Hamelnin pillipiipari ja Peppi Pitkätossun koira

Unohtakaa vanha kunnon satu ja sen kuviot. Onhan tässä sentään säilytetty ihan perimmäinen juoni: pröystäilevään kaupunkiin ryntää rottalauma ja sen poisajamiseksi palkataan pillipiipari. Kun tämä ei saa haluamaansa palkkiota, pilli houkuttelee kaikki lapset pois kaupungista.

     Russell Brand panee omassa versiossaan Hamelnin pillipiiparin (Jalava 2016) juonen toiseen potenssiin. Kaupungin väki on painajaismaisen typerää ja omahyväistä. Kaikki yrittävät päteä ja olla parhaimpia, myös lapset. Kiusaaminen saa melkoiset mitat, kun kohteena on Sam ja tämän toinen ohuempi jalka, kainalokepit ja ontuminen. Brandin tyyliä kuvaa hyvin pieni kappale Samin isästä: ”Samin isä oli mies, jonka oli vaikea rakastaa ketään, koska hänen vanhempansa olivat olleet koko lailla etäisiä ja itsekeskeisiä. Meidän tulisi nyt olla empaattisia, eli yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta häntä, mutta minulla on niin surku vastasyntyneen Samin puolesta, että taidanpa sen sijaan poistaa moisen ilkimyksen tästä tarinasta kokonaan.”

    Rotat tulevat kaupunkiin ja panevat hyrskynmyrskyn johtajanaan hurja Kasper, jonka vaimoina olivat naaras ja koiras – sattumalta sisarukset. Kasper teki hurjia tekoja kuten sytyttämällä koulupihan kiipeilytelineen tuleen. Sodanjulistus kaupunkilaisille oli selvä: Ei sääntöjä! Rotat sekoittivat kaiken, niin ettei edes tärkeää Hamelnin hemaisevin kersa –kilpailua voitu viedä loppuun. Oli pakko siis hyväksyä salaperäisen harlekiiniasuisen Piiparin vaatimus voileivästä ja säkillisestä kultaa. Russel Brand päästää tässä vaiheessa filosofisen, runollisen ja maailmoja syleilevän otteensa valloilleen. ”Musiikki ryöppysi halki ilman ja sieltä rottien sisimpään. Se oli niin täyteläistä, niin suloista, ettei rottien aivoissa jäänyt tilaa rottien ajatuksille, niihin mahtui vain piiparin musiikki. Musiikki soljui pitkin rottien aivojen pieniä tunneleita, se kulkeutui huiluun ja huilu kytkeytyi Piipariin ja Piipari alkoi tanssia vienoa jenkkaa.

    Ja niin Piipari tanssi ulos torilta ja hän tanssi kohti kukkuloita ja hän tanssi oman huilunsa tahtiin ja rotista muodostui yksi suuri kiiltävä turkkijoki. Ne kuhisivat Piiparin suippojen jalkojen ympärillä.

Piipari käveli turkkien päällä.” Vain Sam huomaa, miten kaunis musiikki ja taivas sekoittuivat yhdeksi, niin että rajat niiden välillä olivat pelkkää kuvitelmaa.

     Tietysti Hamelnin asukkaat kieltäytyvät maksamasta palkkiota ja tietysti he saavat rangaistuksensa. Minne lapset sitten lopulta menivät Piiparin mukana? ”No tämä tarina, hyvät nenänkaivajaystäväni, armaat toheloni, ei kerro siitä – se mitä heille tapahtui, on merkityksetön salaisuus eikä kukaan meistä sitä tiedä, mutta jos haluat tietää, voit päättää sen itse omassa pienessä kaalissasi.” Hamelnin kaupunki muuttui kokonaan Piiparin viimeisen kultaisten sävelten soiton aikana. Tervetuloa käymään: siisti ja ystävällinen ja touhukas paikka pormestarinaan kohtelias ja cool nuorimies nimeltä Sam.

     Mutta oikeastaan tämä kirja on hurja rykäisy kuvittajalta – tietysti monimielisen ja härskinkin tekstin innoittamana. Chris Riddell on toki tuttu jo mainioista karikatyyreistään Ada Gootti –kirjoistaan, mutta nyt hän todella ryntää halki sivujen värikkäästi, remuten ja luoden yhä uusia hirviömäisiä rottia ja melkein yhtä karmeita ihmistyyppejä. Pillipiiparikin esitellään kuin lännenkaupungin raitille saapuvana kostajana tai oikeamielisyyden puolustajana – ja sellainenhan hän todella onkin. Hän tiesi, että jokainen henkäyksemme on vain lainaa!

