Helsingin kirjamessut - kanan vai kotkan lento?

 

 

Ehkäpä molempia. Ilmeisen nopeasti kohoon kyhätyssä kokonaisuudessa petti ensin tekniikka, niin kuin odottaa sopikin. Kommervenkkien jälkeen pääsi jo surffailemaankin ja aistimaan virtuaalimeteliä ja tungosta. Niitähän ei ollut, mutta kummallisen tavanomaiselta meno näytti. Lavoja oli toki vain kolme, joten ymmärrän, että oli varmaan pakko tiivistää ja rajoittaa.

Silti jäi kaipaamaan tietotekniikan suomia mahdollisuuksia, varsinkin kun kyse oli televisio-ohjelmien kaltaisesta ilmiasusta. Kameratyöskentely oli valitettavan kaavamaista, eikä kuvitusmahdollisuuksia otettu oikeastaan lainkaan käyttöön. Ymmärsin, että esimerkiksi yhden lavan ohjelmat olivat ainakin osittain ennakkoon filmatut, joten ainakin siellä olisi voinut kuvittaa paljon enemmän. Kun kyselin kollegoilta mielipiteitä, palaute oli aika samanlaista.

 ”Hyvä kirjailija ja hyvä haastattelu eivät aina kohtaa. Miksihän kuullaan usein ne kuluneimmat kysymykset.” ”Älyn ilotulitusta oli kun E Wallacen suomentajaa haastateltiin, vaikka johdattelija oli jouduttu äkkiä vaihtamaan. Tuli paikattua sivistysaukko kun tiedän, etten lue Wallacen yli 1000-sivuista kirjaa.” ”Parasta on kun englanninkielinen haastattelu on nyt tekstitetty suomeksi. Esim Elizabeth Stroutista sai kaiken irti. Ja parasta myös, että voi katsoa 8.11 saakka.” ”Parhaimpia olivat tiedeohjelmat. Useissa esiintyjät olivat selväsanaisia, ja asiat esitettiin todella mielenkiintoisesti.”

Kaisa Happonen ja Anne Vasko

 Mutta lasten ja varhaisnuorten ohjelmat!

 Niitä sai hakea suurennuslasin kera. Liekö ollut niin, että kustantajat saivat tietyn määrän lava-aikaa, ja lapset joutuivat statisteiksi? Kirja-Kallion varttuneempien ohjelmat puolestaan painottuivat fantasiaan ja muodikkaisiin pintakuvioihin kuten myös kirjallisen makuiset kysymykset. Löytyi sieltä sentään karhu Murr ja ilmastonmuutos-kirjat muutamien tavanomaisempien bestsellereiden takaa. Mutta mitä sitten olisit itse lavalle tuonut, kollega kysyi uteliaana. No, upeasta koronavuodesta olisi voinut poimia lähes mitä vain. Jos vain ottaisi vielä esittelemättä olevien kirjojen päältä messujen teemaa tulevaisuudesta ja luonnosta, niin kutsuisinta lavalle esimerkiksi mainiot keskustelijat Raili Mikkasen ja Reetta Niemelän.

 Julmat pedot kirjamessulavalle!

 Railin matka ahman sielunmaisemiin alkaa Ähtärin eläinpuistossa Julian ja Matin tapaamisella. Suuressa ja pienessä ahmassa (Rpbustos 2020) hän puhuu sekä ahman kanssa että kertoo suoraan lukijalle perustietoja ja kokemuksiaan tuosta ristiriitaisesti vainotusta eläimestä. Kolmensadan eläimen populaatiota voi verrata vaikka oman koulun oppilasmäärään! 

”Tiesin, ettei ahma luonnossa tule lähelle ihmistä, vaan pakenee heti hajun saatuaan tai äänen kuultuaan. Niillä on ihmisistä huonot kokemukset. Ahmat olivat jo uhkaavasti häviämässä Suomesta kokonaan, sillä niitä metsästettiin säälittä. Onneksi ne välillä rauhoitettiin. Nyt niitä saa metsästää muutaman vuodessa ja vain luvalla.” 

 Julia ja Matti ovat hyviä esimerkkejä alkuun. Niiden kautta edetään pesän valintaan, selvitetäänkö ahmiiko ahma tosiaan vai miksi sitä väitetään verenhimoiseksi tappajaksi.  Entä missä ahmoja näkee ja missä ne liikkuvat? Itse yllätyin varmaan monen muunkin ahman luontodokumentin seuraajien tavoin, kun näin miten nopea ja sitkeä juoksija ahma on. Kolmessa viikossa voi taittua jopa tuhat kilometriä.Ahman päivitystä varmasti on tarvittu, ja tässä se tehdään erinomaisten taitavien kuvaajien valokuvien saattelemana. Hauska yksityiskohta on alku- ja loppusivujen yhdistelmä: alussa näkyvät ahman jäljet talvisessa metsässä, lopussa avautuu Ahmavaara Syötteen kansallispuistossa. Juuri siellä ahman jäljet on kuvattu.

