Kuvitan kuollakseni, sanoi Virpi Talvitie

Kuvittajat ry ja Taiteen edistämiskeskus järjestivät hyvän tilaisuuden, missä pohdittiin monipuolisesti kuvittajien toimeentuloa ja asemaa taiteen kentässä. Sari Airola kävi tiukkana läpi vaatimuslistan apurahojen nostosta, omasta toimikunnasta, omasta läänintaiteilijasta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta. Värikäs läpykkä oli oikein hyvä raami mietittäessä seuraavia toimia. Kuvituksen tekijänoikeudet olivat jälleen kerran mielenkiintoinen miinakenttä. Tekijänoikeuksien myynti - niinpä, mitähän tässä myydään? Suomen kulttuurirahaston tekijänoikeusjuristi ihmetteli, miksi emme myisi kaikkia oikeuksia kustantajille. Mukit, t-paidat ja jatkojalostus - ja riski! - jäisivät tuottajapuolelle, ja me vain soittelisimme aina välillä ja kyselisimme, mitähän kuuluu elokuva-, lastenlaulu- ja pelikorttipuolelle. Milloin niitä tuotteita alkaa tulla?

Ongelma taitaa vain olla kauppatavaramme hinnoittelu. Tuosta ylitsevuotavasta tekijänoikeuksien luovutuksesta kun pitäisi saada selvästi enemmän myös korvausta. Siinäpä laskettaisiin t-paidalle kova hinta. Jos ylipäänsä pääsee neuvottelupöydän ääreen.

Niinkin upea, monipuolinen, ehdoton ammattilainen kuin Virpi Talvitie - mm. sadan kirjan kuvittaja - oli allapäin. Tilanne on kiristynyt siihen malliin, että mielessä käy töistä luopuminen. Kahden tonnin korvaus neljän kuukauden työstä saa varmaan piirtämään kuviin ylimääräisiä otsanrypistyksiä. Muuten, jos haluaa nähdä Helsingissä Virpin upeita kuvia, niin 31.8. saakka  Maukasta ja Väykästä on ihan originaaleja lastenkirjakioski Toukassa, Fleminginkatu 8 (ke-pe 13-17.30, la 12-16). Lammas Bääkkönen olisi kyllä ihan ehdottomasti bongattava.

Kriitikko, tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen näki sentään joitakin valonpilkahduksia pienkustantamoissa, agentuureissa ja osuuskunnissa, mutta huoahti syvään puhuessaan sarjoittumisesta.

Mokaus myy!

Niinpä. Näitä in-juttuja tulee. Nyt panostetaan neropatteihin ja päiväkirjoihin ja mokaajiin. Sitä paitsi ne myyvät ja niistä pidetään. Kiva kun jollakin toiselle menee ihan sanonko mihin ja sille voi vielä nauraa laillisesti. Jokohan voi Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaa (WS) pitää klassikkona? Kun sitä matkitaan - no, taitaisi Kinneyllekin järjestyä nopeasti pari plagiaattisyytöstä. Lincoln Peircen Iso Nipa on ykkönen (Otava 2014) pärjää vertailussa lähinnä viitseliään suomennoksen ansiosta (Tiina Eskola), missä väliin on ujutettu ihan kelpo verbaalisakrobatiaa. Mutta toki  tapahtumat junnaavat saman egokehityksen ympärillä. Sankari ei onnistu missään, mutta lukija saa myötähäpeän siivin ihailla Nipan vankkumatonta itsetuntoa. Onhan siinäkin sentään jotakin - onnenlehden ennustus ykkösestä toteutuu, kun Nipa tekee koulun ennätyksen jälki-istuntojen määrästä samana päivänä. Sari Luhtanen puolestaan siirtää täydellisen mokaamisen taidon (alaotsikko!) tyttöjen puolelle pläjäyksessään Totuus Tarusta

(Otava 2014). En tiedä onko kehumista vai jotain muuta sanoa, että Tiina Paju onnistuu kuvituksessaan jopa paremmin kuin poikamaiset kilpailijansa. Tyttökirjoista tutut juonittelut vaikkapa diskopokaalista ja tietysti ihanasta Ronista. Sari Luhtanen varioi kuitenkin itseironisen tyylikkäästi mielikuvaharjoituksilla, tyttö- ja poikavessojen tuoksupuutarhalla, leffa- ja mässykombinaatiolla ja tykittää hervottomalla vauhdilla eteenpäin. Ja kyllä, kyllä tässäkin päiväkirjanomaisessa elämänkerrassa käytetään tekstipaksunnoksia, ISOJA KIRJAIMIA ja päiväkirjaraapustuksia.

Yhteistä - ja myönteistä - näille kirjoille taitaa kuitenkin olla tapa, miten kuvataan ystävien välisiä suhteita. Loppujen lopuksi ne ovat yllättävänkin reilut, tukevat ja pitkäpinnaiset...