     Helsingin kaupunginkirjaston uutuusluettelossa kirja on aika kummallisesti esitelty lasten kuvakirjojen joukossa… Kirjaa voi siis lukea myös kuin kuvakirjaa, joskin lapsukaiset varmaan tarvitsevat tuekseen aikuisen lämpimän sylin – ja ehkä sekään ei riitä. Lopussa on toki koristeellisesti selitetty kaikki tekstissä esiintyneet hienot sanat ns. koijarisanastossa Ahavasta ja Alhosta Vitilumeen ja Vitsaukseen. Varttuneempi yläkoululainen alkaa jo olla innoissaan kuvamaailmasta, Tuomas Nevanlinnan sujuvasta käännöksestä ja tekstiin oleellisesti liittyvistä koristeellisista tekstausten mahtipontisuudesta. Jalavalle kirjan kustantaminen on kunniaksi: se on rujoudessaan ja sanomassaan tätä aikaa ja kannanotto moneen asiaan. Lukekaa, katselkaa ja väitelkää. Kyllä vanhassa satupohjissa on edelleen ytyä.

Karikatyyrejä rakkaista kirjailijoista – ja heidän koiristaan

Aikuista kirjallisuuden tuntijaa varmaan hymisyttää tämä Chris Riddelin Ada Gootin seikkailujen osa Humisevasta harjusta (Gummerus 2016) , missä Kalmatollon kartanon kirjalliseen koiranäyttelyyn saapuu maailmankuuluja kirjailijoita esittelemään uljaita koiriaan. Mukana on vanha Ullakkokerho ratkomassa nyt outoja sattumuksia, mutta edellisten osien vauhtiin ja sopivaan karmeuteen ei oikein nyt ylletä. Syy ei ole upean kääntäjän, vaan ihmissudeksi muuntautuminen tai Differenssi-ihmekoneen piirustusten varastaminen apinoiden ja banaanien avulla ei kunnolla hytkäytä. Ei, vaikka kreivitär Peppi Pätkätossu saa varkaan kiinni paiskaamalla hänen päälleen lumiukon.

    Jaana Kapari-Jatalla on varmaan ollut hauskaa nimien vääntämisessä, ja kyllähän Peppi Pätkätossun koira hymyilyttää: Muumi, syvänlapinsylikoira. Pepin mukana tulee Hanska-Risto Andersen, jolle sadut ja tarinat ovat elämän sulostuttajia kääpiötanskandoggi Yorickin kanssa. Muita kirjailijaegoja tulee mukaan, on Karu Austen (bestselleri Nopeus ja ennakkoluulo), Sir Walter Skotti, Viljami Aikarauha Thackeray, Georgie Eliot ja nuppuna vielä Epeli Dickinson luulevipuudelinsa Carlon kanssa. Kirjan antia rikastuttaa toki edelleen mainio kuva- ja henkilögalleria: Andersenista ei voi erehtyä, mutta kartanon salinen maailma avautuu juuri piirrosten kautta salaperäisen myhkäisesti. Mukaan entiseen tapaan liitetty pikkukirjanen Erään hurtan historia kelailee lähinnä hauskasti kirjallisuuden ja musiikin johtotähtiä Sevillan karvaturrista Jack Russell Londonin Aranmaan kutsuun tai Kesäyön ulinasta Franz Sorbetin Talviseen lenkkiin.

Tämä teidän täytyy lukea!

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2016 pureutuu lukemisen ja kirjoittamisen uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Monilukutaitoa digiaikaan (2016) sisältää katsauksia niin monilukutaidon moninaisuuksiin, tulkinnan ja arvioinnin maailmaan, luovaan ja yhteisölliseen tuottamiseen ja uusien ympäristöjen mukaan ottamiseen opettamiseen – kaikki tärkeitä ja perusjuttuja, joskin ihan uusimmat innovaatiot kuten esimerkiksi kamerakynä-toiminta eivät ole ehtineet mukaan lähinnä yliopistotutkijoiden kirjoituksiin.