 Pelon ja vihan juuret

 Ahma ja susi ovat aika hyvä parivaljakko, kun puhutaan eläinten suojelusta ja mistä viha oikeastaan kumpuaa. Reetta Niemelän pienen pamfletin nimi on dramaattisesti Älä vihaa minua. (Kuv. Sanna Pelliccioni Karisto 2020) ja se ainakin herättää kysymyksiä – varsinkin kun kansikuvassa on hellyttävän näköinen koiranpentu (no, sudenpentuhan siinä, kuten lopuksi selviää).  Kirja alkaa hämähäkin puheenvuorolla. Idea selviää: ns vihatut luontokappaleet kirjoittavat tuntemuksistaan ihmisille. Samalla annetaan hiukan tietoa ja taustaa kustakin. Kuvituksista saa suurin piirtein kyllä selville, kenestä puhutaan, ja ehkä valokuvat olisivatkin olleet jopa liian rajuja tähän puolustuspuheenvuoroon. Jäin kyllä miettimään tuota viha-sanaa, joka on niin setvitty ilmaus tällä hetkellä. Vihataanko hämähäkkejä? Vai onko se vain vaistomainen epämiellyttävä tunne, joka saattaa sekin vaihdella vaikkapa koon ja ulkomuodon suhteen? Lopussa on tärkeitä ajatuksia juuri pelon, vihan, inhon ja ällötyksen suhteen. Reetta on vankasti sitä mieltä, että asiallisen tiedon saaminen voi muuttaa näitä tunteita myös arvostukseksi. Punaisena lankana on lisäksi ymmärtää jokaisen luontokappaleen tärkeys kokonaisuudelle. Vieraslaji-käsitettä selvitellään ja muutenkin tietopaletti on hallussa.

 Hidasta aikaa kirjamessuille?

 Puoleen tuntia on aikaa haastella. Mistähän juuri tuo määrä on tullut? Yhä nopeatempoinen ihminen ei messujen mielestä enempään kykene? Miten olisi varsinkin nettipuolella väliin kunnolla aikaa puhua ja pureutua syvemmälle? Minäkin ottaisin mieluusti vielä kolmanneksi silloin sujuvasanaisen Aura Koiviston. En ehkä hänen Panda-kirjaansa ja Kiinan muuttunutta eläinstrategiaa, vaan Kadonneet eläimet (kuv. Anu Vanas, Minerva 2020).  

”Mitä jos voisimme kurkistaa kauas menneisyyteen? Jos voisimme nähdä tuhansien ja miljoonien – ei, vaan kymmenien miljoonien vuosien taakse? Olisimme varmasti ihmeissämme.” Auran letkeän sujuvassa seurassa voimme näin tehdä – ja olla ensimmäisiä ihmisiä hämmästyttävissä maisemissa. Koivisto on tottunut tietokirjailija, joka nyt lähtee lukijansa kanssa muinaisuudesta palaamaan hiukan lähemmäksi omaa aikaamme. Muinaismetsässä löydämme alkuapinan, pelästymme konkkanokkaista kasvissyöjää, jättilintua, näemme valaan, jolla on pienet jalat ja ihmettelemme sarvikuonojen jättiläistä. 

 Kuvitus tuo eläimet jännittävästi lähelle. Aukeamilta löytyy punaisella perustietoja ja syventävää faktaa kertomuksien tueksi. Mikä on koirakarhu? Koivisto on valinnut sivuille sekä aikakautensa tärkeitä eläimiä että mielenkiintoisia, nuorta tutkijaa hetkauttavia kohteita. Tietysti mukana on sapelihammastiikeri ja luolakarhu, jota ei todellakaan haluaisi elävinä kohdata. Lähempänä meitä esitellään Euroopanvillihevonen ja siivetön ruokki ja samalla sukupuuttoon kuolleiden ja kuolevien tapauksia. Aura laittaa vaikkapa ruokin puhumaan suoraan lukijalle kuten Reetta Niemeläkin:” Mitä haluaisit sanoa meille ihmisille? Te olette itsekkäitä. Parasta mitä ihminen voi tehdä, on että hän suojelee heikompiaan.”

 Uutta elämää kirjamessuille, toivoo alpakka

 Sovitaan, että Helsingin kirjamessut selvisi alun räpyttelystä tulevaisuutta ajatellen vaihtoehtoja kartoittaen ja ajatuksia herättävästi.  Kokijat jakaantuvat varmasti ainakin kahteen ryhmään, innostuneisiin ja päätään pudisteleviin. Selkeimmin eroja taitaa kuvastaa Viinimessujen pari ohjelmaa, joissa virtuaalisesti maisteltiin viinejä. Mitkä tuoksut ja maut!

 Loppuun voisi poimia vielä Maire Soiluvan villanpehmeästä tietokirjasta Avuliaat alpakat ja lempeät laamat (valokuvat Shutterstock,  Aurinkokustannus 2020) kannustavan hymyn kirjamessuille ylipäätään. Värikuvissa luonteikkaasti silmiin tuijottavat eläimet omaavat niin ilkikurisen moninaisen hiusmuotikavalkadin, että lapsilla herää heti halu kertoa omia salaisuuksiaan. Tervetuloa Lukulaamat koirien ja lehmien pariin – tietoakin noista sorkkaeläimistä löytyy mukavasti.