Geenit yövierailulla Murin metsässä

Kirjamessut ovat uhkaavasti lähestymässä. Tiedossa on ilmaispäivinä melkoinen koululaisryntäys – eläköön lakunauhat! - näyttävä messukatalogi täynnä toiverikkaita esiintyjiä ja aiheita joka laidalta. Lisäksi pitkän ja rauhallisen lukemisen kannattajan kannattaa etukäteen harjoitella syvään hengittämistä vellovien asiakasaaltojen seassa. Ruoka- ja viinipuolellakin näyttää olevan lisää kunnolla hinnoiteltujen ns gourmet-raitin tarjouksia puhumattkaan senteillä mitoitetuista viinihörpyistä. 

 Mutta ketkä ovat poissa? Finlandian ehdokkaat! Kustantajat ehtivät vielä pähkäillä, ketkä ehtivät mukaan lokakuun loppuun mennesä. Tai keitä ylipäätään raskitaan maksaa mukaan kilpaan. Pienten kustanjioen kohdalla sadan euron osallistuminen per kirja on varmaan todellisen pohdiskelun paikka. Tai – toki siellä varmaan ehdokkaat ovat mukana, mutta piilossa. Ehkä tämä on järkevä aikataulu – muutenhan kai ostettaisiin vain voittajia?

Esiraadeilla on kin sitten jo valikoitunut yleensä sadan tittelin kasa harkittavanaa. Kovin läpinäkyvähän koko kilpailu ei ole: emme tiedä, ketkä ovat olleet mukana, emme tiedä esiraatien työskentelystä kattokärpäsen vertaa. Voimme vain ounastella raatien jäsenten taustoja ja niiden vaikutuksia tuon klassisen kuuden kirjan kavalkadiin. Lasten ja nuorten puolella tuntuu korostuvan visuaalisuus ja kuvallisuus ja kaupallisuuskin?

Diktaattorilla on helpot oltavat. Ihan sama mikä kuudesta valitaan, koska suurin työ ja tappelu on jo käyty.Tai ehkä lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla valittujen tekijöiden on oltava varpaisillaan viimeiseen saakka. Ehtiikö toimittaja Maria Veitola käydä jokaisen luona yökylässä? Minä taidan jäädä jännittämään ainakin, millaisissä kuteissa diktaattori saapuu perustelemaan päätöstään. Ja tohtiiko haukkua valtion kulttuurin mestauslinjaa?

Esimakua palkintosyksystä

Suomen tietokirjailijat ry vastaa ehkäpä selkeimmin lasten ja nuorten puolella tietokirjan nostamisesta esiin. Tietopöllö on vuosittainen tapaus, jonka pitkää historiaa vuodesta 1999 seurattaessaan löytää paljon erilaisia alueita ja tekijöitä. 

Viime vuonna palkittiin Jukka Laajarinne tiedettä mainiosti nuoremmille selittävissä humoristisissakin kuvakirjoissa. Linja taitaa edelleenkin jatkua, kun tämän vuoden tittelin sai porvoolainen tietokirjailija Jani Kaaro.

Palkinnon säännöissä todetaan, että Tietopöllö myönnetään tietokirjailijalle tai tietokirjailijaryhmälle, joka on julkaissut ansiokkaasti lapsille ja nuorille tarkoitettuja tietoteoksia. Palkinto voidaan myöntää myös erityisen ansiokkaalle ajankohtaiselle tieto- tai oppiteokselle tai tietoteossarjalle.

Perusteluissa todetaan tiedon popularisointi ja tekstin vailuttavuus: ” Hän kirjoittaa aidon harrastuneisuuden pohjalta, ja ehkä siksi innostus tarttuu helposti myös tietokirjojen, artikkeleiden ja kolumnien lukijoihin. Kaaron kiinnostuksen kohteita ovat mm. luonnonkansat, ruokakulttuuri ja terveys, mutta ennen kaikkea luonto ja luonnontieteet. Juuri luonnon ja avaruuden ilmiöihin liittyvät kysymykset ovat aiheina hänen lapsille kirjoittamissaan tietokirjoissa.”

