Sibelius ja ulostehuumoria?

Kestävätkö suosikkien paineet?

Voi tätä onnen viikkoa! Lähes samaan aikaan ilmestyivät kuin syksyn kirjatulvaa ennakoimaan niin uusimmat Räppääjät, Ellat kuin Kattilakosken perhekin!

   Mutta aina ties monennenko sarjakirjan osan tultua hyppysiin mieleen nousee pelko ja vavistus. Kestääkö taso? Jaksavatko kommellukset naurattaa ja kiinnostaa?

   Esimerkiksi voisi tarkastella kirjojen perusclouta eli minkä sotkun varaan rakennetaan uusimmat kommellukset. Timo Parvela heittää kirjassaan Ella ja kaverit liemessä (Tammi 2015, kuvitus Mervi Lindholm)) estradille ihmejuoman, joka tekee juojistaan – ainakin lapsista – huippuälykkäitä. Melkein voisi sanoa, että kysymyksessä on ikivanha kikka, joka näyttää pääsevän uudelleen muotiin. Vastikään Lukuvarkaus-palkinnon ehdokkaassa Marja Ahon Hii-o-hoi! Aarre näkyvissä (Myllylahti 2014) esimerkiksi Allun isä on heitetty jäähtymään yhteisestä kodista tulisten chilikokeilujen takia, mutta niiden ihmevoima sulattaa lopulta perheriidan onnen kukkuloille. Ja niin edelleen.

   Parvela iskee kouluelämän kipukohtiin oikealla suoralla. Opettajalla on maha kipeänä stressin takia. Opettajan vaimo tekaisee pirtelön. Se on opettajanpöydällä, se on keltainen ja siinä on punaisia ja vihreitä pilkkuja. Parvela lisää tuttuun opettajantyyliinsä: ”Siis pirtelö oli, ei pöytä.” Pirtelön koostumus jää loppujen lopuksi salaisuudeksi, mutta joitakin vihjeitä annetaan: ”Banaania, puolukoita, ihmemarjoja, selleriä, piimää, leseitä, kauralimaa ja pellavansiemeniä, opettajan vaimo selitti.”

    Kun ihmejuoma tekee Ellasta kavereineen neroja – ainakin hetkeksi – opettaja ja varsinkin rehtori päättelevät keksineensä uuden opetustyylin, joka lyhentää opiskeluaikoja huimasti. Suomi PISAn kärkeen jälleen! Opettajan mahastressi häviää kummasti, mutta oppilaille jatkuva ihmejuoman särpiminen ottaa koville. Varsinkin kun sen vaikutus lyhenee lyhenemistään. Parvela ei ole vielä kunnolla ottanut osaa uusimpaan trendiin eli ilmavaivojen ongelmiin, mutta nyt jysähtää ja kunnolla. Oppilaat yrittävät tehdä ihmejuoman loputtua omatekoista lientä kaikesta kaapista löytyneestä koko koululle.  Televisiokameroiden ja toimittajien valokeilassa vatsassa myrskyävä ihmekeitto tuottaa sananmukaisesti järisyttävän lopputuloksen.

    Ja tästähän ainakin lapset tykkäävät, vai kuinka? Parvelan kohdalla on pitkään nautiskellut ja laskenut kuinka monta kertaa suupielet kaartuvat hymyyn. Nyt ei tarvinnut voimistella saadakseen jäykistyneet leukapielet taas järjestykseen.

Kansatiedettä ja runoilua

Sinikka ja Tiina Nopolan sankarikaksikot kirmaavat lukutantereelle myös täysin rinnoin. Risto Räppääjä ja yöhaukka (Tammi 2015, kuvitus Christel Rönns) kuljettelee juonta yritysten ja erehdysten jatkuvassa sumassa. Risto ja Nelli ovat lomalla Elvi Räppääjän tanhuvilla, kun he löytävät naapuritontilta arvokkaan ikivanhan käärmesormuksen. Välillä sormus on Rauha-tädin sormessa, välillä kissan kaulapannassa, välillä taas turvassa arkeologi Klaudia Kämäräisen hoteissa, mistä se viuhahtaa omille teilleen hyvää tarkoittavien manöövereiden seurauksena. Mukaan suolletaan hiukan sankari-ideologiaa, kun Risto intoutuu esittämään Indiana Jonesia ja naapurin Lennart pelastavaa Yöhaukkaa.

    Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina (Tammi 2015, kuvittanut Salla Savolainen) vetää ainakin kesälomalaisten lukupiirin potin. Kun Räppääjä jää sekin Ellan kanssa tuollaiseksi kertaheitoksi, sisaruksiin halutaan palata jopa uudelleen: miten se Vilttitossu muuttikaan sitä runoa? Mielenkiintoista mietiskellä, miten ärsyttävän itseriittoinen ja ”kaikki ensin minulle” – Vilttitossu viehättää lukijoita. Nopolat ovat luoneet kaksi ääripäätä, sivistyneen ja hienostelevankin Heinähatun ja omanlaisensa Pitkätossu-version. Rakenne näyttää toimivan. Perheen äiti yrittää saada aikaan sopua ja yhteistä tekemistä runokilpailuun osallistumisella. Heinähattu tekee kypsän ja fiksun luontorunon, kun taas Vilttitossu sutaisee pienen värssyoppitunnin jälkeen oman iskevän riimityksen. Kun Heinähattu voittaa, kateus saa aikaan oman sotkunsa. Nopolatkin antavat nyt oman panoksensa ulostehuumoriin, koska Vilttitossua tämän tyyppiset loppusoinnut kiinnostavat – ehkäpä juuri iskevyyden takia.

    Niinpä palkintojuhlassa Vilttitossu hyvän hyvyyttään vähän parantelee Heinähatun voittorunoa, jonka lausuu maan kuuluisin runoilija Mielikki Arhippainen… Eikä sotku ihan vielä tähän lopu – ensin on löydettävä ukkostavasta metsästä mielensä pahoittanut Heinähattu ja perään siskoaan pelastamaan lähtenyt Vilttitossu. Loppu hyvin, kaikki hyvin: uusitussa runonlausuntatilaisuudessa myös valaistunut Vilttitossu saa esittää oman stilisoidun runonsa, joka lienee Nopoloitten kiteytys tälle lastenkirjatrendille (ja muistuttaa hiukan Jukka Parkkisen Korppi-runojen parhaimmistoa):

 ”Oli kerran sieni,

joka alas mäkeä kierähti

ja mennessään, hupsis, kovaa pierähti.”

Maisemia Hämeenlinnassa

    Hiljalleen alkaa jo tottua kuvittajien vaihtumiseen niin Ellassa kuin Risto Räppääjässäkin. Markus Majaluoman poliisihahmoja Isonapaa ja Rillirouskua on vielä vähän ikävä. Salla Savolainen on toki mainio kaupunki- ja talomiljöidenkin kuvaaja Kattilakosken perheen ympäristöstä Sibeliuksen synnyinkaupunkiin. Hämeenlinnan Janne – kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi 2015) on Tapani Baggen ja Sallan kattava yhteistyö, joka pelaa niin kuvallisella kuin faktioteksteillään hienosti yhteen. Eittämättä Sibelius-juhlavuoden kärkeen kuuluva tietokirja valottaa hauskasti niin Sibeliuksen arkea kuin kehitystäkin juonellisella kertomuksellaan. Sitä täydentävät harkitusti valitut tietoiskut esimerkiksi Hämeenlinnan kaupungin kehittymisestä, Jannen suvusta, pianomalleista koulunkäyntiin. 

     Salla Savolainen varioi tietokuvitustaan aukeamalta toiselle: on sisäinteriöörejä nukketalomalliin, on juhlatilanteita, viulun eri osia, talorakenteita ja kaupunkinäkymiä, historiallisia muistumia Johanssonin mökistä Suomen ensimmäiseen junarataan. Tapani Bagge ei malta jättää käyttämättä Sibeliuksen tunnettua tapaa liioitella ”hiukan”: taitavasti elämänkerrallista juonta sävyttävät hersyvät jutut vaikkapa monnin vatsaan joutuneesta kuuluisasta laulajattaresta Pauline Luccasta, jonka Sibelius pelasti onkiessaan.

    Hämeenlinnan Janne on sopiva pari vaikkapa koulukäyttöön Katri Kirkkopellon Soivalle metsälle – Jean Sibeliuksen matkalle (Lasten Keskus 2015), joka kertaa tapahtumia laajemmasta aikaperspektiivistä ja tarjoaa matkalle mukaan mainion musiikillisen cd-levyn kuunneltavaksi.