Vatsakirjasta Keijukaisten taloon

Kirjailijalehti 2/2014 on paksu ja kiinnostava erikoisjulkaisu yhteistyössä Finlands svenska författareföreningin kanssa. Sen puheenjohtaja Peter Sandström mietiskelee huolestuneena poikien lukuinnon laantumista. Hän kuitenkin ovelasti kääntää asian toiseksi kysymällä luetaanko ylipäätään? Kaikenlaisissa lehtihaastatteluissa ja kolumneissa hämmästyttävän moni mies toteaa, etteivät he koskaan lue kirjoja, eikä ainakaan kaunokirjallisuutta. Millaisen roolimallin näiden isien pojat saavatkaan? Onkohan jo päiväkodeissa vallalla alitajunnainen ajatus pojista poikina, jotka eivät istu paikoillaan eivätkä jaksa kuunnella ääneenlukua. Rauhalliset erkit tuntuvat oikeastaan vähän oudoilta. Mutta kuten Sandströmkin painottaa, ketään ei voi pakottaa lukemaan. Silti: "I litteraturen kan läsarna uppleva att de kommer i kontakt med något som - i positiv och fördjupande bemärkelse - är större än de själva, något som kan sporra det kreativa och osjälviska tänkandet."

Kirjailijalehdessä on runsaasti hyvää tavaraa. On Claes Anderson, on Eeva Kilpi, on vanha tuttu Anna Zigure ja J.K.Ihalainen, jonka mainion käännöskokoelman alkuperäiskansojen lauluista kustansin ja lueskelen vieläkin säännöllisesti  sekä monia lasten- ja nuortenkirjailijoitakin - miellyttävä lisä antiin: Johanna Venho Netta Walldénin kanssa miettimässä työn ja vapaa-ajan ongelmia tai Mila Teräs lastenkirjojen aiheiden parissa. Tämä numero sopii kirjojen tykkääjän käsiin, kunhan sen löytää jostakin, vaikkapa kirjastosta.

Työ lastenkulttuurin parissa on kuitenkin aloitettava jo vatsan kanssa, laulettava, annettava erilaisia virikkeitä. Onkohan muuten jo tehty Vatsakirjaa? Seuraavaksi kannattaa tarkastella paikkakuntansa antia. Jospa siellä olisi Taikalamppu-lastenkulttuurikeskuksien toimintaa? Kun puuhataan eri puolille erilaisia Lastentaloja, Keijukaisten taloja, Pro Lastentaloja, Hakkaraisen taloja, niin muistetaan myös olemassa olevia mahdollisuuksia. Annantalo Helsingissä on mukavasti kasvanut todella monipuoliseksi kombinaatioksi mitä hauskimpia toimintamalleja, taideneuvoloita ja kursseja - vaikkapa karusellityyliin. Uudessa syksyn ohjelmistossa on nyt teemana animaatio 100-vuotisjuhlien kunniaksi. Houkuttelevaa olisi nähdä vaikkapa 

Kikattava kakkiainen tai muita Minttuja

Lasten kirjakahvila Haitulassa on esimerkiksi näytteillä alkuperäiskuvituksia, kirjoista tehtyjä animaatioita ja nukkehahmoja. Aika monet animaatiomme taitajat ovat muuten suomenruotsalaisia. Camilla Mickwitzin Jason, Emilia ja Mimosa ovat ihastuttaneet useita lukija/katsojapolvia, Linda Bondestamin ja Malin Kivelän Mainio herra Iloinen on uudempaa tuotantoa. Ehkä hiukan tuntemattomammaksi on jäänyt Antonia Ringbom, jonka Keltainen kirahvi ja Täplikäs Shakaali ovat kuitenkin niittäneet mainetta. Itselleni tuotti Antonian jännittävä pieni kuvakirja Isola Singel (Söderström 2008) sekä lämpimiä että hiukan kerettiläisiä ajatuksia näin Tove Janssonin juhlavuonna. Kirjailija-lehti ei maininnut Tovea kuin yhdessä otsikossa viitaten lähtöön jonnekin kauas, mutta Isola Singelin kohdalla jäin tosissaan miettimään, kuka onkaan tuo yksinäisellä saarella oleva naisihminen, joka rakastaa antaa katseen vain vaeltaa taivaanrantaan, joka laulaa olevansa tähti, aurinko ja aamuisin ui meressä...

Nimittäin julkaisussa Finnish Illustrations for Children (Jokowski/Pro Artibus 2014) mietitään, olisiko Tove Janssonin vaikutus ollut niin dominoiva, etteivät suomenruotsalaiset kuvittajat oikein ole uskaltaneet ryhtyä kilpasille. No, Antonia ainakin on mennyt omalle saarelleen joko nostalgisesti tai satiirisemmin. Ja Tampereella Lastenkirjainstituutti ei sekään jätä Tovea rauhaan, vaan on mukana järjestämässä koko syksyn kestävää luentoseminaaria. On kuvan ja sanan yhdistämistä, on identiteettiä, on mielenkiintoinen ongelma pikkumönkijöiden häntien eettisestä merkityksestä, luontoa ja sukupuolta, kuvataiteilijuutta ja on toki sarjakuvakin sadun ja satiirin rinnalla. Onkohan nyt kaikki varmasti käsitelty? Luultavasti ei, sillä pian ilmestyvät uudet, ennen julkaisemattomat Toven kirjeet, joista voi paljastua vaikka mitä. Siihen saakka yritän pitää pientä taukoa Tovesta.