    Tavalliselle opetuksen muuttumista sivustasta seuraavalle yksi artikkeli on ylitse muiden. Toimittaja Tuomas Kasevan analyyttinen, ydinkohtiin porautuva katsaus hiukan sarkastisella otsikolla ”Oi kyllä, monilukutaito pelastaa äidinkielen opetuksen” on sopiva kaikenlaisille monilukutaidon viidakossa tarpoville. ”Lukeminen ja kirjoittaminen ovat muuttuneet – radikaalimmin kuin ehkä meistä kukaan vielä edes tajuaa. Kaseva puhuu fiksusti tekstiympäristöjen paljoudesta,: ”Kirjoittamisen osalta mullistavin asia taitaa silti liittyä julkaisemiseen. Portinvartijat puuttuvat, joten kuka tahansa saa mitä tahansa vaikka miljardille ihmiselle julki. Mikään kerran julkaistu teksti ei ole enää kenenkään hallittavissa.” Mediatekstit nousevat yhä enemmän keskiöön, mutta Kaseva korostaa miten pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen on edelleen kullanarvoisia taitoja. ”Pitkän ja ajattelua vaativan kirjoittamisen rinnalle – ei siis tilalle – pitää koulussa tuoda lyhyt ja virtaava tekstimaailma monimediaisine keinoineen ja vaatimuksineen. Juuri tämän asian herättäjänä minusta monilukutaidon voimallinen painottaminen opetussuunnitelmassa on erinomainen asia.” 

    Toimittajalle nousee oleellisina asioina esille myös tietoon liittyvät ongelmat. Kaseva puhuu miten tiedosta mennään tiedostuttamiseen: esimerkiksi sosiaalinen media tuottaa tarvetta tiedostuttamiseen julkisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suurin ongelma liittyy nimenomaan tietoon, joka on murroksessa monella tavalla. Miten usko tutkittuun tietoon ja journalistiseen tiedonvälitykseen on murtumassa, Kaseva miettii. Tiedon valtava lisääntyminen: monelle ei ole enää edes häpeäksi myöntää, ettei edes halua perehtyä johonkin asiaan, koska tietää jo tarpeeksi. Lähteiden merkitys ja uskottavuus heikkenee koko ajan varsinkin sosiaalisissa medioissa. Tiedonhaun opettamiseen on panostettava huomattavasti enemmän on vaatimus, johon mieluusti yhtyy. Enää ei riitä, että tieto jostakin löydetään – ja sekin on Kasevan mukaan usein hankalaa yläkoululaiselle ja lukiolaiselle Wikipedian ja Googlen ulkopuolelta.

     Kysymyksiä riittää. Mutta Kasevan mukaan niiden pohdinnan kautta opettajien kanssa syntyy tärkeitä keskusteluja: ”Tuntui, etten ollut koskaan ollut mediankäyttäjänä niin pihalla ja kaikesta jäjessä. Sitten tajusin, että aika monta tärkeää kysymystä tuli käytyä jo siinä, kun vain ihmettelin. Me keskustelimme tyhmien kysymysteni pohjalta melkein koko oppitunnin. Opiskelijatkin alkoivat haastaa toisiaan kysymyksillä: Saako Snapchatissa mainostaa?” Ja tunnista tuli todella kiinnostava oppilaidenkin mielestä.

   

Vauvat puissa ja kirjastossa - käytä kamerakynää!

Kuin alkujysäyksenä tämän vuoden kirjallisiin taistoihin ja kustannustekoihin avattiin Helsingissä Töölön kirjasto kahden vuoden remontin jälkeen entistä ehompana. Aarne Ervin suunnittelema talo Sibeliusmonumentin naapurissa on hieno, mutta upeita kirjastoja toki löytyy ympäri Suomen. Eniten minua kuitenkin riemastutti, tyydytti ja innostutti avajaispäivän tunnelma. Kirjastotalo tulvi ihmisiä, kaikenikäisiä ja monenkielisiä, innostuneita, tyytyväisiä: vihdoinkin päästään taas lukemisen, olemisen, viihtymisen ja tiedonhaun pariin. 

Helmet-sivuilla esitellään uuden kirjaston näkymiä.

    Kollegani ja entinen työtoverini kirjastonjohtaja Anne Ala-Honkola oli syystäkin tyytyväinen. Asiakkaiden toiveita oli otettu huomioon niin hiljaisien tilojen kuin keskusteluryhmien kodalta, lastenosasto on nimenomaan lastenpaikka. Uudistuksen yhteydessä on järjestetty myös erilaisia kokoontumistiloja, joita voi vuokrata kohtuullisella tuntitaksalla.

    Kirjastotila osoitti myös moninaisuutensa: pitkät ulkoparvekkeet avautuivat luontoon, ympärillä puistikko, istutukset, tapaamispaikat. Sisällä yläkerrassa Koiton Laulun upea ensemble veti salin täyteen ja sai kuulijat melkein hurmoksiin talon henkeen sopivalla ohjelmistollaan kansanlauluista Kantelettareen, modernilla taistelulaulun versiollaan tiedon tärkeydestä ja huippuna laulukilpailun voittaneen Kari Hotakaisen monimielisellä miestulkinnalla Jorma.

