Kirjavinkkarikirja ja porsimishäkin ongelmat

Kirjavinkkauksen uranuurtaja Suomessa eli Marja-Leena Mäkelä, palkittiin tässä äskettäin Suomen Kirjailijaliiton palkinnolla Kirjailija kiittää. Palkintoperusteet olivat ihan hyvät: Marja-Leena on tehnyt suomalaislasten lukuharrastuksen hyväksi mahtavan paljon, kiertänyt kouluja ja kirjastoja ympäri maata vuosikymmenten ajan.

    Palkinto oli kuvaavasti kaunokirjallisuuden palkitsemista.  Näin myös Marja-Leenan uudistettua painosta Kirjavinkkarikirjasta (Avain 2015) pitäisi oikeastaan tituleerata Kaunokirjavinkkarikirjaksi. En nimittäin lähiluvusta huolimatta löytänyt lasten ja nuorten tietokirjallisuuden osallistumista talkoisiin. No, parissa kohtaa: Äänekoskella kirjavinkkauksen aiheena on rakkaus ja huumori ja pipopäinen täti ei ole tyytyväinen antiin. ”Mitä tämä nyt on? Täällä piti saada lukuvinkkejä ja sinä vain istut siinä ja luet meille. Ei minua tuollaiset runot kiinnosta. Minä luen laidasta laitaan, mutta en romaaneja. Kirjoissa pitää olla tietoa, niitten pitää olla totta.”  Ja löysin kyllä toisenkin kohdan, missä tietokirjallisuuden esittely jätettäisiin ilmeisesti kokonaan kirjastolle: ”Kirjastosta lähtisi kutsu kouluille, mieluiten lyhyesti ja ytimekkäästi, ja perinteiset tokat, neloset ja seiskat perehdytettäisiin kirjastossa tiedonhakuun, hyllyjärjestykseen ja kirjaston arkikäyttöön. Näillä kirjastokäynneillä esiteltäisiin oppilaille myös tietokirjallisuutta.” Siellä täällä tietokirja on mukana kuten urheiluteemassa ja saapa pari tietokirjaa ottaa ns. perusvinkkauspakettiin.

Tekniikkaa ja porsimishäkkejä

Olenko pipopäinen setä? Kirjavinkkarikirjassa toki perustellusti vinkataan kaunoa, ja sen malleihin tukeudutaan. Sanottakoon selvyyden vuoksi, että Kirjavinkkarikirja on mainio, persoonallinen ja tärkeä opas alalle aikoville ja siellä jo pyöriville. Silti olen hiukan pettynyt: kirjavinkkaus on eräänlaista kirjallista vallankäyttöä. Jokainen kirjavinkkari eri tilaisuuksissa on samalla kirjansa mainostaja. Siinä mielessä ei ehkä ole ihan samantekevää, mitä jää uupumaan. Kirjassa kuitenkin oman erityisalansa vinkkaajia kertoo työstään – tiedon ymppäys tai perillemeno ei ole mukana.

     Marja-Leena toteaa kuitenkin olevansa erityisen huolissaan: ”Mitä enemmän olen kirjavinkkaamista tehnyt, sitä enemmän ajattelen sitä lukematonta poikaa ja toivon, että kykenisin sytyttämään hänessä lukuhalun.”

    Voin kokemuksesta vakuuttaa, että nämä kaverit tosiaan saa mukaan, jos ei pelkää tietokirjan vaativan omakohtaista laajaa tietämystä. Jari Litmasen ja Jarkko Ruudun kiinnostavien selviytymistarinoiden katveessakin on melkoisesti tietovinkattavaa tähtitieteestä taiteeseen, porsimishäkeistä maapallon katastrofeihin ja Yrjö Wallinin vaarallisesta matkasta Mekkaan tai jopa mietiskelyä faktion sisällöistä. Onko tieto todella totta vai kuka meille valehtelee?

Seuraavia virstanpylväitä?

    Sukupuolinen jakauma muuten voisi olla mielenkiintoinen tarkastelukulma sekin. Millainen vinkkarikassi silloin tulisi mukaan? Kuten Marja-Leenakin opastaa, on monia tapoja esitellä kirjoja jännityksestä dramatiikkaan, kaverivinkkauksesta teemakokonaisuuksiin. Aloin miettiä asiaa, kun muistelin Inkoon koulukeikkaa. Jalkapallo, Suomen historia ja rahatiede taisivat tulla automaattisesti mukaan harrastusten puolelta. Kun kierrätin keisari Neron sestertiusta vuodelta 65, vuosi Rooman palon jälkeen, heräsi paljon kiinnostavia kysymyksiä. Rahan arvosta tietysti, mutta myös käyttötarkoituksista. Tuolloin keisarin kuva kolikossa oli mainos ja viesti kansalle: tämä kaveri on rakentamassa uusia entistä ehompia rakennuksia palaneiden tilalle. Kun innostunut lastenkirjastonhoitaja (mies) esitteli spontaanisti omistamiaan Kiekkomaailman rahoja, symbioosi fantasian, huumorin, historian, sotien ja numismatiikan välille oli syntynyt. Vähän enemmänkin, sillä fiksu oppilas (poika) huomautti, että sestertiuksia käytetään myös Asterix-sarjakuvissa.

     Tietokirjavinkkarikirjaa tuskin kannattaa rinnalle tehdä, niin kytkyssä kaunon ja tiedon pitäisi tilaisuuksissa olla. Nöyrästi siis huomautan, miten paljon kiinnostusta herättäviä tietokirjoja löytyy helposti mukaan. Ehkäpä hyviksi havaittuja kombinaatioita voisi paljastaa eri yhteyksissä vuolaammin kuin nyt tuntuu tapahtuvan?

Topelius ja Lydecken, arvon herrat palkintopallilla

Tunnustukset eivät toki loppuneet Junioriin tai tiedonjulkistamisen valtionpalkintoon. Suomen nuorisokirjailijat ry:n klassiset kirjailijaehdokkaat Topelius ja Lydecken-palkinnoille on julkistettu. Niitä katsellessaan miettii jälleen kerran, kuinka erilaisia mieltymyksiä ja kenties tarkoitusperiäkin toisilla raadeilla on. Nuorisokirjailijoiden raati koostuu ammattilaisista kritiikin, kirjaston ja tutkimuksen puolelta, joten listoihin voi suhtautua jotensakin luottavaisesti.

    Mitä 5+5 ehdokkaasta voisi siis lukea? Vain yksi sama tekijä kuin Junior-raadilla eli Siiri Enorannan vaativan tenhoava Surunhauras, lasinterävä (WS). Muut ovatkin hiukan toista kaliiberia: Anna Hallavan Sammakkoprinsessa (WS) on miellyttävästi erilainen ns nuorisokuvaus, jossa chick lit on ympätty huumoriin. Jyri Paretskoin Shell´s Angles ja beibit (Karisto) on sarjakirja, joka taitaa ainoastaan viedä viehkosti nuoriensa kypsymistä vähän eteenpäin. Kirsi Pehkosen Voittolaukaus (Karisto) edustaa urheilupuolta, johon on liitetty moderneja ongelmia kuten seksuaalista häirintää. Mervi Heikkilän Louhen liittoa (Haamu) pidin jo aikaisemmin kohtuullisen hyvin koossa pysyvänä arkifantasiana, joka yhdisteli kiinnostavastikin kansanuskomuksia.

      Lydeckenin kohdalla voi ainakin ihmetellä Timo Parvelan mukanaoloa: Kepler62 (WS) ei nyt ole niin hulppea, että mahtuisi sarjan aloitusosana ilman muuta mukaan. No seuraavaa, ehkä vähän parempaa? ei voisikaan, koska tekijä on norjalainen. Saku Heinänen näyttää olevan jonkinlainen vakiotyrkky jatko-osallaan Zaida ja elovalkeat (Tammi) – Zaidan uudet arjen ja magian kuviot eivät edellisestä kummene, mutta se olikin ehdokkaana sekin. Tomi Kontion Koira nimeltä kissa (Teos) on saanut sekalaisia arvosteluja – ehkä sen pultsari ja hylätty koira jäävätkin filosofiassaan elämään nimenomaan Elina Warstan kuvituksen kautta. Suomenruotsalaisen lastenkirjallisuuden puolelta mukaan on kiitettävästi nostettu Hanna Lundströmin kotirunot pienemmille eli Rassel prassel puss (Schildts&Söderström). Muitakin ehdokkaita olisi varmaan ollut tyrkyllä, mutta tämän kokoelman avulla muuten ruotsinkielen harjoittelu voisi sujua mukavasti: toistoa on paljon, huumoriakin ja leppoisaa maailman tutkimista. Ja Maija Hurmeen ilkikuriset hymyilyttävät kuvat!

 

    Erilaista ja samalla jotakin uudenlaista kerrontaa niin lasten arkirealismin kytkyihin fantasiaan tuo Tuutikki Tolosen, sanataideohjaajan ja puuhakulttuurinaisen Mörkövahti (Tammi), missä myös kuvittaja Pasi Pitkänen onnistuu paremmin kuin Kepler62:ssa. Hilla, Kaapo ja Maikki panevat tuulemaan oudon lastenvahdin kanssa. Kansanperinnettäkin häilyy taustalla.

    Joskus pitäisi tehdä tutkimus miten kirjailija lopettaa kirjansa aikoessaan tehdä pian jatkoa. Tolonen onnistuu siedettävästi vain hiukan kiirehtien. Summa summarum: kyllä näistä ehdokkaista palkinnonsaajat löytyvät ja samalla voi ehkä löytää hiukan raadin mieltymyksien suuntaan. Ihan kaikkia en kuitenkaan ottaisi ihan ensimmäiseksi tietokjrjavinkkarin reppuuni kaunon edustajiksi, mutta Mörkövahti ja Louhen liitto saattaisivat hyvinkin synkata esimerkiksi Marjut Hjeltin ja Mervi Kosken kanssa.