Otsikko on aivan tarkoituksella valittu, koska se iski juuri mietinnässä olleeseen aiheeseen. Ystäväni Kari J. Kettula, Turun kirjamessujen ex-moottori, lähetti tuon kysymyksen sähköpostiini vähän aikaa sitten. Saattaa olla niin, että Kari on suunnittelemassa jatkoa ihmeelliselle muistelmasarjalleen Outo hohde I-II, joka sisältää maailmoja syleileviä muistiinmerkintöjä päivä päivältä mm. Turun kirjamessujen monivuotisen historian ajalta, mutta myös moniaita viiltoja kirjallisessa lukukentässä. Saattaa olla lisäksi niin, että "muistelmat" iskevät nimenomaan tiettyyn ikäryhmään, joka diggaa esimerkiksi Outo hohde I:ssä olevaa merkintää 20.7.2012. "Eilen työhuonetta siivotessani löysin jälleen Colin Wilsonin kirjan Sivullisen ongelma. Se on Erkki Kiviniemen ja Sanasadon tuottama uusi painos muutaman vuoden takaa, jolloin toimme Wilsonin Turun kirjamessuille. Muistan kun luin ensimmäisen kerran Sivullisen ongelman nuorena miehenä. Kirjassa Wilson taikurin tavoin raottaa meille William Blaken, Feodor Dostojevskin, Herman Hessen, Sören Kierkegaardin, Friedrich Nietzschen, Vaslav Nijinskin ja Vincent van Goghin elämää ja ajatuksia. Kokemus oli huimaava. Samaa ovat kertoneet myös aikoinaan Hannu Mäkelä ja Jarkko Laine, joille Wilson näytti vaihtoehtoisia teitä elää ja ajatella. Vaikka seisoisimme katuojassa, on katsottava tähtiin." Näin on.
Olof Palme liittyy taas yhteiseen esiintymismatkaamme Ruotsiin. Oli kaiveltava muistia ja arkistoja, jolloin selvisi toistaiseksi, että olimme luultavasti tulossa Göteborgista ja yövyimme joko hotellissa tai tutun kirjastonhoitajakollegan luona. Joka tapauksessa illalla kuuntelimme jazzia Faschingissa ja käyskentelimme Tukholman keskustassa, mm. Kungsgatanilla. Seuraavana aamuna luimme lehdistä, että Olof Palme oli murhattu. Kuinka lähellä meitä? Näimmekö murhaajan? Olisimmeko voineet tehdä jotain? Ymmärrän, että tämä outo hohto tuon illan hämärtyessä kiihottaa Kettulaa muistamaan!
Muistan muistelleeni
Mutta kaikki ei ole vielä aivan varmaa, koska arkistot eivät ole avautuneet tarpeeksi. Sen sijaan tulin lukeneeksi sopivasti Jani Hakkaraisen, Mirja Hartimon ja Jaana Virran toimittamaa opusta, jolla on yksiselitteinen nimi: Muisti (TUP 2014). Toki on kiinnostavaa tietää mitä mieltä Platon, Aristoteles, Locke, Hegel, Lacan tai Arendt olivat muistista ja tiedostamattomasta, mutta hain nimenomaan tukea Olof Palmen illan hämäriin muistikuviin. Virpi Kalakoski kertoo lohduttavasti muistin rajoituksista esseessään Miksi muisti pettää? Keskeiset rajoitukset ovat muistiedustusten kesto, tiedonkäsittelyn kapasiteetin rajoitukset ja muistojen luotettavuus. Lyhytkestoisen työmuistin kohdalla ongelmat ovat juuri tiedonkäsittelyssä: aktiivinen työmuisti pystyy pitämään mielessään vain noin 3-4 tietoyksikköä kerrallaan. Säilömuistin kohdalla muistiedustuksen syntyminen vaatii aikaa, toistoa ja tiedon työstämistä. Mikä tärkeää, säilömuistiin liittyy lisäksi valemuistojen vaara - vaikka kokemus muiston todenperäisyydestä on vahva, ei muisto kuitenkaan ole luotettava. Katja-Maria Miettunen muistuttaa lisäksi artikkelissaan Muistelu historiantutkimuksen haasteena ja mahdollisuutena, miten muistaminen on erotettava muistelemisesta. "Muistelija muistaa mitä muistaa, mutta muistelee, mitä haluaa muistella." Kuinka paljon Olof Palmen iltaan liittyy asioita, joita olemme kuulleet tai lukeneet tai kokeneet seuraavilla Tukholman kävelyillä? Miten me voisimme liittää tuon merkittävän tapahtuman omaan elämäntarinaamme jotenkin hienona asiantuntevana tulkintana ja kokijana?
Olof Palmen kuolema oli tapahtumana voimakas ja järkyttävä. Kalakoski kuitenkin lohduttaa ja sanoo, että muistiedustukset hiipuvat ajan myötä, varsinkin jos niillä ei ole erityistä käyttöä. Aikaisemmat ja taas uudet asiat häiritsevät muistamista. Kun lisäksi muisti helposti valehtelee, Olof Palmen tapausta täytyykin tutkia yhä edelleen, sillä aivan varmasti arkistojemme kätköistä löytyy jotain konkreettista murhan tapahtuma-ajasta.
