Kuka kukin on, Juntti-Mutteri?

Joululoman aikana ja uutta vuotta juhliessakin mainiosti sijoittuneet pyhät antoivat paljon aikaa lukea rästiin jääneitä viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta täytyy tunnustaa, että hurahdin nostalgisesti pitkiksi ajoiksi Ismo Loivamaan 403-sivuisen järkäleen pariin. Kuka kukin on lastenkirjoissa (Avain 2018) innosti - paitsi muistelemaan ja noukkimaan mielenkiintoisia yksityiskohtia – myös kaivelemaan muita lastenkirjojamme sivuavia kirjakattauksia. Samalla totesin, miten Avain –kustantamo – ehkä perinteensä takiakin kirjastomaailman oman firman kirjantekijänä – on ottanut vastuuta monen tärkeän ehkä vähälevikkisen tietokirjan julkaisijana.

Kuka kukin on lastenkirjallisuudessa tietenkin kuuluu jokaisen ammattinsa osaavan kirjaston kokoelmiin – se sopii mainiosti lisäksi vähäisiksi kuihtuneisiin käsikirjastoihin luonteensa takia. Tässä voi tehdä tutkimusmatkan satojen vuosien ajalle niin klassisten hamojen kuin paikkojenkin suhteen. Hompstad, Keksijäkylä, Vaahteramäki, Vihervaara – missä ne olivatkaan?

Kirja etenee aakkosittain ja on vahvasti tekijänsä mieltymysten näköinen kokonaisuus. Aapeli Käki saa kunnian aloittaa ja Anna-Liisa Haakanan Ykä lopettaa. Edustettuina on asiantuntevina – ja kantaaottavinakin – analyyseineen mainio joukko erilaisia kirjatyyppejä klassikoista kuvakirjoihin, dekkareista tyttökirjoihin.

Bongaa omat suosikkisi!

Ismo Loivamaa selvittää: ”Pääpaino lienee klassikoissa ja muilla tavoin nykykirjallisuuteen vaikuttaneiden hiukan vanhempien teosten hahmoissa. Nykykirjallisuus on silti monin esimerkein mukana, mutta läheisemmin 1990-2000-luvun kirjallisuuteen voi perehtyä esim. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -teossarjan (osat l-10) avulla.

Kirjoitustyön aikana huomasin, miten polttavasti tarvitsemme lisää hakuteoksia näinä digitaalisinakin aikoina. Esim. suomalainen kuvitusbibliografia yltää vain vuoteen 1960 saakka. Ja sen huomasin, miten korvaamattomaksi osoittautui koti- ja ulkomaisten lehtien leikekokoelmani!

Lastenkirjallisuuden tärkeät ja rakkaat hahmot ovat olennainen osa lapsuutta. Niiden varassa muistellaan omaa lapsuutta ja elämän käänteitä. Lastenkirjallisuuden merkityksestä kertoo se, että monesta hahmosta on tullut käsite, miltei psykologinen termi. Tämä kirja kertoo, millaisia lastenkirjojen hahmot ovat - ja miten ne elävät ja vaikuttavat arkipäivässämme ja puheessamme.”

Täälät' löytyy Punavyö!

Loivamaan analyysit kannattaa lukea tarkkaan. Uutta tietoa löytyy yllättävistä paikoista. Käsitellessään Maijaliisa Dieckmanin ja minun yhteistä sankaria Tapani Löfvingiä hän toteaa ainakin minulle uuden vinkin: ”Sissipäällikön sankarimaineesta kertoo paljon se, että hänet on sujutettu mukaan myös lastenkirjaklassikon suomennokseen: brittiläisen Hugh Loftingin Eläintohtori Dolittlen suomennoksessa kerrotaan vaivihkaa myös Tapani Löfvingin seikkailuista!”

Tieto hajallaan eri puolilla

Kuten Loivamaa toteaa, hakuteoksien määrällä ei voi hurrata. Lasten tietokirjallisuutemme kohdalla perusteoksia on vain kaksi, Totta tosiaan ja Toden teolla. Monia mielenkiintoisia lisätietoja löytyy sitten, kun viitsii ja jaksaa etsiä. Yllätyksiäkin: lastenkulttuurin ja –historian asiantuntija Niklas Bengtsson esimerkiksi nosti pikku kirjassaan  Helene Schjerfbeck – tuntematon kuvittaja ja exlibristaiteilija? (2018) esiin tietoa hänen erikoisemmista tuotteistaan. Vähemmän tunnetut kuvitustyöt ja exlibrikset esitellään myös kuvaesimerkkien kautta. Satujen kuvittaja Helene  mm. Rafael Hertzbergerin Finka folksagor tai J.L. Runebergin Hauta perhossa –runo!

Täyteläinen kuvaus tulkinnoista!

Timo Ronkaisen uusittu painos  Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista, Nytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista (2018) sisältää vetävästi kirjoitettuja artikkeleita, runsaasti kuvitusta ja sarjakuvan historiaan nostalgisesti luotaavia hyppyjä niin sarjakuvalehtien kuin lapsenmielisten sarjakuvajulkaisujen pariin.

Kirsi Pelkosen Käsikirjoituksesta kirjaksi (2018) on vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta kiintoisa kattaus kuinka kirjailijat muokkaavat tekstiään. Haastatellut kirjailijat todella paneutuvat avautumaan omista tekniikoistaan. Mukana on monipuolinen kirjo lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä aikuisyleisölle suuntautuvia kirjoittajia – ja monet tekevät työtään kaikille osapuolille. Tapani Baggen kohdalla tarkka analyysi ulottuu niin lastenkirjoista dekkareihin kuin tietopuoleisiin, Jukka Itkonen on runoilijan poluilla, Niina Hakalahti kantaaottavampien varhaisnuorten parissa, Anne Leinonen fantasiassa. Lastenkirjoja kirjoittavista mukana ovat lisäksi Anneli Kanto, Asta Ikonen, Tatu Kokko, Jasu Rinneoja.

Eikä unohdeta lopuksikaan historiaa – ehkä kuivakkaan tuntuisista nimistä huolimatta vaikkapa tuotteliaan historioitsijan Tuija Laineen Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen (2017) tuo mielenkiintoisia tuloksia esimerkiksi mikä oli ulko- ja sisäluvun suhde ja merkitys lukemisprosessissa? Miten lapset ja nuoret otettiin huomioon kirkollisessa kansanopetuksessa ja julkaistun kirjallisuuden kohderyhmänä? Lukemisen tavat ja apuneuvot antaa taas tietoa tekstin muodosta, hiljaisesta lukemisesta, ulkoluvusta jne. Aapisen ja katekismuksen vaiheet tuovat lähelle vaiheen, missä lapset otettiin selkeästi uudeksi kohderyhmäksi ja mietittiin tekstin ymmärtämisen tärkeyttä.

Palkinnoista muuten emme pääse eroon vieläkään. Pian ihmetellään niin Lydecken- ja Topelius –kohteita ja perään sitten Junior Runeberg. Siihen asti selailen Kuka kukin opn –opusta. Liekö suosituin hahmo saanut nimekseen Mikko? Tarkistakaapa.