Itse muistan kirjoittaneeni innostuneesti Kaaron alakouluikäisille suunnatusta Evoluutiosta (Avain 2011), joka saikin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Lajien kehityksestä saa mukaansatempaavan otteen omaan ympäristöön ja elämään liittyvien yksityiskohtien kanssa. Tässä opuksessa Kaaro tuo esiin myös tärkeimmät tieteentekijät. Samantyyppistä raamia käytetään myös esityksessä Mistä minut on tehty? (kuv. Väinö Heinonen, Into 2024). Kannessa ollaan hyvin vaatimattomia: pieni geeniopas. 64 sivuinen värikäs kuvakirja on kyllä suurikokoinen ja sisältää aimo annoksen perustietoutta ja bponuksiksi mielenkiintoisia tapauksia, versioita, muunnelmia geenien ihmemaailmasta.

Alussa on hauska otsikko: Pienen pieni arvoitus. Kaaro nimittäin lähtee kahdesta kirjan nuoresta tutkijasta. Toinen sisaruksista, Lauri, on kuitenkin pienikasvuinen ja syynä on GH1 geeni, jokas on mennyt rikki.

Iskevän alkuongelman kautta lähdetään geenien jäljille. Mitä ne ovat? Miten mennään solun ytimeen? Ovatkohan geenit kuin aakkostehdas? Proteiinipajan avulla päästään rakentamaan oma eliö, mutta samalla joudutaan tekemiseen vaarallisen viruksen kanssa. Kuviottaja Väinö Heinonen on rutinoitunut monissa vastaavanlaisissa töissä, niinpä Lauri ja Laura saavat matkalleen tueksi sekä selkeitä rakennelmia, sarjakuvaa, sopivasti huumorin puolelle meneviä kojeita ja tarkkoja yksityiskohtia. 

Pähkäiltävää tulee lisää, kun mietitään, mistä omat geenit tulevat?Onko mutaatioita ja millaisia? Palatko auringossa?Kaaron erilaiset esimerkit ovat hyvin valittuja – niitä tuetaan vielä Tiedätkö? lisäteksteillä. Paholaisen viuluniekka, Taidemaalarin kärsiomykset, Kuurojen paratiisi ja Hisotrian haamut – geenit näyttävät sotkeutuvan kaikkeen! Niitä myös voi manipuloida, ja sitäkin lopussa mietitään.

Erilainen avaruus?

Kaaron toinen tämän vuoden kirja lähestyy avaruutta omasta lähtökohdastaan. Maailman pahimmat paikat (kuv. Jussi Kaakinen, Into 2024) saattaa olla ihan perillemenevä idea lähteä esittelemään maailmankaikkeutta tällaisella sloganilla. Kierros näissä pahoissa paikoissa nimittäin tuo mukanaan hurjat kuumat tuulet, jossakin nsikaan putoaa kuumaa metallia, myrskyt ovat aivan kaameita, salamia riittää, paholaisen pyörre vie mukanaan. Planeetan kietonopeus on nopea tai hidas seuraamuksineen, on kääpiöitä ja jättiläisiä. 

 Matkalla ollaan kuin turisteja, vaikka elävinä tuskin kukaan selviää: Uranuksella sataa timantteja, Neptunuksen maailmanennätystuulet, Titanissa voi kerätä metaania, Venus voisi olla varoittava esimerkki lapasesta lähteneestä ilmastonmuutoksesta.

Jupiterin kuu Ion saa olla mukana, tietenkin, koska siellä haisee pieru. Tämä in-juttu kuitenkin selventää rikkiyhdisteiden merkitystä ja vaiktusta – muuallakin avaruudessa haisee. Vaarallisin paikka on kuitenkin neutronitähdissä, joista on pysyttävä varsin kaukana tutkimassa, koska muuten ne repivät meistä irti jokaisen atomimme.