Kettulan Karille voisin vielä jättää kotitehtäväksi miettiä ongelmaamme Ilkka Niiniluodon mainion propositionaaliseen asennerungon kautta agenttikirjainta hiukan muuttamalla: K tietää että P; K uskoo että P; K aikoo että P, K näkee että P; K kuvittelee että P; K muistaa että P. Vai olisiko sittenkin parempi Tuomo Ahon malli Muistitapahtuman metafyysisestä luonteesta? K muistaa V; K muistaa kuinka V; K muistaa B:n; K muistaa X:n B:ksi; K muistaa B:n P:nä; K muistaa että P; K muistaa onko P; K muistaa kuinka P (imperfekti); K muistaa kuinka P (preesens); K muistaa tapauksen E; K muistaa tilansa S; K muistaa mikä/kuka/missä/milloin/miksi/...
Näillä malleilla tulemme kyllä ratkaisemaan vielä Olof Palmen murhan tapahtumakulun.
Sarjassamme arkistojen aarteita
Olof Palmen tietoja hakiessani löysin taiteen keskustoimikunnan vuonna 1990 teettämän tutkimuksen arvostelijoiden tilanteesta ja apurahoista. Siitä ei jää kyllä käteen kuin muutama hauska apurahatieto - arvostelijoiden asema ei taida noista vuosista kovin paljon kohentuneen eli kannaakohan uutta edes ehdottaa. Vuosina 1991-92 taiteilija-apurahojen joukosta voi mukavasti löytää alan nykyiset konkarit - näin kai voi sanoa poimiessaan sellaisia nimiä kuin Jan Blomstedtia, Heikki Jokista, Markku Valkosta ja Peter von Baghia. Onkohan syy sittenkin kriitikoiden kiltteydessä? Milloinkahan viimeksi olen löytänyt kirpakkaa palautetta? Jukka Kajava ei pelännyt rokottaa tarvittaessa - minäkin koin sen näytelmieni kanssa. Arviossaan HS:ssä Ohjeeksi vanhemmille hän löytää myös vaihtoehdon pienituloisille kriitikoille: "TV 1:n Kotimaan katsaukselle kiitos hyvästä ideasta. Meillekin hankitaan nyt hevonen. Tai oikeastaan kaksi. Toinen mahtuu pitkänpuoleiseen eteiseen ja toinen samankokoiseen keittiöön. Ohjelmassa kerrottiin, että valtion apu heppaa kohden voi olla 60 000 mk. Vaikka summasta vähennettäisiinkin rehumenot ja etenkin kun huomioisi luonnonlantatulot, niin enemmänhän tuosta ansaitsee kuin taiteilija valtionapurahallaan. Turha enää taidetta tehdä. Ryhdytään kasvattamaan hevosia."
Pekka Tarkka ei toki arastellut aikoinaan. Esimerkiksi HS 12.9.1982 arviossaan Patrik Bifeldtin toimittamasta Toisesta testamentista (Tammi) hän lopettaa viiltävästi:"Ryhmän jäsenet näyttävät perustelevan laiskuuttaan sillä, että tuho ja kuolema ovat kuitenkin edessä. Jos kirjallisuuteen on väkisin yritettävä rekrytoida uusia tyyppejä, kehottaisin kustantajaa kääntymään - tällaisten sijasta - vaikkapa Asikkalan Raikkaan tai Loviisan Torin pöytälaatikkokynäilijöiden puoleen." Tuomas Kaseva puolestaan heitti pyyhkeitä HS 9.11.2010 Finlandia Junior-ehdokkaalle Anne Vaskolle: "Hämmennys. Mikä tämä Anne Vaskon Jellona Suuri oikein on? Kuvakirjaksi tarina on ontto ja paikallaan junnaava. Tekstimäärän puolesta tämä on vauvojen katselukirja. Vai olisiko teos inspiraatiokirja käsitöistä innostuneille - että tällaistakin voi tehdä? Vai Vaskon perheen muistokirja ajasta, jolloin lapset olivat pieniä?" Ja mitähän taiteilija ajatteli? Entä teosta hymistellyt raati? En ole huomannut debattia, ärtymystä, vastaväitteitä?
Olisiko kunnon ärjystä kritiikistä taas ankkalammen piristäjäksi? Mutta mihin se taas osuukaan? Uskalsin aikoinaan kritisoida Hesarissa Uppo-Nallea mm. nalleklooniksi, ja palautetta tuli toimitukselle pääjohtajan kautta. Se taas taisi olla enemmänkin osoitus kritiikin perillemenosta?
Paras viiltelijähän oli tietenkin Kari piirroksissaan. Kaivakaapa jostain esiin (HS 1981) hänen tiukka loppupalautteensa - vai sarkasmiako se olikin? - Stadin alkuperäiskansan puolesta, joka jotensakin iskee juuri nyt Helsingin juhlaviikkoihin: "Ja stadin päivänä dorkat landet monitoimii, pistää Espan sekasin, skulaa mandiskaa ja veiviurkuu kun se niistä on muka liffaa. Funtsikaa ny vähä et onks tää joku Kuopio, HÄ?!"
Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaläpyskä on muuten 133 sivua lisukkeineen. Lapsille on laulua Huvilateltassa (saatavissa ravintola Juuren erikoishintainen ateria), pelimusiikkia orkesterille, Naruviidakko, sirkusta ja Kinokonsertti. Parasta taitaa olla, että käytetään hyväksi mainiota Annantalon taidekeskuksen kotimaisen lastenanimaation kokonaisuutta - ja sepä kestää ensi vuoden puolelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti