Monikulttuurinen väristyskirja ja muita eläimiä

Luette nyt viestinnällistä toimintatyyppiä, joka on tilanteinen, aikaan ja paikkaan sijoittuva sosiaalisen toiminnan muoto. Näin kerrotaan mielenkiintoisessa opuksessa nimeltä Kieli verkossa – näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen (SKS 2015). Kirjassa toki käsitellään aihetta hyvin laajalti, jopa niin että mietitään miten lankapuhelin, kännykkä ja Skype muuttavat käyttäjiensä tapaa puhua. Digitaalinen media on joka tapauksessa muuttanut ja mullistanut tapamme viestiä ja luonut uusia ympäristöjä kielen käyttämiseen. Kirja iskeytyy erilaisiin muotoihin tapausselosteidenkin kautta: on blogeja, tekstiviestejä, verkkokeskustelua, kotisivuja ja niin edelleen.

   Kaisa Koskinen historioitsee omassa blogikatsauksessaan tyylikkäästi: blogien tekemisessä on piirteitä niin yksityisestä päiväkirjasta, printtimedian kolumniperinteestä ja pamflettikirjallisuudesta. Tässä siis kuljen tai ainakin taaperran Samuel Pepysin ja Jonathan Swiftin sekä japanilaisen zuihitsu-perinteen eli siveltimen jälkien perässä.

    Toinen asia sitten on, miten kirjoitettu blogi enää pelaa. Kesän myydyimpien "kirjojen" kärjen niin varttuneiden kuin lapsellisempienkin kohdalla kansoittavat värityskirjat- vai pitääkö puhua todella väristyskirjoista? Sieltä taitaa puuttua vain monikulttuurinen väritysopas, kaikkea muuta on jo tarjolla. Siinä olisi idea hitiksi!

Matka mielikuvitukseen

Uusin lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö 3/2015 kulkee monella eri polulla. Kaisa Lange pohtii nykysirkuksen muotoja ja tapaa auttaa lapsia maailman hahmottamisessa. Helsinkiläinen Hurja Ruuth on ollut mukana niin vauvasirkustyöpajoissa, perhesirkuksessa kuin nuorisotaloprojekteissa. Syyriassa kohdattiin puolestaan toinen todellisuus: pakolaisleirien nuorilla on kysymys osallisuudesta elämään. Ei vain siihen, mitä pakolaisleiri ja ympäröivä sota tarjoavat, vaan myös osallisuutta unelmiin ja tulevaisuuteen. Jonakin päivänä maailma ympärillä ehkä muuttuu.

Sirkuksen ja klovnerian tapa käsitellä ympäröivää todellisuutta ja maailmaa, koko elämää on omanlaisensa. Sirkusta katsotaan eri tavalla kuin kuvaa, näytelmää tai elokuvaa – niilläkin jokaisella on oma kielensä.

     Outi-Maria Takkinen kertoo puolestaan helsinkiläisen sanataiteen opetuksen liikkeellelähdöstä. Miten pääkaupungissa on mahdollisuus osallistua kirjojen, runojen ja tarinoiden luomiseen – sanataide kuuluu kaikille taustaan katsomatta. Hän miettii sanataiteen olemusta ja perillemenoa yhden sanataideprojektin erilaisten lähestymistapojen kautta: tarinankerrontaa, kertomispelikorttien tekemistä, Helsinkiin liittyvien sanojen pyydystämistä ulkona. Mikä sana on pyöreä, mikä enemmänkin kulmikas? Sanataiteelle taiteenalana on leimallista aineettomuus: tarinoita kerrotaan tai kirjoitetaan, mutta niistä ei synny konkreettista lopputuotosta. Takkinen toteaa, miten hänellä sanataiteen opettamisessa on muodostunut tärkeäksi se, että prosessin päämäärä on esimerkiksi jokin julkaisu: pelejä, postikortteja, tekstinäyttelyitä, esityksiä, kuunnelmia, runovideoita, antologioita ja lehtiä, jotka julkaisuina tuntuvat pitävän pintansa myös median laajentumisen aikakaudella.

Valloita lähiympäristö ja – Sibelius!

Lastentarhanopettaja Riikka Rauhala esittelee päiväkoti Runon esikoululaisten projektia Löydä näkymätön ympäristö. Kulttuuriympäristö on ollut jo pari vuotta tärkeänä teemana Euroopassa.

Siihen kuuluvat myös arjen ympäristöt, joihin ei kenties jokapäiväisten reittien varrella juuri kiinnitä huomiota. Kulttuuriympäristö voi olla myös jotain mikä koetaan rumaksi ja jota ei tahdokaan huomata. Miten päiväkotien lähiympäristöjä voidaan käyttää hyväksi? Monia asioita voi teeman ympäriltä tutkia ja matkaoppaana voivat olla lapset itse.

Talvisirkus Uni/Joona Petterson

    Voidaan käydä puistossa, missä on puutolpissa pistekirjoitusta: mitä niissä lukee? Koirapuistosta lähdetään talvipuutarhaan tai laskemaan mäkeä vanhan ruumishuoneen eteen. Voi löytyä 1920-luvun kerrostalon sisäpiha. Lasten leikkiin saatiin mukaan talon ikäihmisiä. Lapset toimivat siis oman elämänpiirinsä asiantuntijoina ja avaavat omasta näkökulmastaan käsin suhdettaan kaupunkitilaan monilla erilaisilla tavoilla ja seikkailuilla.

Johanna Lindstedt arvioi Sibeliuksen juhlavuoden kirjallisia tuotteita, kun taas Niklas Bengtsson kertoo laajasti Intian nukketeatteriperinteestä ja sen monimuotoisuudesta. Taidemuotojen historian kannalta on kiinnostavaa, että intialainen nukketeatteri on ilmeisesti vanhempaa kuin ns. varsinainen teatteri. Toisten jäljitteleminen tai näytteleminen ei ollut muinaisina aikoina hyväksyttyä, vaan suorastaan tabu. Toisen ihmisen näytteleminen tiesi kuolemaa, mutta tämä ei koskenut nukketeatteria. Intian nukketeatterikulttuuria yhdistää oikeastaan vain yhteiset uskonnolliset tekstit.

Karhujen, koirien ja kissojen maailmaa suomeksi

Kun vähään aikaan ei ole ilmestynytkään Jukka Parkkisen Karhukirjeitä, niin Timo Parvelan Maukka ja Väykkä ovat saaneet hallita lähes yksin monimielistä ja –filosofista eläinkenttää. Nyt joutuu pakostakin vertailemaan, kun yhtä aikaa ilmestyi Maukan ja Väykän matkakirja (Tammi 2015) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (WSOY 2015).

     Onneksi kirjoja ei tarvitse kauheasti arvotella, koska molempien seurassa viihtyy – aikuinenkin. Tai niin, ehkä varsinkin varttuneempi lukija, jolla on hiukan hajua laajemmistakin yhtäläisyyksistä. Maukka ja Väykkä joutuvat Italiaan, missä koira joutuu tutustumaan outoon punaiseen mehuun ja tulee kosineeksi karjutyttöstä. Humma Ihalainen saa kortin, jonka loppukaneetissa on Seiväsmatkojen tapaan lisää matkan kohokohdista:”Ciao! Bella. Quattro stagioni. Frutti di mare. Margherita. Arrivederci. Gatto et Cane.”

    Karhunpoika Otso taas raportoi tällä kertaa Amalia-tätinsä edesottamuksista ystävälleen konstaapeli Karhuselle. Amalia yrittää tosissaan laihtua Käpälämäen kuntoutuskeskuksessa, eikä koskaan juokse Nallemarketin ohi lenkillään. Varttunut lukija saa aika paljon irti niin pasianssivitseistä, bingosta, uhkapelistä, laittomasta kalastuksesta tai parkkismaisista sanaleikeistä – Amaliahan lyö helposti golfkentällä pallon yli baarin. 

Ehkäpä myös Amalian laulut vaativat hymynkareeseen muistoja historiasta: sieltä löytyy niin Violetti Parran Eläimelle kiitos, sota-ajan viisu Eläimiä juoksuhaudoissa ja Muistan koe-eläinpuiston kaunehimman sekä Ansa Mäntyniemen kappale Aikuinen naaraskarhu.

    Virpi Talvitie pitää tasonsa Maukan ja Väykän värikuvissa. Amaliassa kustantaja on ehkä säästämisen sijasta ollutkin ovela: Pia Westerholmin eläinhahmot ovat mustavalkoisia - valmiita väritettäviksi. Sehän on nyt kuumin brändi!

    Suotakoon aikuistuneille lastenkirjailijoillekin oma tyylinsä puhua lapsille. Ihan varmasti ainakin yliopistoissa nämä tekstitoiminnat ennakoivat jolleivat ihan avaa diskurssin tutkimuksen monipuolistumista.