Kirjamessujen outo hohde ja tunnetieto

Halkokellarin salaisuudesta Repun salaisuuteen

Kirjamessut ovat porhaltaneet meilläkin käyntiin. Turussa ensimmäisten päivien vilinä oli jopa yllättävän hektistä tai sitten ei enää muistanut kunnolla miten kirja voi vetää puoleensa. Messuillahan ylipäätään ensimmäiset arkipäivät ovat traditionaalisesti olleet myös kouluille tarjottuja täsmävierailuja, ja niinpä Turussakin porhalsi ilahduttavan paljon nuoria osastolta toiselle. Suomen nuorisokirjailijoiden lavan nurkilla kuhisi ihan mukavasti - useimmiten kyllä kirjojen kansinäyttelyn ja kilpailun tiimoilta, mutta riitti eturiviin oppilaita meidänkin esityksemme aikana, kun Kari J. Kettulan - Turun kirjamessujen ex-promoottorin - kanssa puhuimme edellisenä päivänä (!) ilmestyneestä kirjastani Halkokellarin salaisuus. Siihen vierelle sopikin sitten mainiosti esiteltäväksi myös Repun salaisuus (Lasten Keskus 2014), mihin palaan vielä myöhemmin tarkemmin. Nimittäin rovaniemeläisen Ulla Eton fantastiset kuvat kirvoittivat luomaan uuden käsitteen, tunnetiedon, joka muun muassa heijastui suutarinverstaan tilanteesta mainiosti.

Kari J:ltä ilmestyi myös messuille kolmas osa facebook-elämänkerrasta eli Outo hohde III (Turbator 2014), mistä löysimme useita samanlaisia muistumuksia 1950- luvun Helsingistä kuin omastanikin. Halkokellarin salaisuus (Kustannus-Mäkelä 2014) on noin 13-vuotiaiden kavereiden odysseia 1950-luvun Helsingissä, lähihistoriaa, mutta myös muuta. Päähenkilön isoisä, Pappa, on nimittäin syntynyt jo 1874 ja elänyt parit tsaarit, sodat ja presidentitkin. Jännittävintä kuitenkin on Papan rahakokoelma, jonka helmi on outo piparkakkuraha, viisikopeekkainen, vuodelta 1774. Varsinaisena keräilijänä Papan vanerisesta matkalaukusta löytyy myös kultarahoja 1900-luvun alusta. Papan juttujen kautta kaverukset menevät läpi niin Helsingin pommitukset 1944 kuin pirtun salakuljetuksen, pula-ajan keinotteluineen tai olympialaisten touhotukset. Papan ura kirvesmiehenä, talonmiehenä ja klapikauppiaana tuo mukaan myös pahamaineiset kiinalaiset rangaistusvangit pakkotöissä Uudellamaalla tai joppareiden salakähmäiset puuhat sotien jälkeen.

Kari J. totesikin viisaasti, että hänestä on turha nykyään puhua kauhean kategorisesti kohderyhmien iästä: yhä enemmän tietokirjaa lähestyvät kaunokirjalliset tuotteet tavoittavat hyvin monialaisen lukijakunnan. Halkokellarin ja Repun salaisuuden lukijoihin kuuluvat aivan yhtä hyvin nostalgiset mummot ja vaarit kuin isovanhempiensa elämästä - tai Pallo-Poikien jalkapallo-otteluista Brahiksella - kiinnostuneet lapset ja nuoret tai siitä välistä vanhemmat.

FAKTIO näyttää todellakin olevan vahvoilla. Kaunokirjallinen muoto yhdistettynä luotettavaan faktapohjaan tuottaa juuri sellaista kirjallisuutta, joka menee perille. Kari J. totesi, että ytimessä on tarina - ja esimerkiksi Ruotsissa opettajankoulutuksessa tutkittiin, miten opettajakandidaatit koeluokkineen lukivat mieluimmin tietokirjoja, joissa oli tarinoita kuin aivan mielikuvituksellisia juttuja.

Äidinkielen opettajat ovat kova sana

Turussa Suomen arvostelijain liiton Turun jaosto jakoi Kritiikin punnuksia. Mieltä lämmitti, kun uuden Taikapunnus -huomionosoituksen sai Turun seudun äidinkielen opettajat ry tuloksellisesta työstään lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä. Yhdistyksen organisoima koululaisten kirjailijahaastatteluja sisältävä Turun kirjamessujen perinteinen ohjelmalava on ollut mainiona esimerkkinä lukutaitopläjäyksestä monimedian ajassa. Ja taitaapa tuo muoto olla myös Helsingin kirjamessujen toista kertaa tänä vuonna tapahtuvan Kallion ilmaisutaidon lukion idean taustalla. Helsingissä tosin lukiolaiset ovat tainneet yrittää olla vähän liian fiksuja - myös kysymyksissään - ja tehdä sitä tätä ja tuota sillisalaatiksi: viime vuonna räpellettiin jopa haastattelujen aikana jonkinlaisia graffitteja seiniin. Ehkä kivaa, mutta maalit tuoksuivat voimakkaasti... Ja arvostavatko lukiolaiset enää alakoulun ja yläkoulun taitekohtia? Jääkö mielenkiintoista kirjallisuutta sitten tylysti pois tai kustantajien oman viitseliäisyyden varaan? Valitettavaa, että esimerkiksi Suomen Nuorisokirjailijoiden varsin monipuolista kokemusta ja ammattitaitoa ei enää oteta mukaan suunnittelutyöhön - toisin kuin siis Turussa, missä yhdistyksellä oli jopa mukavan iso lava käytössään. 

