Pastaa ja puuhastoa, teetä ja ihmemaata

Johan on kirjastot sekaisin, kun Kirjailija-lehti yltää mielenkiintoisemmaksi kuin konsanaan alan ammattijulkaisu Kirjastolehti! Vuosijulkaisu eli 5/2015 tosiaankin on sellainen yleistä rintamaa ylläpitävä pelastusrengas, jossa hauskinta lienee puheenjohtaja Jukka Relanderin vertaus Suomen kirjastolaitoksen hyvyydestä Italiaan verrattuna. Hän toteaa, että italialaisia trattorioita ja suomalaisia kirjastoja yhdistävät maailman parhaat asiakkaat. Suomessa ”Rosson carbonaralla menettäisi noin satakaksi prosenttia asiakkaistaan keski-italialaisessa kylässä. Hyvään tottuneet osaavat vaatia.” Mukavaan ja oleelliseen tarttuvaan kolumniin saisi kyllä Kirjastolehti vähitellen vaihtaa puheenjohtajastaan vähän hymyilevämmän potretin. 

    Oleellista on myös ehkä uuden seuran toiminnanjohtajan Rauha Maarnion huomio pestinsä alussa: ”Uudessa työssäni minut on yllättänyt perinteen paino. Tiesin, että Kirjastoseura on vankka ja vakiintunut järjestö mutta olen kuitenkin hämmästynyt siitä, miten paljon asioita tehdään vanhasta tottumuksesta.” Niinpä, pääkaupunkiseudulta katseltuna kuva voi helposti muuntautua monin eri tavoin: muualla voidaan tehdä paljon enemmän kirjaan tukeutuvaa työtä, isossa etelässä pääsee otsikoihin paitsi tilpehöörien lainaamisella myös maahanmuuttajia tukevalla toiminnalla, mistä palkittiinkin juuri espoolainen Entressen toimintayksikkö.

Kohtaamo, pelaamo vai puuhasto?

Mutta Kirjailija eli Suomen Kirjailijaliiton lehti 4/2015 päästää heti kannessa irti hymypoika Risto Oikarisen Tomi Kontion kuvaamana. Kun edellinen Kirjailijan teema oli kritiikki, nyt otetaan kirjastot – jälleen kerran – valokeilaan. Jyrki Vainonen toteaa monesti toistetun totuuden kirjastojen merkityksestä kirjailijoiden uran rakentumisessa. Mutta Kirjailija saa teemaansa kivaa kriittisyyttä, tunnustusta ja monipuolisuutta hyvin valittujen kirjoittajiensa kautta. Kun Kirjastolehti pähkäilee koulutusta ja luettelointia, Kirjailijassa Maarit Verronen puhuu kirjavarastojen puolesta: ”Tulevaisuus ei ole täällä aivan vielä, keskeneräistä maailmaa on viisainta vain sietää. Jälkipolvilla ei ole ollut juurikaan hyvää sanottavaa niistä kärsimättömistä, jotka ovat yrittäneet jouduttaa kehitystä tuhotöillä.”

    Rikhardinkadun kirjastossa tapaavat runoilija Silene Lehto ja novellisti Sari Malkamäki. He ovat mielenkiintoisesti esimerkkejä myös kirjastoissa työskennelleistä kirjailijoista – meitä on yllättävän monia tiskin toisella puolellakin työskennelleitä. Sari Malkamäki toteaa aistiärsykkeiden ja tiedontulvan olevan hankalaa kirjan vaatimalle hitaalle poissaololle: ” Mikään ulkopuolinen konsti, painostus ja houkutus ei auta, ellei ole mahdollisuutta tai kykyä keskittyä. Matka siihen, että lukemisesta tulisi luonnollinen osa elämää, alkaa jo aivan pienenä. kun saa rauhoittua siihen, että kuulee tarinoita. Kirjastolla on roolinsa siinä, että lapsen ulottuvilla on kirjoja riippumatta siitä, missä päin maata tai millaisessa perheessä asuu.” Marko Kitti puolestaan kiteyttää asioita: ilman kirjastoa hänestä ei olisi tullut lukijaa eikä kirjoittajaakaan. E-kirjat ovat hyvä asia kirjojen rinnalla, mutta toivottavasti hyllyt pysyvät paikoillaan, kirjailijavierailut ovat tärkeitä, ja niin kauan kuin kansalaisten olohuoneesta löytyy luettavaa, nimeä ei kannata vaihtaa kohtaamoksi tai lataamoksi. Kahtalaisesta roolistaan puhuu myös kirjailija-kirjastonhoitaja Annika Sandelin: ”Att hitta en läsare för varje bok är svårare än att hitta en bok för varje läsare.”

