Kirja, kone ja ase poliitikon pöydälle

Jokaisella kirjailijalla varmaan on jonkinlainen suhde arkistoihinsa. Olen kuullut tekijöistä, joilla kaikki on säntillisesti vuosittain mapeissa, toisista, joilla on kapea kulkuväylä laatikoiden ja mappien ja kirjahyllyjen välissä. Minulla on onneksi vielä sekä tilaa että hyllyissäkin varaa – hiukan. Se vaatii olemaan valppaana ja poistamaan ja tarkistamaan vähän väliä. Ihanien lastenkirjojen kohdalla joutuu usein empimään ja tuskailemaan.

   Toisaalta kellarivarastosta ilmoille kannetun postin kätevän laatikon uumenista voi löytyä kirjoja, jotka nostattavat niin muistoja kuin innostusta uudelleen. Kyseinen laatikko ei ollut edes aivan täynnä, joten saatoin pinota sisällön yhdellä kertaa työpöydälle.

Omistuskirjoituksia kuolleilta ja eläviltä

    Ahaa, täällä siis olikin muiden Tove Janssonin kirjojen joukossa Taikatalvi, mihin Tove kirjoitti omistuskirjoituksen. Vaan ei ollutkaan. Oli Muumipapan urotyöt: Till Kari – din vän Tove. Ja sydämen kuva. Sisältä löysin sitten radio-ohjelmani synopsiksen, missä mietiskelen kuinka 50-luvun teinit Satu Koskimies ja Katariina Haavio suhtautuvat päiväkirjojen buumiin ja Muumipapan ohjeisiin. Kirjan väliin on työnnetty vielä Per Olov Janssonin ottama valokuva Tovesta ilmeisesti noin vuodelta 1978.  Toinenkin omistuskirjoitus löytyy, Vuosisadan rakkaustarinasta (1978). Meillä oli aikoinaan Märtä Tikkasen kanssa yhteinen työhuone Tapiolassa Espoossa – toinen oli ehtinyt lähteä kun toinen tuli, joten tarpeen mukaan kirjoittelimme lappuja. Myös Anna Taurialan tärkeitä ja uraauurtavia kuvakirjoja löytyy kasasta kuten nostalgiset klassikot Leena menee kouluun (1973) sekä Kun Leenan ällästä tuli ärrä (1975). Edelliseen on tekijä kirjoittanut omistuskirjoituksen 6.11.1973. Jossakin pitäisi vielä olla vieläkin suuremman kohun nostanut Vuokko Österlundin ja Annan työ Ihminen ja ihmisiä (1974), missä ensimmäistä kertaa lasten kuvakirjassa realistisesti kuvattiin ihmisten seksuaalisuutta.

    Outoa sekalaisuutta lisäävät Walt Disneyn Joulumanteli eli Aku Ankka n:o 51 a 1970, joka on aikoinaan maksanut 1,25 markkaa. Mikähän sen arvo on nykyisin? Ja pitkään kadoksissa ollut ensimmäisiä äitiyspakkauskirjojakin ilmestyy päivänvaloon: Kaarina Helakisan ja Maija Karman Pallerokirja (1991) tuottaa melkoisia nostalgisia muistoja. Jostakin syystä mukaan on eksynyt myös Pekka Vuorisen Keltanaamiot ja karkurit (Karisto 1949), kertomus reippaille pojille. Ilmeisesti olen jossain vaiheessa täyttänyt tämän vaatimuksen.

     Kasassa on näköjään kaukaisia kirjailijasuosikkejani: on Peter Handkea (Poissa 1991), Italo Calvinoa (Tämä vaikea elämä 1979), Christoph Heinia (Säestäjä 1989). Ja tärkeä kirja, jonka tosin luin vasta oman insinööri Andréen ilmapalloseikkailua käsitelleen kirjani Kotkan lennon (1978) jälkeen eli Per Olof Sundmanin pokkariversion Ingenjör Andrées luftfärd (alun perin 1967). Romaanilla oli mielenkiintoinen historia – se ilmestyi 30.10.1967, ja heti perään Sundman sai Pohjoismaisen neuvoston suuren kirjallisuuspalkinnon. Kotkan lento on varhainen faktio, missä tietokuvat olivat löytyneiden valokuvien rinnalla havainnollistamassa nuoremmalle lukijalle matkanteon vaiheita. Muistaakseni meillä oli Sundmanin kanssa ainakin erilainen loppukohtaus…

