Tiedonjano, mielenterveys ja kirjasto

Aikaisemminkin on tullut kehuttua Kirjailija –lehteä eli alan työntekijöiden yhdistyksen jäsenjulkaisua. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa on lastenkirjallisuuskin kunnolla esillä, kun vauhtiin pääsee Tuula Korolainen kokovartalokuvaan. Teemana on ”Kirjailija oman tekstinsä äärellä”, mutta Korolainen puhuu paljon muustakin kuten alan näkyvyydestä, työskentelyedellytyksistä, muutoksista ja oleellisista ongelmista.

     Mielenkiintoista oli, miten Korolaisen esiin nostamat vaatimukset kuuluvat muualtakin. Olin viikonloppuna Joensuussa tietokirjojen ympärillä pyörineen rumban osanottajana – oli siellä näköjään myös kaunokirjailijoiden talvipäivät – ja esiin nousi tarve löytää keskitetysti ja helposti lasten- ja nuorten kaikkinaisten kirjojen löytäminen ja esittäminen. Vuoden kirjat –luettelon haudalle kun ei ole kasvanut oikein mitään kunnollista perillistä. Korolainen sanoo painokkaasti saman asian: ”Nyt tarvittaisiin julkisen vallan ja kustantamojen yhteistyössä rahoittamaa tietopankkia, johon listattaisiin kaikki vuoden aikana ilmestyvät lasten- ja nuortenkirjat sisältökuvauksineen. Näin vanhempien, ja muiden aikuisten olisi helpompi löytää kirjoja lapsille.”

    Kustantajien paperiset kevät- ja syksyluettelot ovat kadonneet lähes kokonaan. Niin se vaan on, että netistä tietojen hakeminen on hankalampaa, räpellyttävämpää ja jää senkin takia usein tekemättä. Näin myös kirjailijoihin liittyvä esittely, joka aikaisemmin oli mukavasti tarkistettavissa ja kerättävissä, jää tavalliselta tallaajalta pois.

    Jotakin on yritetty: esimerkiksi apurahoin tuettu Tiedonjano.fi –sivusto pyrkii esittelemään aikuisten tietokirjoja nopeampaan tahtiin, mutta hakee vielä ilmettään, eikä auta lastenkirjallisuuden kenttää. Erilaiset kirjastojen vinkkilistat ja luokka-astediplomiluettelot ovat hajallaan, ja niidenkin valikoimaan voi olla hiukan skeptinen varsinkin tietokirjojen puolelta. Kritiikki- ja blogisivustot ovat tekijöittensä näköisiä ja täydentyvät hitaasti ja sattumanvaraisemmin. Silti kirjastot voisivat olla melkoinen tekijä tälläkin kentällä – voisikohan ajatella, että Korolaisen ehdottamaa tietopankkia lähtisivät valtionkin tuella tekemään Itsenäisyyden juhlavuonna 2017 keskitetysti alan toimijoista koostettu ohjausryhmä?

    Toinen kiinnostava keskustelu käydään taitamattoman kirjailijan vai vajavainen lukija –teeman ympäriltä. J.S. Meresmaa, Magdalena Hai ja Anni Nupponen pohtivan fantasian kautta miten kirjat todella saavuttavat lukijan. He näkevät kirjoittamisen ja tapahtumat kuvina ja kohtauksina. Mielikuvittelen, kirjaimellisesti, sanoo J.S.Meresmaa. ”Entä lukijat, pohdin. On arveltu, että kirjan on nykyään vaikea nousta nuoremman lukijakunnan parissa suureen suosioon, ellei siitä ole tehty mediahypeä ja elokuvaa. Onko nuorempi polvi jo tottunut jo ajattelemaan tarinoita kokonaisvaltaisina visuaalis-sanallisina elämyksinä? Miten tämä vaikuttaa meihin kirjailijoina?” Meresmaa haluaa kyseenalaistaa nykykehityksen. Kuinka laajoja mediakattausten pitäisi olla, että kirja saavuttaisi yleisönsä? Meresmaa näkee kirjan erillisena visuaalisista medioista ja pohtii, onko se kirjan häviö. ”Halutaanko jatkossa vain kuvallistettuja tarinoita?”

Opettajankoulutus – pintaliitoa?

     Koulun ja äidinkielenopetuksen merkitys korostuu myös lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla. Joensuussa päiviteltiin muun muassa opettajakoulutuksen merkitystä. Mutta mitä pystytään tekemään, jos koulutukseen tulevilla on jo omituisia puutteita esimerkiksi yleissivistyksessä tai suomalaisen kirjallisuuden haltuunotossa. Koomista ehkä, mutta jopa pelottavaa, jos Seitsemän veljestä tunnistetaan heti näytelmäksi. On tietysti helppo syyttää peruskoulua ja lukiota, mutta hämmästyttäviä rajoitteita löytyy niin kirjoittamisen että pedagogisen ja teknisen osaamisen puolelta. Osataan kyllä ladella nuo hienot opetuksen pedagogiset jargonit, mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Oireellista taitaa olla sekin, että melkeinpä eniten tietokirjallisuutta syntyy tällä hetkellä juuri opetuksen, koulun, psykologian ja opetusmenetelmien puolella.