Turussa äidinkielen opettajat ovat hyvin fleksiibelejä. Mukaan mahtuu, ja vaikka nuoret itse toimivat kuten Helsingissäkin haastattelijoina, niin kivasti parin tunnin varoitusajalla tehtiin ajan hermolle välijuttujakin.

Muuten - nimet ja virtaukset ovat aika samanlaiset Turussa ja Helsingissä. Edellisessä massan vellominen on siedettävämpää, jälkimmäisessä melutasokin aiheuttaa omat ongelmansa. Jörn Donner taitaa olla nyt niin patiriarkaalinen, että voi todella sanoa miltä tuntuu. Hän inhoaa tätä aikaa ja kaiken pinnallisuutta. Ja tämä tulkintani on hyvin kauniisti muotoiltu. Turussa pidän myös paikallisen kulttuurin ja yhteistoiminnallisuuden hurtista meiningistä. Mistähän syystä juuri Turkuun on syntynyt niin monta kiinnostavaa pienlaatukustantajaa? Turbator esimerkiksi, joka Kari J. Kettulan Outo hohto-sarjan myötä pitää siis yllä kustantajalle kuuluvaa kultturellistakin roolia mainiosti: tuntuu siltä, että Outo hohde III:ssa tämä suomalaisen kirjamessumaailman renessanssimainen hahmo on nyt saanut eläköidyttyään vapaat kädet oikein herkutella oudoilla tapahtumilla ja ihmisillä - ja muistoilla.

 Lapsella on filosofinsa

Eero Ojasen Lapsen filosofia (Kirjapaja 2014) on aika ärsyttävä kirja. Toisaalta se nimittäin oikein selittää miten lasta on filosofiassa mielletty ja ehkä syrjittykin, seikkaperäisesti ja lähes selkokielellä. Toisaalta kirja tekee mitä mainioimman katsauksen alueeseensa ja samalla antaa kiinnostavia lukuvinkkejä harhapoluille. 

Ojanen toteaa, että lapsen tarkastelu korostetusti kasvatuksen näkökulmasta on yksipuolista. Näin keskipisteenä onkin kasvattaja ja kasvatettava on vain kohde. Myös Ojanen on löytänyt aikaisemminkin mainostamani Alison Gopnikin Filosofisen vauvan (Terra Cognita 2010) ja referoi sitä mukavasti - niin että luulisi kirjan saavan yhä uusia lukijoita. Toinen Ojasen kiva kokonaisuus on pohdiskelu lelujen ja leikkien merkityksestä osana lapsuuden käsitettä ihmiskunnan historiassa. "Arkeologinen aineisto kertoo, että lelut ovat ikivanha asia. --- Leluja on aina ollut ainakin kolmea perustyyppiä. On aikuisen tavaroita viitteellisesti tai hyvinkin tarkoin jäljitteleviä pienoismalleja, joiden avulla on ehkä aivan konkreettisestikin opittu jotain tekemiseen liittyviä seikkoja. Toisaalta on puhtaasti huvittavia ja hauskuttavia kapistuksia, kuten pyörivät hyrrät, ääntä tuottavat pillit ja muut sellaiset, joita ihmisten jäljiltä on löydetty hyvin vanhoilta ajoilta. Kolmanneksi voidaan lisätä taitoon ja myös yhteiseen toimintaan liittyvät kapineet, kuten pallot pelaamista varten."

Ojanen pohtii myös, miksi lapsi jää melkoiseksi mysteeriksi sananlaskuperinteessä - sen kautta ei paljon tavoita lasta tai lapsuutta. Mutta ehkä lapsen arvoitusta voi etsiä saduista? Ojanen huomauttaa, että toki sadut ovat alkuaan olleet pääasiallisesti aikuisten tarinoita. Mutta onko lapset otettu kulttuurissa vakavammin huomioon, kun he ovat saaneet enemmän aivan omaa kirjallisuuttaan ja omia lajejaan? Lapsen filosofian kannalta Ojanen katsoo juuri satujen olevan tärkein kirjallisuuden laji ja tulkitsee esimerkinomaisesti vanhaa kunnon Andersenia ja Keisarin uusia vaatteita. Ja vielä lopuksi: Kieli ja maailma. Ojanen miettii, miten merkillinen ilmiö on lapsen kieli. Minne suurin osa valtavasta kielellisestä luovuudesta häviää sen tien? "Vaikka lasten sanoja toistellaan, meillä on kulttuurissamme aivan liian vähän kaikille jaettua, yhteistä tietoa tästä inhimillisen luovuuden suunnattomasta varastosta." Pitänee yhtyä Ojasen vaatimukseen lapsen kielen tallentamisesta tutkijoille ja levittämisestä kielen kanssa työtä tekeville. Kukapa tekisi ensimmäisen tukevan "Lapsien kehittämän kielen sanakirjan"? Vaikeaa, mutta varmasti antoisaa. Ehkä tuohon kirjaan tarttuisi ainakin hiukan mahtavaa fiilistä alkuperäisestäkin tilanteesta.