Kirjoja roskalavalla, kierrätyksessä ja sirkuksessa

Kesäkeitaat - kirjastot!

Kesällä saattaa nopeastikin tottua vanhan kierrättämiseen – ainakin jos joutuu turvautumaan viihtyäkseen television tuijottamiseen. Kirjojen kanssa riittää valinnan varaa, joskin näyttää Pekka Töpöhäntäkin siirtyvän modernisoituneena tähän aikaan. Pekka Töpöhäntä menee kouluun (Gummerus 2015) on Åsa ja Michael Rönnin stilisoima ja Ingrid Flygaren uudelleen kuvittama kissa-analyysi. Tämän hetken pikku lukija toki nielee kaiken sumeilematta, mutta alkuperäisiin klassikoihin tutustunut mutristelee suutaan ja huokaisee. Miljööt on vedetty modernilla hennon väräjävällä viivalla, ja kissakoulun tapahtumista on se kunnon pahismeininki siistitty pois. Opetus siellä takana toki on säilynyt jopa alkuperäistä selkeämpänä. Paha saa palkkansa…

    Sastamalan Vanhan kirjallisuudenpäiviltä alkanut kesäinen elämä on kulminoitunut erilaisiin kirjastoihin matkan varrella. Jälleen kerran on ihasteltava näitä keitaita ympäri Suomea. Joustavaa palvelua, tietoa tapahtumista, nettiyhteydet – ja pienemmillä paikkakunnilla erinomaisen hyviä kirjavalikoimia, joista uutuuksiakin bongaa yllättävän mukavasti. Sanoma- ja aikakauslehdet voi selailla rauhassa, joka sitten äkkiä voi järkkyä. Helsingin Sanomista torstaina 9.7. luin ensin, miten Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander  perhokalastaa innoissaan Vanhankaupunginkoskella. Sivua kääntäessäni totesin, että samaan aikaan Kangasalan kirjasto heitti lavallisen kirjoja paperinkeräykseen Suoraman pihalla. Sivukirjasto oli päätetty lakkauttaa ja tilat tyhjentää 1.elokuuta mennessä. Roskalavalle ystävällinen kirjojen tuntija oli vienyt tikapuut, jotta halukkaat mummot ja vaaritkin saivat pelastettua edes osan. Hesari olikin tuona päivänä kovin kirjastohakuinen: siellä arvioitiin myös Kirjaston kuolema-raporttikirja, jota aikaisemmassa blogissani olenkin jo mietiskellyt. Alan pitkäaikainen ammattilainen Jari Paavonheimo summaa lopuksi, miten kirja ”olisi saanut ratkaisevasti lisäpotkua, jos se olisi pyrkinyt myös selvittämään, mitä kirjastoissa käytännössä on tehty tai jätetty tekemättä.”

    Täytyyköhän tässä alkaa kesänvieton aikana suunnistaakin valokuvaamaan Suomen kirjastoja roskalavojen perspektiivistä?

Juoksua pihamaalta nukkekotiin

    Aina ei kierrättäminen ole niin vaarallista, kun kohteena ovat aiheet. Sattumoisin tulin ahmineeksi peräjälkeen Jukka Itkosta, Netta Waldénia ja Jenna sekä Noora Kunnasta. Kaikissa elämänmenoon liittyy kova tohina ja lähes tolkuton meno, salaisuus ja arvoituksia. Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015) on sisarusten ensimmäinen yritys lastenkirjan areenalla. Vanhan unohtuneen nukkekodin elollistuneet asukit toilailevat minkä osaavat. Mukana on persoonallisia luonteita, joista varttuneen mielestä ihanan ironisen huipun saivat aikaan runonlausuja hoveineen. Jotain ironista siinäkin tietysti on, että lapset halausivat hyppiä juuri nuo kohdat äkkiä yli ja saada selville mitä siellä kauhujen kaapissa oikein oli. Ratkaisu saattoi olla hienoinen pettymys, kun kaapista ulos tullut olikin ihan säällinen tapaus…

    Mauri Kunnaksen jälkikasvun kirjallisia ja kuvallisia ansioita ei kannattane vielä lyödä lukkoon, vaan jäädään odottamaan seuraavia. Jennan kuvitus on melko riisuttua viivapiirrosta, jota voinee verrata Elina Warstan graafisesti tyylikkään voimakkaisiin pintoihin Itkosen sirkuskirjassa. Warstaa onkin kierrätetty viime aikoina kovasti – oikeastaan hänen ansiostaan esimerkiksi muutoin itseään toistava Tomi Kontion Koira nimeltään kissa (Teos 2015) nousee kiinnostavaksi kuvalliseksi seikkailuksi. Laura Valojärvi puolestaan omaa mainion tunnistettavan nokkelasti rönsyilevästi paisuttelevan kuvitustyylin Rubenin tutkimuksissa.

    Ruben ja kadonneet karaatit (WSOY 2015) on Netta Walldénin neljäs seikkailu, jossa näkyy jo aikaisempien kirjojen raamitus selvästi taustalla. Timanttivaras Vili Pii lähtee Saarnilaaksoon pahat mielessä kohti Armas Vaaran timanttikassakaappia. Tällä kertaa homma sotketaan timanttilaatikolla, joka kiertelee postin ja muiden avustuksella eri osoitteissa. Lopulta Vili Pii lähtee pois tietämättään mukanaan omat väärät timanttinsa.  Ruben on miellyttävän charmikas yksityissalapoliisin versio, mutta ei kirjailijatar rouva Mallamudkaan kehnoksi jää – hänen kauttaan Waldén pääsee hiukan hehkuttamaan luovan työn rankkoja puolia.

Eläviä kuulia tarjolla

    Ja nämä poliisit! Chaplinin törmäilevien poliisien joukkoon pääsevät niin Rubenin vanhempi ja nuorempi konstaapeli ”Rikospostin viimeisin numero oli ollut konstaapeleille kiusallista luettavaa. Kolmekymmentä vuotta, nolla ratkaistua tapausta!” kuin Jukka Itkosen kovakuntoiset juoksijat: ”Mies kiinni! Ottakaa tuo mies kiinni! läähätti laihempi lainvalvoja. – Kiinni tuo mies! puuskutti paksumpi.” Tykästyin eniten kuitenkin Nurkanpyhtään uneliaaseen pikkukaupunkiin. Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus 2015) sisältää toki runojakin, mutta pilke silmäkulmassa etenevää salamyhäilevää tekstiä on enemmän ja Lillin päiväkirjan runo ei pidä kohta ollenkaan paikkaansa: ”Tässä kaupungissa/ei koskaan tapahdu mitään./Tämä kaupunki on kuivempi kuin kuu.” Jukka Itkonen on aikaisemminkin joskin harvemmin viihtynyt proosan parissa jouluisissa merkeissä. Tälläkin lauseita on mainio lueskella ääneen, makustella pienillä vivahteilla ja hymyillä tapahtumien kontrasteille. ”Ei sisäpaisti, vaan sitä paitsi, Lilli korjasi. – Älä sinä pyytämättä puutu minun puheisiini, sirkustirehtööri sanoi. – Sisäpaisti on minun lempiruokaani, ja jo sen nimen mainitseminen saa veden herahtamaan kielelleni. Siksi minä herahtelen. Haluan olla vesi kielellä. Muuhun ei juuri nyt ole varaa.”

    Lillin isän raidallinen pyjama aiheuttaa ongelmia, kun vangin puvussa pakeneva karkulainen joutuu äiti Rahtusen pompotettavaksi. Kun paikkakunnalle saapuu vararikon partaalla keikkuva sirkus, soppa on valmis. Itkonen ei kuitenkaan sorru ylettömään asioiden kääntelyyn, vaan happy end paljastuu sopivasti lopussa: poliisit ajavat takaa vankia kertoakseen, että syytös on peruttu. Näin entinen syytetty ja nykyinen miljönääri voi ostaa sirkuksen ja jatkaa sirkuskulttuurin mesenaattina. Mikä parempaa, Lillin isä tykästyy vahingossa alkaneeseen uraansa lentävänä tykinkuulana ja äiti taas voimanaisena – ainakin kesän aikana.

    Aiheet kiertyvät. Mikäpä siis siitä, kunhan niistä nautitaan. Vuonna 1979 kirjoitin kirjan Mustan vihon salaisuus, missä vaarini kertoi seikkailuistaan. Suosituin juttu oli loistava ura sirkuksen elävänä kuulana…