    Mielenterveys nostaa sekin ykkösnumerossaan painokkaasti esille kulttuurin merkityksen terveyden hoitamisessa. Lehdessä todetaan useammassakin artikkelissa, miten kulttuurilla on niin monipuolisia vaikutuksia hyvinvointiin, että sitä aletaan jo soveltaa osaksi terveydenhuoltoa. Kulttuuri on olennainen keino ymmärtää elämää ja omaa itseä, koska se pääsee suoraan alitajuntaan ohi järkeilyn. Vaikutukset näkyvät myös aivotutkimuksessa, sanoo Päivi Rajamäki. Korolainen mietiskelee viistäen samaa puolta: ”Tarinallisuus on lyönyt itsensä läpi journalismissa, ja se on kyllä lukijaystävällinen lähestymistapa, mutta tarkoittaa vain entistä pinnallisempaa otetta. Jutut väännetään yksilön selviytymistarinoiksi, joilla pitää olla onnellinen loppu vaikka väkisin.” ”Lasten ja nuortenkirjoissa onnelliset tai toiveikkaat loput ovat tietenkin paikallaan. Tosin nuoret ovat paradoksaalisesti nykyään mieltyneitä nimenomaan dystopioihin ja synkkiin tulevaisuuden visioihin.”

    Vai olisivatko kirjailijat mieltyneet näihin aiheisiin, koska luulevat nuorten tarvitsevan juuri niitä? Joensuussa opettajilla oli erilaisiakin näkemyksiä. Oppilaat alkavat olla kyllästyneitä niin jatkuvaan pieleen menemisiin ja rankkoihin juttuihin, jotka heidän mielestään ovat marginaalia kuitenkin. Aivan kuten eräs muotoilee tiedon tuputtamista: ”Luonnonkatastrofit tulevat esiin jo niin monessa oppiaineessa, että kyllä tämä on jo koettu.” Mielenterveys-lehdessä pohditaan, miten aikaisempaa kahden ääripään metodia pyritään monipuolistamaan. Kulttuuria on toisaalta käytetty terapiassa kuvataiteen, musiikin ja kirjoittamisen avulla, toisaalta sillä on ilahdutettu esimerkiksi laulamalla vanhainkodeissa tai sairaalaklovnien työskentelyllä. Nyt kulttuuria tarvitaan terapian ja mielihyvän välimaastoon sairauksien ennaltaehkäisijäksi, erityisesti korkean sairastumisriskin alueella ja kuntoutukseen. On syntymässä hyvinvoinnin monialaisia yhteistyöverkostoja.

Novelleissa rankkuus saa lempeyttä.

    Mieleeni tulevat heti kirjastot, jotka pitkään ovat olleet ainoita kaikille avoimia kulttuurinjakelun terapiakeskuksia – eivätkä ole saaneet siitä kunnilta varmaan mitään ylimääräistä tukea. Tätä taustaa varten voi suhtautua joustavammin kirjastojen venkoiluun oman roolinsa etsimisessä. Kirjasto on helppo paikka tulla ja käyttää kaikenlaisia vempaimia, opiskella, saada tukea ja neuvontaa, jota ei niin vaan sutjakkaasti löydä muualta. Miksi emme voisi suodakin erikoistumista ja täsmäkirjastoyksiköitä erilaisiin tarpeisiin? Kaikille rauhan ja viihtymisen puolestapuhujille luulisin löytyvän tilaa – ja on myönnettävä, että itselleni esiintymis- ja viihdematkailussa kirjasto on kuin toinen koti. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella pienemmät yksiköt ovat juuri sopivasti monipuolisia. Hyväksi havaittujen perustoimintojen aktiivinen harjoittaminen ja hiominen ei ole mikään paikalleen pysähtymisen merkki sekään. Porakoneen lainaaminen onnistuu mainiosti, koska neuvonta tietää kenellä sellainen on ja kuinka homma hoidetaan.

     Luen parastaikaa Pertti Julkusen Kirjastopäiväkirjaa (Ntamo 2013). Ehkä on hyvä kirjastopuolella miettiä sielläkin kokonaisuutta kavahtamatta kärjistyksiä ja niiden siemeniä: "Kirjaston uudistamista edistävä propaganda on toteutettu viestinnän ideologian vallassa keskitetysti. Olen lukenut suuren joukon kirjastonjohtajista tehtyjä päivälehtihaastatteluja. Kaikissa on sama sanasto ja samarakenne. Poikkeuksetta jokaisessa jutussa käytetään sanaa ’olohuone’. ’Tämän päivän’ kirjasto on ’yhteinen olohuone’, johon tuodaan ’elämää ja kodikkuutta’. Lukijan tehtävänä on päätellä, että kirjasto on ollut näihin saakka kuollut ja virastomainen paikka. Yksikään haastattelija ei ole kysynyt, miksi melu on kirjastossa välttämätöntä, tai miksi kirjakokoelmia on pakko pienentää.” Tarzan huutaakin vain kirjansa sivuilla?

    Ensi kerralla enemmän kulttuuriministerin mestauslistoista. Lastenkulttuuri jäi taas byrokratian Jalkoihin.