Kaaron jutuissa on toki paljo asiaan liittyvää numero- ja faktatietoa, mutta tämä tarjoillaan miellyttävästi lukijaystävällisesti – tuntuu kuin kuuntelisi justustelevaa esitelmöitsijää, joka aina välillä väläyttää joko mielikuvituksellisen turistiolotinäihin avaruuden iloihin.lan tai tiivistetyn, selventävän faktakuvituksen. Ja kuten Kaarokin arvelee, kirjan luettuaan kyllä huokaisee helpotuksesta, kun ymmärtää olevansa maapallolla. Paitsi hei, miten meillä oikeastaan menee? Kaiken alla on mietteliään varoittava tuumiskelu tulevaisuudestamme. 

Laitetaan tähän vielä perusteluista loppuosa todistukseksi: ”Jani Kaaro kirjoittaa vaikeistakin asioista yksinkertaisesti. Hän kuvailee ja kertoo, tekee kysymyksiä ja haastaa pohtimaan. Hän ihmettelee elämää yhdessä lapsen kanssa, olipa kyse kimalaiskuningattaren kevätpäivän vietosta tai avaruuden tuoksuista. Monien huolten täyttämässä maailmassa Kaaro todistaa, että elämässä on myös ihmeellisen kauniita asioita, sekä lähellä että kaukana.”

Jussi Kaakinen vain on erinomainen kuvittaja näihin avaruuden iloihin.

Oma Finlandiahyllyni

Katsotaanpa miten käy omaan palkintohyllyyni joutuneelle Kaisa Happosen ja kuvittaja Anne Vaskon iltasaduille MUR ja metsän valo (Tammi 2024), jonka tunnelmaa on heti blogin alussa. Anne Vaskon ensimmäisistä kuvituksista en aikoinaan kovasti perustanut, mutta viimeistään Murin kanssa olen uponnut tämän metsän kotimaisen nalle puhin olemuksiin täysin murinoin. Tekijäpariskunnan yhteispeli toimii nautittavasti. Kaksitoista iltasatua ovat tekstiltään lyhyitä ja selkeitä, mutta sanojen määrää paljon moniulotteisempia. Teemana on kauniisti metsä, jonka valo muuttuu koko ajan. Satujen otsikot kertovat kauniisti tästä: Pimeän reunasta Pöllöön ja yötaivaaseen, Hirveen ja heijastukseen, Avaruuteen ja Valon piilopaikkoihin. Välissä ajatuksiaan edsittävät myös ruokokerttunen, naali, korppi ja puu.

Nämä rauhalliset kohtaukset ovat runoja, lyhyempiä ja vähän pitempiä, dialogeja tai mietelmiä tai tai päätelmiä. ”Metsän valossa voi nähdä, Mur sanoi./ Mitä? Mitä voi nähdä? kysyi Loistekultasiipi. / Sinutkin, vastasi Mur.”

Mukana on myös Murin edellisistä seikkailuista tuttu Toinen, joka touhukkaammin yrittää saada ystävänsä leikkimään, eikä vain istumaan hiljaa paikoillaan. Toinen kuitenkin osallistuu Murin ongelmaan ja auttaa viemällä karhun korkeaan puuhun.  ”Pimeän tuloon havahtui usein vasta silloin ,/ kun se oli josaapunut./ Mutta Murr oli varma, että jossain piileskeli/ illan ensimmäinen/ pimeä pilkku.”

 Samalla satujen langasta kiertyy mukaan myös Murin ja Toisen läheisyys, välittäminen ja onnellisuus. Se kiteytyy kauniisti viimeisen iltasadun lopussa, Aavistuksessa:” Kuuletko? Mur sanoi. /Mitä, kysyi Toinen./ Ihan kohta silmut aukenevat./ Mistä tiedät, Toinen kysyi./ Metsän valosta, siitä minä tiedän./ Se on taas uudenlainen. Se on aavistus. /Siinä valossa saattoi kuulla kaukaa palaavien lintujen/ siiveniskut ja sen, kuinka mustikka hiljaa valmistui/ kasvattamaan kukannuppuja./ Minä pidän aavistuksista, Toinen kuiskasi.”

Niin minäkin. On hyvä, kun meillä kaikilla on aavistuksia, ihmetyksiä ja yhdessäoloa.