Ihanaa, kirjastot, ihanaa!

Kamerakynästä pelastus?

Toinen julkistustilaisuus pidettiin nostalgisia nuoruusmuistoja herättäneessä elokuvateatteri Orionissa Helsingissä. Eräänlaisena erikoiskinona toimivan tilan aula ja itse salikin on pidetty autenttisen juhlavanapylväineen ja koristeluineen. Penkit olivat niin pehmeän upottavat, että piti oikein terästäytyä kuuntelemaan Kamerakynä-tiimin esitystä.

    Opetushallituksen rahoittamassa projektissa innostetaan opettajia peruskoulussa käyttämään hyväkseen helppoa ja kätevää välinettä. Kännykässä on videointimahdollisuus, ja jokainen osaa sitä käyttää. Kun valitetaan välinepulasta tai eriarvoisuudesta, erinomainen mahdollisuus on esimerkiksi saada käyttöön käytöstä poistettuja kännyköitä, koska niillä voi videoida ilman sim-korttia. Eri asia sitten on, miten agenttikynäkameroiden myyjät reagoivat tähän mainioon projektiin! Kamerakynää googlatessaan näitä tarjouksia jo löytyy…

     Kamerakynä –projektit lähtevät elokuvan tekemisen perusperiaatteista ja saavat oppilaat itse toimimaan ja selvittämään oppituntien aiheita. Esittelytilaisuudessa eri aineiden opettajat välittivät oppilaiden ja oman innostuksensa meille kuulijoille. Kuten eräs oppilas yksikantaan totesi: ”Tämä on kiinnostavampaa, hauskempaa ja järkevämpää kuin sormet ruvella kumittaa tehtäväkirjaa.”

    Mielenkiintoista on myös mietiskellä miten eri-ikäiset opettajat loppujen lopuksi suhtautuvat uuteen opetustapaan. Ehkä iällä ei ole merkitystä, vaan asenteilla uusiin mahdollisuuksiin? Toisaalta voisi myös ounastella, miten nämä hyväksi havaitut opetusta tukevat ja oppilaita innostavat työtavat saataisiin myös opettajakoulutuslaitosten syyniin? Sieltähän varmaan pitäisi toivoa koululaitokseen uusia ja uuden opetussuunnitelman ennakkoluulottomia toimeenpanijoita?

    Kamerakynä-projekti on hyvässä vauhdissa. Siihen voi ja kannattaa tutustua netin erinomaisen havainnollisilla sivuilla. Mahdollisuus on myös suorittaa Kamerakynä-kurssi… Siis käykääpä ottamassa vauhtia: www.mediakasvatus.fi tai hankkeen pedagogin Ismo Kiesiläisen sivuille www.mystinenportaali.com, mistä opettajan oppaan kuvakin on esimerkkinä.

Helppolukuiset lukupalat

Jonkin verran on haikailtu kuolleiden helppolukuisten sarjojen perään. Manalle ovat menneet niin Vihreät Varikset kuin muutkin aikoinaan porskutelleet. WSOY on nyt tuonut markkinoille kolmen kirjan alkurysäyksenä Lukupalat –otsikolla todella isolla tekstillä ja mukavan kokoisilla tekstimassoilla varustettuja tarinoita. Alussa esitellään henkilöt luonteenpiirteineen, ja mukana on myös tapahtumapaikkojen kartta.

Ryhmä Z joutuu pelottaviin tilanteisiin.

   Aiheet taitavat pelata varman päälle. On Henna Helmin Bella saa pentuja, joka lyhyestä tekstimäärästään huolimatta kuvaa luonteikkaasti esikoululaisen Julian tunteita, kun perheen koira on synnyttämässä pentuja. Mukaan mahtuu myös pieniä ristiriitoja parhaan ystävän Annin kanssa, suhteita äitiin ja rasittaviin pikkusiskoihin. Kuvittajana Reetta Niemensivu saa henkilöihin ilmeillä persoonallisuutta, eikä jätä käyttämättä pentujen suloisuutta hyväkseen.

