Latviassa avattiin uusi Riian pääkirjasto vuoden alussa. Siellä ei kaupungin johto ollut kovin innostunut pytinkiin, vaan kuvasi sitä ostoskeskukseksi. Sietääpä Helsingin miettiä vielä kokonaisilmettä? Sen sijaan itse latvialaiset osoittivat mielenkiintoisesti tukeaan. 18.1. viitisentoistatuhatta ihmistä muodosti elävän pakettilinjan vanhasta uuteen Väinäjoen toiselle rannalle ja kuljetti kädestä käteen parituhatta kirjaa paikoilleen. Siinäpä melkoinen mainos!
Sitä taitaa Kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relanderkin kaivata, koska puhuu Kirjastolehti 3/14 kolumnissaan kirjastotätien korvaamisesta sähkötöpseleillä. Hän kaipaa kirjastotyöläisten esiinmarssia omilla nimillään ja tehokasta näyttämistä, kuka on kuka ja mitä takahuoneissakin oikein puuhataan. Jotkut asiat eivät taida muuttua: minäkin olen aikoinaan moneen kertaan rampannut eri puolueiden kokoushuoneissa puhumassa kirjastotyön syvimmästä olemuksesta - silloin ei vielä tarvinnut niinkään esitellä matkamittareiden, porakoneiden tai sateenvarjojen lainaukseen valmistamista siellä salaisissa takahuoneissa. Kovinpa syvälle ovat juurtuneet stereotyyppiset kuvat nutturapäistä ja ihmisiä pelkäävistä kirjastonhoitajista vielä tänäänkin, kun niistä varoittelee oikein puheenjohtaja.
Kirjastomarkkinoinnista ilmestyi juuri opaskin eli Arja Juntusen&Jarmo Saartin Ulos kirjastosta - kirjastojen markkinointiviestintä (Avain 2014). Hekin miettivät, pelottaako maailman muuttuminen kirjastolaisia. Taustalla on mielenkiintoinen ETLAn tuore arvio: 97% todennäköisyydellä kirjastotyöntekijöiden ammatti häviää tai sisältö muuttuu olennaisesti parinkymmenen vuoden kuluttua. Tätä voisi tukea tietysti yksinkertainen laskutoimitus: vielä "vanhanaikaista" kirjanlainausta harrastavat seniorit taitavat tosiaan olla jo sukupuutossa tuon ajan kuluessa.
Kirjastojen monopoliasema aineiston saataville asettamisessa on myös murroksessa, kun hankkimisen sijaan asiakkaat haluavatkin entistä enemmän elämyksiä, kokemuksia - usein yhteisöllisyyden kautta. Yliopistojen kirjastojen ydintoiminta käy suuntaviivaksi: se on muuttunut digitaalisten tieteellisten aineistojen jakeluksi tietoverkossa. En tiedä onko kirjan monien ideoiden ja iskulauseiden (mm. mainio Lainaa kirja kirjastosta - saat sen edullisesti ja ekologisesti) tai tukevien markkinointirunkojen esittelyn jälkeen kuitenkin samanlainen tunne kuin aikoinaan viestintäguru Osmo A. Wiion summa summarumissa:"Viestintä yleensä epäonnistuu - paitsi sattumalta."
Kuluneitten kirjojen sirkus
Onko sitä paitsi kirja-ala onnistunut jotenkin paremmin lukemisen ja kirjan merkityksen ilosanoman perillemenossa? Pian ovat taas Vammalassa Vanhan kirjallisuuden päivät (kesäkuun viimeisenä viikonloppuna), jotka pian täyttävät melkoisia vuosia: ensimmäiset pidettiin 1985. Silloin Iltalehden toimittaja uutisoi asiasta varsin kriittiseen sävyyn eli "kuluneitten kirjojen katsojaisista". Nythän päivistä on tullut merkittävä kesätapahtuma ohjelmineen ja tietysti vanhan kirjallisuuden myyntitapahtuma. Aikoinaan muuten juuri Vanhan kirjallisuuden tiedotustilaisuudessa 1988 kirjailija Kaari Utrio näin jälkikäteen ajatellen puhui taas tietävän ennustajan suulla, kun hän mietti kirjan tulevaisuutta. Utrio sanoi, että kymmenestä julkaistusta kirjasta kaksi kannattaa itsensä ja yksi bestseller kustantaa sitten muut tappiolliset. Hän ihmetteli, miten kansantalous kestää jatkuvasti paisuvaa nimikemäärää. Kirjakauppojen myynnistä tehtävä parhaiden menestyvien kirjojen lista taitaa todentaa väitettä: ylivoimainen bestselleri näyttää olevan Katri Helenan tie tähtiin. Lasten- ja nuortenkirjojen puolella pelaavat sielläkin edelleen käännetyt yhä hurjemmat maailmanvisiot Tähtiin kirjoitetusta virheestä Outolintuun, mutta siellä sentään pitävät pintansa kotimaisetkin Soiva laulukirja ja Muumiperheen lauluretki puhumattakaan elokuvan tukemasta Marjatta Kurenniemen Onnelista ja Annelista. Kesä taitaa olla osasyyllinen mainion Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaan pääsyyn kymmenikköön.
No, nyt on kustantamoiden ollut näköjään kuitenkin pakko havahtua samaan määräongelmaan, vähän jälkijunassa? Monet alan ihmiset ovat varovaisin sanankääntein puolustelleet tiukentunutta julkaisutahtia samoilla argumenteilla. Kirjailijoille on sen sijaan saattanut tulla järkytyksenä tittelimäärän muuttuminen: kohtelias käsikirjoituksen palauttaminen on tuottanut epäuskoa ja erilaisia reaktioita. Kenties muut, vaihtoehtoiset julkaisukanavat saavat sitten tälläkin tavalla lisää asiakkaita?
Varastamalla maineeseen?
Ehkäpä lasten itsensä valitsemat kirjallisuuspalkinnot ovat sitten päteviä argumentteja kirjojen lukukelpoisuudesta? Onnittelen itseäni, sillä lastenkulttuurijulkaisussa Tyyris Tyllerö 2/2014 kirjoitin Lasten Lukuvarkausehdokkaista. Nostin omaksi suosikikseni Niina Hakalahden tasapainoisen ja rönsyävällä huumorilla varustetun "muuttajataustaisen" varhaisnuorten kertomuksen Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi 2013). Lähelle arvelin pääsevän Tinkan ja Taikan uusien seikkailujen eli Noidanruohon salaisuuden (WS). Kuusi lapsiraatilaista (3.lk-6.lk) antoivat samalla mukavaa palautetta kirjoittajille. Tuukka-Omar on saanut kuvittajakseen todella vauhdin sävyyn sopivat Jukka Lemmetyn hulvattomat hahmot. Mukana on päivänpolttavia aiheita, mutta sopivin annoksin: koulun pihalla sijaitsevan Jänis-baarin suojelemisen, korrektin ruotsalaisserkun Kasperin opettamisen kunnon tavoille, yksivuotiaan pikkusisko Bellan hoitamisen nerokkaat ratkaisut ja tietysti minipossu Jaskan sairastuminen sikaruusuun. Ehkäpä tuo kokonaisuudesta kumpuava osoittelematon sanoma on maailman muuttumisen kokeminen - ehkäpä joskus liiankin nopeasti jopa varhaisnuoren elämässä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti