Kirjaston kuolema - ja karttakepin?

Lukuvalmentajat irtisanotaan

Kuolemalla houkutteleminen on totuttu liittämään dekkareiden yhteyteen. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä useamman kirjailija- ja kulttuurijärjestön tiedotteisiin ja nettisivuille huolestuneita manifesteja ja mielenilmauksia kuntien itsemääräämisoikeuden lisäämisestä. Se kun mahdollistaa myös kirjaston murhaamisen, lainauksien maksullisuuden ja kelpoisuusehtojen väljentämisen muuttamalla juuri uudistettavana olevaa kirjastolakia. Kuntien päättäjien fiksuuteen ja tilannetajuun haluaisi uskoa, mutta jos kirjastot itsekään eivät osaa vielä viestiä tavoitteistaan ja tärkeydestään, niin takapakkia voi tulla. Ensiksi karsitaan ehkä personal lukutrainerit eli lukuvalmentaja ja muut turhat työntekijät, verenpainemittareita ja porakonetta osataan jo lainata ja käyttää ilman opastustakin. Outoa vai oireellista muuten oli, ettei kirjastopuolue saanut jäseniä oikeastaan lainkaan asiakasmääriin suhteutettuna.

    Satiiri sikseen, kun kunnissa mietitään pää kuumana tehostuskohteita: eräässä tässä nimeltä mainitsemattomassa kunnassa vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja ihmetteli, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Hänen mielestään kirjasto on yliarvostettu paikka, eikä sinne kannata sijoittaa turhaan suuria rahoja. Olisivatko dekkarit ja murhat kelvanneet paremmin? Tosiasia todella on, että kirjastosta leikkaaminen ei tuo merkittäviä säästöjä – keskimäärin kuntien talousarviosta kirjastot vuolevat yhden prosentin verran. Kuinka paljon sitten maksaisi kirjastojen ehkäisemä syrjäytyminen tai tasa-arvoinen pääsy tiedon äärelle? Kirjastoista leikkaaminen on todella myös potku kaikkein heikompiosaisille.

 Miten kulttuuri haudataan?

   Uhkaava sana ”kuolema” on siis menettämässä tehojaan. Murhaaminen voisi olla raflaavampi. Sopivasti nykyiseen tilanteeseen toki ilmestyi päivitys ”Kirjaston kuolema” (Avain 2015), mutta se olisi voinut ottaa oppia toisen uhanalaisen instituution päivityksestä eli ”Karttakepin kuolemasta” (Arator 2003). Koulun uudistuminen ja uudet vuorovaikutteiset kasvatus- ja opetusmenetelmät saavat siinä konkreettisia ja kokeiltuja taustoituksia ja käytännön raameja.

    Kirjaston kuolemaa ei suinpäin kannata tarjota kuntapäättäjien käsiin, siksi sisäänpäin lämpiävää ja paikoin hybridihienoa tulkintaa se sisältää. Kansikin on hyvällä tahdolla tulkittavissa rapautuneeksi kirjastorakennuksen seinäksi tai sitten moderniksi vuorovaikutteiseksi taideteokseksi. Sivuilta voi kuitenkin kaivaa kipupisteitä varsinkin toimittajien, Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin osuuksista. Dilemma näyttää kiteytyvän älykkääseen tietoverkkoon, jonka pitäisi nopeasti hoitaa järjestetyt digitaaliset kokoelmat kuntoon.  Toisaalta viisas kirjasto ”tarjoaa ihmisille tiloja, jossa uutta tietoa, kulttuuria ja informaatiota tuotetaan, jossa siitä keskustellaan ja jossa sen käyttöä opetellaan yhdessä.” Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tarvitaan kaikille avoimia tiloja, mutta mitä tekijät tarkoittavat, kun ”kirjastot avautuvat samanhenkisten kävijöiden toiminta-alustoiksi”? Toivottavasti hyvin erilaisten ja ei niin samanhenkisten ryhmien toimintapotkuiksi?

Asenteet lukemisesteiden tiellä?

    Karttakepin kuoleman ideoita ja viestiä on vasta viime vuosina ymmärretty ottaa käyttöön. Kuoleeko koulun kehittyminen yhdessä keikkakaveri kirjaston kanssa, joka näköjään taas yrittää puolustaa legimiteettiään sivistysyhteiskunnan tukipilarina? Muuten, puheenvuoron asiaan antaa myös Saavutettavaa kirjallisuutta 125 vuotta – julkaisu (Näkövammaisten kirjastoyhdistys 2015), missä Tuula Vuolle-Selki kerää näkövammaisten Celia-kirjaston työn yksiin kansiin. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka tärkeää työtä esimerkiksi äänikirjojen lukijat ovat tehneet ja millaisia valintoja kauno-, oppi- ja tietokirjat tulkitsijalleen asettavat. Celian kohdalla on jouduttu myös kohtaamaan muuttuvan ympäristön haasteet. Saavutettavuus on tällä alueella selvästi jäänyt graafisuuden jalkoihin, mutta mahdollisuudet ovat myös kasvaneet: tietokone ja selain muuttuvat taskussa pidettäväksi henkilökohtaiseksi digiavustajaksi. Ehkä näkövammaisten kirjaston teesit ovatkin hyviä pilareita eteenpäin: saavutettava yhteiskunta on käyttäjälähtöinen ja tulevaisuuden kirjasto on saavutettava – lukemisesteisten tiedonsaannissa keskeisintä on saatavuus. Lukemisesteisiin voisikin tässä liittää monia muitakin ryhmiä kuin näkövammaisia. Ja lopullinen teesi: asenteet ratkaisevat.