Miten käy? Onko esimerkiksi nuoruuden kokemuksissa myös jotain sukupolvesta toiseen pysyvää? Onpa kyllä: esimerkiksi epävarmuus. Mutta sekin on vanhemmilla kytkyssä yhteisöön, vanhempiin, sotaan, työhön, kun nuoremmilla paineet ovat henkilökohtaisia, nuorella on yksilöllinen pakkovalinta, kun mahdollisuudet ovat "rannattomat". Miten päästä mukaan "hyvään elämään" aikuistumisen myötä? Eräällä nuorella muuten siihen kuului mm. kokoomusta äänestäminen. Oi nuoruus -antologiaan ovat päässeet mukaan palkitut kirjoitukset, joskin niitä ei eritellä. Lukukokemus on avartava ja ehkä monelle iästä riippuen myös nostalginen/pelottava. Vanhemmissa lapsuus ja nuoruus koetaan myönteisemmin - pitempi perspektiivi antaa jälkiviisautta. Nuorten arjen harmaus, yksin oleminen, kun kavereilla on jo kaikkea, on ainakin riipaiseva. Varsinkin kun ilmeisesti myös nuo "menestyvät" kaverit kokevat samalla tavalla.
Mitään suoranaista vertailua ei siis voine tehdä. Musiikin kuuntelun puolella todettiin outo ilmiö: kun 50-luvulla alkoi olla nouseva tarjonta erilaisia uusia musiikkilajeja ja yhtyeitä Paul Ankasta Elvis Presleyn myötä Beatles-hurmioon, niin ei ollutkaan välineitä kuuntelemiseen. Tämä taas tuotti uutta yhteisöllisyyttä, kun kokoonnuttiin jonkun onnekkaan levysoittimen omistajan luokse. Tutkijat toteavat myös, miten myönteiset aikuismallit häviävät, koulu koetaan kautta aikojen instituutiona ahdistavana ja epäviihtyisänä. Koulu näyttää aina asettavan raamit nuoruudelle.
Mutta jos aina ollaan myös etsitty sukupolvikokemuksia, niin onkohan jotenkin lohdullista nykyinen trendi isovanhempien statuksen nostossa? Sukupolvikirjoja lapsille, nuortenkirjojen ahdistusten välipaikkana usein isovanhempien tyyssijat, niin, ja tietysti trendi on myös tuotteistettu oppikirjaksi: 48 tapaa käyttää täysipainoisesti hyväksi isoisää/isoäitiä...
Nuukailevat vanhemmat
Laura Honkasalo pyrkii varmaan hyväksi vanhemmaksi, ja ainakin hän ahkerasti käyttää hyväkseen vanhojen arvokasta elämänhallintaa. Kirjassa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja 2014, kansi Katja Kuittinen), suoraan edelliseen nuorisomaailmaan pureudutaan otsikolla Vaatimaton vauva. "Nuorten asenteita kauhistellessa pitäisi muistaa, että he ottavat aina oppia aikuisilta. Aikuisten maailma on jo pitkään ollut äärimmäisen materialistinen. Teinejä kritisoidaan siitä, että he haluavat olla julkkiksia, ja lapsia siitä, että he unohtavat olla lapsia ihaillessaan Rihannaa ja Lady Gagaa. Samaan aikaan aikuiset luovat itsestään eräänlaisia julkkiksia sosiaalisen median ja blogien kautta, ainakin omassa tuttavapiirissään. --- Hippiajan ilosanoma rauhan, rakkauden ja välittämisen jakamisesta on vaihtunut uskoon siitä, että jokainen on poikkeuksellisen upea tyyppi, joka ansaitsee oman tosi-tv-sarjan ja kaksituhatta paria merkkikenkiä, kuten Paris Hilton. Sama överiys näkyy suomalaisnuorissakin. --- Ajattelen sota-ajan vauvaa, joka kiikutettiin rottinkikorissa pommisuojaan. Olemme kulkeneet vain muutamassa vuosikymmenessä matkan äärimmäisestä niukkuudesta liianlliseen yltäkylläisyyteen. Ei ihme, jos psyykemme laahaa perässä."
Mainioitten osioiden otsikot kertovat jo paljon: Tähteet talteen, Herkkuja huokeammin, Ruukkukasveja rahatta, Ihmeitä iholle keittiöstä, Kenkäkaaos. Esimerkiksi otsikolla Vaatekaupassa mummon ohjeilla otetaan kärkevästi kantaa nuorisollekin niin tuttuun hengailuun ja mielihaluun perustuvaan hamstraamiseen. Miehistä en oikein tiedä, mutta hiukan tuntuu tutulta Honkasalon huomio miten ollaan totuttu ostelemaan vaatteita milloin milläkin tekosyyllä - ainahan on tulossa jokin erikoinen tilaisuus.