    Mikko Lahtinen puolestaan puhuu paksun kirjansa tuomalla rintaäänellä. Hän julkaisi 2010 oikeastaan melkoisen jättiurakan eli Kirjastojen maan, jossa hän kuvasi matkojaan yli 250 suomalaiseen kirjastoon. Itse hiukan vähättelin Lahtisen urakkaa, eihän hän käynyt edes minun kirjastossani Tapiolan kulttuurikeskuksessa, mutta ehkä se olisi ollutkin liian hyvä ollakseen totta. Joka tapauksessa Lahtinen sanoo painokkaasti: ”Kirjastojen on myös taisteltava tutkainta vastaan, toden teolla panostettava lukemisen, kirjallisuuden ja äidinkielen edistämiseen. Tämä ja vain tämä voi olla niiden ensisijainen olemassaolon syy. Kirjaton kirjasto ei ole kirjasto.” Ja rusinana Kirjailijan loppusivuilla on Marja-Leena Mäkelän kirjavinkkauksen ydinkohdat, jälleen innostuneesti esitettyinä. Ja ihan viimeiseen asti todistaa pitkässä esseessään raahelainen Pauliina Vanhatalo alias Veera Vaahtera: ”Toivon, että ennätän vanheta kirjojen kanssa ja kuolla alta pois, ennen kuin maailma on liiaksi toisenlainen.”

Teetä hatusta

on yksi teema vuoden viimeisessä lastenkulttuurin aikakausjulkaisussa Tyyris Tyllerössä. Lewis Carrollin juhlavuonna Liisa on ymmärrettävästi mielenkiinnon kohteena, ja sivuilla esitelläänkin mainio Eestin lastenkirjallisuuden keskuksen näyttely ihmemaan teehetkistä. Kannessa komeilee liettualainen monimielinen versio, takakannessa taas eestiläinen kuvitelma Kaalimadon nautiskelusta. Oikeita yltäkylläisiä englantilaisia teekutsuja ei kovin paljoa kuitenkaan näy: miten erilaiset kuvantekijöiden kulttuurit tähän mahtavat vaikuttaa?

    Tyllerössäkin puhutaan kirjastojen puolesta: Turun kirjamessujen ex-primus motor Kari J. Kettula valaa uskoa kirjaan ja kirjastoon, kriitikko Ismo Loivamaa esittelee roiman pinon uusia tietokirjoja lastenkirjallisuudesta ja kirjastostakin. Kirjastolainen ja tietokirjailija Mervi Koski kertoo uuden kummituskirjansa taustatyöstä ja niistä oikeista kummituksista. Lastenmusiikki on tällä kertaa mukana laajassa paketissa, kun Johanna Lindstedt käy läpi mm. runsasta laulukirjasoittokone-tarjontaa. Saksassa palkittu ja tunnettu Suomesta lähtöisin oleva Marjaleena Lembcke-Heiskanen mietiskelee, mitä saduista oikeastaan jää jäljelle mieliimme ja miksi toiset sadut ovat ikuisia? ”Koska tiemme onneen on kivetty turhien pyrkimysten haikeudella.” Marjaleenan ajatusten kääntäjä lehtori Kaisa Lange puolestaan sukeltaa sanataiteen maailmoihin: miten tuo taiteen muoto oikein herättää tunteet ja unelmat? Hän myös esittelee ja kommentoi turhan vähälle huomiolle jäänyttä hienoa kokonaisesitystä Satu kantaa lasta ja sen rinnakkaisteosta terapiasta. ”Kiinnostavaa on, että Punahilkan ja Prinsessa Ruususen pystyy aina kertomaan uudestaan ja uudestaan, mutta en edes halua yrittää kertoa omin sanoin iltasatuna Vuorenkuninkaan poikaa. Myös siksi, että jokainen sana on tärkeä, sen soinnin ja sisällön takia.”

    Suomalaisessa kulttuurikentässä lehdet ovat kirjojen rinnalla tukemassa lukemisen ja tiedon saavutettavuutta. Niitä ei kannata unohtaa, kun puhutaan lukemisen määristä, tasoista ja kiinnostavuudesta. Vuoden numeroihin ja kiinnostaviin aiheisiin voi palata – ainakin jos kirjastotkin näkisivät yhteistyön hyödyt ja pitäisivät lehtiä esillä ja hengissä.