    Tapani Bagge vastaa jännityksestä ja tutusta salaseuran perustamisesta. Kun pikkusisko Ariadne häviää, eikä kissa Aatamiakaan löydy, Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita pääsee vauhtiin. Kakku kieriväinen –kerrontaratkaisuna on nyt Ariadnen villapaidan punainen lanka, jota seurataan aina roskiksen luokse. Hurja pelastusoperaatio huipentuu roskakuskin taklaamiseen ja tytön pelastamiseen roskasäiliöstä. Olen monessa kirjassa seurannut kuvittaja Carlos Da Cruzin töitä, mutta nyt hän näyttää päässeen oikein kunnolla vauhtiin, kun historia tai tietojen välittäminen eivät ole pääosassa. Kuvitus pitää hauskan ja raamiltaan vakiintuneen seikkailun todella kiinnostavana. Värit nostavat jännitystä pimeästä kellarista paloauton hälytykseen, Minotauruksen hahmo liikkuu seinällä ja taklauksessa on lapsienergiaa todella tarpeeksi.

Toimintaa, mietittyä tekstin ja kuvan vuoropuhelua Ryhmä Z:ssa.

     Paula Norosen Yökoulu ja kadonnut opettaja varioi oikeastaan vain yhden suositun muunnoksen turvin. Zombit ja vampyyritkin käyvät koulua, missä uusi opettaja onkin loppujen lopuksi pankkiryöstön ovelasti suunnitellut lurjus. Vampyyreistä saadut lisukkeet ovat ehkä lasten mielestä mojovia, joskin esimerkiksi Harri Istvan Mäki on kalunnut tämän alueen aika tyhjäksi. Kuvittajana esiintyy Kati Närhi, jonka sarjakuvistakin tuttu kuvitustyyli pureutuu sellaisiin kliseisiin kuin hampaisiin ja verilettuihin, eikä oikein hersytä verta roiskimaan.

Mitä itä-Borneossa oikeasti tapahtuu?

Lauri Ahtisen itä-Borneo (S&S) kuvittajanaan Anna Sofia Vuorinen värikkäillä mielikuvitusaukeamillaan saa ainakin hämmentymään. Näinä aikoina kun Väestöliitossa ja vanhempien oppaissa toivotaan kunnon tietoa ja asiallisia vastauksia lasten syntymästä, itä-Borneossa asiat ovat toisin. Toisaalta kuvakirjaa voisi kai lukea melkein dokumenttina, miten lapsille kerrotut moninaiset tarinat lapsen tulosta synnyttävät pienissä mielissä tulkintoja. Toisaalta dokumentoidaan myös, miten isäkarhulla menee melkein jauhot suuhun peruskysymyksen äärellä – hän ei vain osaa ottaa lääketieteellistä kantaa, vaan kulkee helpoimman kautta: kyllä itä-Borneossa tosiaan on vauvoja: ”Riipuinko minä siinä puussa? Remu kysyi. – Joo, sinä riipuit siellä pylly paljaana, joit yrttiteetä ja söit sateenkaarenvärisiä nallekarkkeja! Puro innostui. – Ja…ja… ja sitten yhtäkkiä sinä vain karkasit, Ruusi sanoi. – Paljaspyllyiseksi vauvaksi sinä juoksit kamalan lujaa.”

    Lopussa päästään toki jonkinlaisen sairaalakäyttäytymisen pariin eli sääntöihin: Vauvojen kuuluu itkeä syntyessään – tai sitten niitä läimäytetään. Ehkä jonkin verran olisi voitu ajatella välittävää aikuistakin, joka kenties joutuu selittelemään vaikkapa seuraavaa runollisuutta: ”Syntymäsi jälkeen maksit vain rauhallisena pöydällä ja katselit minua suurilla haaparantalaisia manteleita muistuttavilla silmilläsi, isä jatkoi. – Kätilöiden piti läiskiä sinua selkään, jotta itkisit, isä kertoi.” Haloo – mistä saan kuulijoiden vaatimia haaparantalaisia manteleita? Haaparannasta?

    Loppuaukeamalla tulevat sitten esiin vauvan omalla sivulla merkittävät asiat nimestä syntymäaikaan, missä oleskelin kun olin äitini vatsassa ja mitä tein ensimmäiseksi, kun synnyin, kummit, painot, pituus. Ja tämän hetken ykkösvaatimus: Olen ainutlaatuinen, koska…

    Vauvojen maailmaan saattaminen on monimutkainen ja tunteita herättävä asia. Itä-Borneon rinnakkaiskirjaksi voisi sitten lukea vaikka Juban Minerva-tytön seikkailua Sipulirengassuon vanki, missä haikarat tuovat ihan vääriä eläinlapsia odottaville vanhemmille!