Satiiria ja mytologiaa

     Roland Barthesin Mytologioita (1994) herättää heti muistot eloon. Vedin tuolloin tv ykkösessä kirjallisuusohjelmaa Kirjakuutamo ja pääsin jopa Eeva Litmasen kanssa esittämään joskus keskustelujen väliin tehtyjä pieniä kuvaelmia. Barthesin kirja on täynnä ihania lyhyitä pohdintoja, esseitä ja mielenilmauksia, sarkastisiakin sellaisia kuten saippuasta ja pesuaineista tai naisen urasta kirjailijana: ”Olkaa siis naiset rohkeita ja vapaita. Leikkikää miehiä ja kirjoittakaa kuten he. Mutta älkää koskaan etääntykö heistä kauas. Eläkää heidän katseensa alla, hyvittäkää romaaninne lapsillenne. Antautukaa hetkeksi urallenne, mutta palatkaa mitä pikimmin omiin olosuhteisiinne. Yksi romaani, yksi lapsi, hieman feminismiä, hieman avioelämää. Yhdistäkäämme taiteen seikkailu kodin vahvoihin tukipilareihin.”

    Mutta tämä ei toki ollut kuvaelmamme idea, vaan Barthesin mytologia nimeltä Viini ja maito. Tämä pitäisi varmaan kaikkien viinin rakastajien ja vihaajien lukea. Ranskalaisethan ovat osoittaneet, että viini on äärimmäinen myyttinen vastakohta vedelle.     Istumme Kappelin ikkunapöydässä Eeva Litmasen kanssa ja katsomme toisiamme silmiin. Lausun suuret repliikkini eli Barthesin pitkän esseen ydinlauseet lasiani kohottaen ja viiniä pyöritellen: ”On janoinen ilma.” Ja hetken kuluttua: ”Tämä antaa sydäntä työntekoon.” Mitä viiniä oikeastaan joimme? En todellakaan muista, koska toistelin vain mielessäni repliikkejä.

    Toinen upea ja ties monenteenko lukemiskertaan koukuttava teos on pohjimmaisena. Leena Krohn on aina ollut vastustamaton, mutta Kynä ja kone (1996) taitaa olla kirjoittajan, kriitikon, osallistujan, mietiskelijän ja niin edelleen peruskauraa. Kirja avautuu yhdeltä aukeamalta, jota ilmeisesti olen käännellyt ennenkin. Kirja sinänsä on luvun otsikko. Leena Krohn käskee siinä vain katsomaan kirjaa kuin ensimmäistä kertaa. Pelkkää kirjaa eli esinettä jota kutsutaan kirjaksi. 

 Kirja poliitikkojen pöydille

    ”Katseeni osui pöydälle jätettyyn avoimeen kirjaan. Jäin katsomaan sitä kauempaa huoneesta kesäillan hämärässä. Joltakin se oli jäänyt kesken, Joku palaisi vielä takaisin sen ääreen.

    En nähnyt lukea sitä sieltä missä istuin enkä tiennyt edes, mikä kirja se oli. Illan viimeinen valo lankesi sen lehdille. Ja silloin äkkiä näkyi. miten tavattoman kaunis ja salaperäinen esine kirja on, samalla kertaa aistillinen ja – jos niin tohdin sanoa – yliaistillinen.” ”Tämä jos mikä on todellinen ja aito metamorfoosi. Eloton kappale kääntyy puoleemme ja animoituu, mykkä esine saa äänen ja puhkeaa puhumaan, nukkuja herää. Sitä juuri lukutaito merkitsee.

    Kirja on astia, joka on täytetty ihmisen tietoisuudella. Katse herättää sen kuin koomatilasta.”    ”Kirja näyttää hyvin passiiviselta. Se ei itse tee mitään, ei se osaa. Se pysyy siinä paikassa, mihin se pannaan, se jää syrjään, jos se pannaan syrjään. Mutta sen passiivisuus on näennäistä, sillä ei ole dynaamisempaa esinettä kuin kirja. Kaikessa liikkumattomuudessaan kirja suihkuaa ympärilleen elinvoimaa. Se ei ole aivan vaaraton esine. Sitä on pidettävä silmällä.”

   Olen hämmennyksissäni ja iloinen: yhden laatikon sisus on avannut kaikenlaisia patoja. Luin juuri Helsingin Sanomista, että yhä useampi kirjallisuudesta, kirjastoista ja lukemisesta sekä kulttuurin tilasta huolestunut on lähettämässä kirjoja päättäjillemme. Luulen, että Leena Krohn on minun kynäni, koneeni ja täsmäaseeni. Viinin ja maidon kera.