawkingiin. Ehkäpä pieneen briljailuun kuuluu Mehiläinen tai Mozart tai Gutenberg tai Jeanne d’Arc? Kirjoittajille nämäkin ovat tietysti merkinneet jotain erityistä, vaikkeivat erityisen nuoria olekaan. Niitä taas löytyy vähän sieltä täältä Robin Packalenista Leonardo d’Caprioon.

 On ulkolaisia poliitikkoja, matemaatikkoja, sarjakuvantekijöitä, rauhanaktivisteja, keksijöitä. Suomalaisista armon ovat saaneet näyttelijä Antti Holma, autourheilija Emma Kimiläinen-Liuski, jääkiekkomaalivahti Noora Räty ja media-monitoiminainen Miisa Nuorgam.  Ehkäpä erilaisuus kiteytyy Megan Jayne Crabbeen? Kehonpositiivisuusaktivisti kuulostaa ammattina aika hurjalta, mutta varmasti kiinnostaa nuoria – ja vähän vanhempiakin?  Oikeastaan useimmissa sankarikirjoissa kuvitus on osoittautunut mielenkiintoiseksi kavalkadiksi, niin tässäkin. Muotokuvan tekijöitä on 17, enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä. Nämä analyysit taitavat olla tuoreempia kuin aika lailla samaan kirjoitusmuottiin/ohjeistukseen? pakkautuneet esittelyt. Joka tapauksessa kirjasta löytää hyviä nostoja, eivätkä valinnat varmaan ole olleet helppoja.

Leijonatarinoissa erityisille lapsille (kuv. Anja Reponen, Otava 2020) Miia Malmilla on selkeä päämäärä.  ”Halusin osoittaa, että aika moni nykyajan mittapuulla erityinen ihminen on vaikeuksistaan huolimatta pystynyt saavuttamaan jotain itselleen ja yhteiskunnalle merkittävää. Juuri omien erityispiirteidensä ansiosta. Nämä inspiroivat esimerkkitarinat näyttävät, että mikä tahansa, ihan mikä tahansa, on mahdollista.”

Näissä yhden sivun mittaisissa esittelyissä on todellakin tuota tekijän painokkaasti esittämää kannustusta. Mukana on viisikymmentä esikuvaa, joista useimmat koko ajan esillä eri tavoin julkisuudessa. Kooste on sekä edustava että tavalliselle asiaan vihkiytymättömälle varmasti yllättävä. Sekä erityispiirteiden että ammattien ja eri alojen edustus on ilmeisen tarkasti mietitty. Mukana on joitakin ns vanhoja staroja Agatha Christiestä Mozartiin ja Alvar Aaltoon, mutta muuten liikutaan tässä ja nyt. ADHD ja lukihäiriö taitavat dominoida, mutta mukana on myös pakko-oireiset häiriöt, Tourette, Dawn,  Asperger ja autismi.  Liikunta- ja kasvuongelmatkin näyttäytyvät. 

Ja tarinat ovat todella innostavia ja näyttävät miten päästään eteenpäin. Kotimaiset ja ulkomaiset esikuvat vuorottelevat, joskin suomalaisia alansa taitajia on tietenkin enemmän räppäreistä tubettajiin, urheilijoista näyttelijöihin ja tieteen tekijöihin. Lukiessaan saa myönteisesti yllättyä useaan kertaan, miten lapsuuden ja myöhemmänkin varttumisen vaikeuksista voidaan ponnistaa oman alueensa ammattilaiseksi. Anja Reposen kasvokuvat ovat samalla tapaa erilaisia ja samalla esikuviaan jännittävästi jotenkin psykologisesti luotaavia.

Näiden kirjojen kokonaisuudet ovat mukavasti lukukelpoisia – mutta ne pysäyttävät. Niitä ei ahmita. Niitä käytetään uudelleen ja ne herättävät erilaisia tapoja kokea ja toimia.