Honkasalo kirjoittaa kertakaikkisen näpsäkästi ja viihdyttävästi pahuksen tärkeistä ja kipeistäkin asioista juuri nyt kun lama-sana alkaa näkyä siellä täällä. Hän toki luistavasti pakinoi, mutta lomassa on tiukkoja neuvoja ja tutkittua tietoa eri asioista. Muutoksen itsessäsi on lähdettävä jostakin muualta kuin vaatekaupan kassalta. Vaatteita tarvitsee vähemmän kun niitä hoitaa kunnolla. Mitä ainetta vaatteesi ovat? Luonnonkuidut? Kierrätettävät asusteet? Vaatteen paino? Mitä hinnannousu kertoo? Onko vetoketjut vedetty halvemmasti? Tarkista saumat. Takissa on oltava ainakin yksi takasauma. Ja niin, kirpputoreilla kannattaa etsiä mummopöytiä! Lisäksi Honkasalo ottaa mukaan kommentteja, alaan liittyvää kirjallisuutta, vanhojen ammattilaisten aarteita kuten iki-ihanan Emännän kodinhoito-oppaan vuodelta 1941.
Pitäisiköhän Honkasalon tehopläjäystä suositella uudeksi koko kansan Lamanykyihmisen kodinhoito-oppaaksi. Pannaan tuomitun laman voisi tuosta poistaa. Onhan tässä mukana nimittäin myös alan filosofiaa, sillä nuukailu on pitkän perinteen omaava tapa käsitellä elämää. En sitten tiedä mitä tapahtuu todella, kun nuukailusta tulee yleisesti hyväksyttävä muotitrendi? Kirjan lopussa onkin muutama varoittava muistutus liian innokkaille nuukailijoille. Ei pidä joutua koukkuun, vaan muistaa terve järki, olla aikapihi ja säästää voimia! Tälle kirjalle suosittelisin tarkastusta myös tiedonjulkistamisen valtionpalkintoja ensi syyskaudelle pohdittaessa.
Mielihyvin luettuja, mutta...
Minunkin blogeissani on joskus kaivattu hyvin kustannustoimittajan läsnäoloa. Varsinkin silloin kun käsissä on hyvä idea ja outo kokonaisuus. Olli Kuusiston Morttu Mursu -faktio kertoo mursun elämästä toisaalta fiktiivisen inhimillistetyn mursun tasolta, toisaalta sisältää syventävää ja taustoittavaa faktaa. Jälkimmäinen toimii useimmiten varsin hyvin, joskin looginen kulku väliin katkeaa, kun äkkiä esitelläänkin vaikkapa noitarummun olemusta. Kun pitäydytään luonnossa, eläimissä, kasvillisuudessa, maantiedossa, homma on oikein hyvin hoidossa ja kiinnostavaa. Sitä toimittajan kättä olisi sitten toivonut fiktiivisen tekstin läpikäymisessä. Väliin mursuneidon etsintää, väliin mursufaktaa, väliin aarteenetsintää... Ja en ainoastaan minä vaan koelapsilukijatkaan eivät jaksaneet innostua Gennadin Lapinin oudon summittaisiin piirroksiin.
Entäs sitten tämä zombit mieleen tuova kansikuva Kummajaisten kylässä? Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen tarinat (kuvitus Miranda Koskinen. Haamukustannus 2014) eivät nimittäin lainkaan ole outoja, vaan hauskoja, lämpimiä ja näppäriä arkipäivän lapsirealismia hohkaavia juttuja. Oikeastaan Koskisen viivapiirustukset ovat sitä kummajaista eli niistä jotenkin tulee mieleen Pixonin pojat tai muut vampyyrityyppit.
Viides-kuudesluokkalaisten toilaukset Korpikylässä ilmeisesti jossakin Pohjanmaalla ovat siis mainioita. On vähän sääli oikeastaan, ettei jutuista ole tehty toisella tavalla kuvitettua, kovakantista kirjaa. Samaan syssyyn on saatu lieviä rakastumisen ongelmia, isovanhempien kekseliäisyyttä ja lämmintä tukea nuorille, koulun menoa ja opettajien omia suruja. Ja myös vanhoja taruja, oikeita kummitusjuttuja ja vähän väärempiä; kokonainen elämänkirjo. Miellyttävä tuttavuus. Mutta kumpi on kirjoittanut mitä vai ovatko haamut sanelleet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti