Kummat kirjat, kahjot ja raapaleet - älä lue!

 Vuoden alkupuolella voi hetken hengähtää odotellessaan kustantajien potkaisevan taas kevään tuotantonsa vauhtiin. Samalla voi miettiä, kuinka paljon mainioita kirjoja on jäänyt esittelemättä ja sijoittamatta kotimaiseen lasten ja nuortenkirjojen kaanoniin.

 Muutama mielenkiintoinen teema löytyy lukemattomien kirjojen joukosta. Ensinnäkin sanoisinko epäkirjat, jotka eivät halua tulla luetuiksi. Toiset kertovat sen heti kannessa – älä lue minua – toiset pitkin lukemista. Lisäksi tulevat vielä kummat, kahjot ja hullut kirjat. Tämäkin sisältö selviää useimmiten jo kirjan kannesta.

 Helmet-kirjastojen ongelmat

 Niin, en ole osannut olla varuillani pääkaupunkiseudun Helmet-hakujeni kanssa. Poliisillehan ei luovuteta asiakkaiden haku- ja lainaustietoja mahdollisen rikoksenkaan selvittämiseksi, mutta näköjään Amerikkaan kumma ja kahjo mielihaluni on vuotanut. Nyt siis Google tietää tämänkin mielenmaisemani. Pääkaupunkiseutu on saanut viralliset moitteet tietojen huonosta salaamisesta. Olen kuullut kuitenkin vain kehuja helmetiläisten tietogurujen osaamisesta. Mutta älkäämme olko vahingoniloisia. Mitenkähän muut suomalaiset kirjastosysteemit selviävät tarkastuksesta? 

 Joka tapauksessa lastenkirjallisuus näyttää olevan täynnä Kummaa. Marjatta Kurenniemellä Kuinka Kum-maa on kaikkialla (1954),  Uppo-Nallekin tapaa Kumman kuten Tiina Nopolan Siirikin Kumman Kasperin ja Molli kumman pienellä alkukirjaimella. Kummat kirjat on kuitenkin nimenä jo peräti kahdella opuksella. Originaali sellainen on Niklas Bengtssonin otsikoima vuodelta 2014 ja uusin Ville Hännisen ja kavereiden käsialaa (Avain 2022, kansi Timo Numminen).

Kun siinä mukana on vielä Juri Nummelin ja Vesa Sisättö niin tietää, että tämä kahjon kirjallisuuden käsikirja sisältää vaikka millaisia otoksia kirjoittajien oudoista aivoituksista. Kolmikko aloittaa rajulla otsikolla Mitä elämä on? ja kirjaa kahden sivun luettelon kirjojsta, joiden kannesta tämä löytyy. Mutta olisin kyllä alkuun pannut omaan nilkkaan osuvamman parin eli kolmikon version viereen Niklas Bengtssonin Kummat kirjat. Onko mielikuvituksen köyhyyttä napata jo olemassa oleva nimi toiseen kertaan vai kustantajan epähuomio tai huumorin pilkahdus?

 Palotelluista kirjoista kotijumppaan

 Niklas nostaa esiin kirjojen, erityisesti lastenkirjojen niukasti huomioituja puolia: keskiössä ovat muotoilu ja kuvituksen unohdetut puolet, materiaalit, rakenne- ja taittoratkaisut. Uudeksi käsitteeksi nostetaan monimuotoiset lastenkirjat, jotka voidaan jakaa erilaisiksi alaryhmiksi. Näissä teoksissa hyödynnetään kuvan ja tekstin ohella jotakin perinteisestä kirjaformaatista poikkeavaa käytäntöä. Moninaiset ilmaisukeinot voivat yhdistyä niissä omaksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joita on myös nuorten ja aikuisten kirjoissa.

Kirjassa syvennytään kirjojen ja pelikorttien rajoihin, kuvasalkkuihin, irtokorttikirjoihin, postikorttikirjoihin, palapelikirjoihin, värityskirjoihin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden karttoihin. Pääasiassa käsitellään siis paloiteltuja ja paloiteltavia kirjoja eli kirjoja, joissa on irrallisia tai irrotettavia osia, mutta ne eivät suinkaan ole ainoita monimuotoisia kirjoja. Aiheen käsittelyä laajennetaan myös lastenkulttuurin puolelle. Esille on nostettu useita yllättäviäkin kirjailijoita kuten Riitta Uusitalon monimuotoisten kirjojen ensimmäisessä laajassa kartoituksessa.

 Lastenkirjallisuuteen nimiplagiaattikin sukeltaa – tosin vain parissa kohtaa ja aika vaisusti. Lapset ja nuoret-osiossa on sekalainen kirjakokoelma lapsen kengissä olemisesta ja kakasta lastenkirjoissa – niistähän on jo olemassa hauskempiakin listoja. Sieltä muuten puuttuu tämän alan nykyhetken johtavat kirjailijat eli Paula Noronen ja Minna Kivelä, joiden Hulluissa saduissa (2021) ja Täysin hulluissa saduissa (Tammi 2022, kuvitukset Minna Kivelä) vauvojen, kännykän ja kauhuoravien ohi nousee sankariksi Kakkakikkare. Tämä esiintyy hammaslääkärissä, valehtelun asiantuntijana, räppäämässä, luontoleirillä, Lontoossa ja kokkisodassa. Kolmannen satukokoelman nimeksi voisi ehdottaa Uskomattoman kahjoja satuja?

Outoihin lastenkirjoihin on päässyt jostain kahjosta syystä Anna Taurialan ja Vuokko Österlundin Ihminen ja ihmisiä (1974), kenties siksi, että siinä esiteltiin jopa rakastelua lähes alasti. Klassikko Vihreä vallankumous saa myös maininnan, mutta onko se kumma kirja voi olla vaikeampi niellä. Mutta kyllä Juri Nummelin ihan oikeita kahjoja sentään löytää kuten namusetätarinan Teemu ja pojat tai Hiiren hongan latvassa. Ville Hänninen taas esittelee ja nostaa ansiokkaasti esille Yrjö Kokon Perheen jumppakirjan (1963) ja totea, miten sivilisaatio on tässä pelkkä pintasilaus.  Niinpä kirjan ohjeissa esiintyvätkin valokuvissa erilaiset metsäneläimiksi markkeeratut hahmot naamioineen. Kummat kirjat kakkonen on varmaan tarkoitettukin selailtavaksi ja toki siitä löytyy lyhyempiä ja pitempiä sukelluksia humoristinen virne suupielessä joka tiedon ja kirjallisuuden lajista.

 Miten kumma kirjoitetaan?

 Kun Suomessa on nykyisin melkoinen määrä mitä kummallisimpia kustantajien nimiä, löytyy toki aivan ikioma porukkansakin eli Osuuskumma. Repertuaarissa on tietenkin mukan Kumma kirjoitusopas (2022).

Toki oppaassa puhutaan yleisesti käyttökelpoisista asioista kirjan kirjoittamisessa, mutta erityinen valokeila on nimenomaan spekulatiivisessa fiktiossa. Tämän yläkäsitteen alle onkin sitten kerääntynyt melkoinen joukko sf:ää, fantasiaa, maagista realismia, kyberpunkia ja niin edelleen. Alan harrastajille tämä on tutumpaa, mutta onpahan myös muutoin näistä lajeista kiinnostuneelle antoisaa. Löytyy maailman rakentamista, tapahtumien rakenteen suunnittelua, dialogin perusteita, erotiikan kirjoittamista ja vaikkapa Magdalena Hain kiinnostava analyysi tarinan ytimessä ja uutena sivistyssanana raapaleet! Taidan alkaa käyttää tuota kaikista sinne tänne kirjoittamistani aluista, lopuista ja hyvistä kohdista, joista voisi tulla joskus jotakin… Kirjoittajan elämästäkin on useita hyviä ja hauskojakin selvennyksiä. Kansi on kovin spekulatiivisen kumma.

 Kampaa kummaa ja muita runoja

 Lastenrunojen parissa välittäjänkin tuntee olonsa välistä kummaksi. Nimet ohjaavat ajatuksia kuten Laura Ruohosella Kummalla kammalla (luv. Erika Kallasmaa, Otava 2022). Ulkoasu näyttää lasten kuvakirjalta, mutta viimeistään Catti Casanovan elämänohje panee pohtimaan kohderyhmää: ”Haista/ maista/ jokaista.” Perille menevin lukija lienee siis pientä koululaista varttuneempi kollikissa? Muidenkin runojen maukaisujen tulkitsemisessa on melkoisia vaikeuksia niin sanaston, laajojen kulttuuriyhteyksien ja ylipäänsä kohdevalintojen kanssa. Kenties alkuruno Laiva on lastattu antaakin ohjeet (tai varoituksen) välittäjälle: ”Laiva on lastattu hajamielillä:/ he unohti kaiken kaikilla kielillä!”

Ihan totta, sanaleikkejä löytyy kummalta kannelta, kun kampea kampela kanteleen kannelta. Ehkäpä leikki-ikäisille lausuisin sittenkin vanhan kansan rimpsuja eelin keelin klotista viipula vaapula vottiin kuin tiedotuksia merenkulkijoille: ”Zimpula zampula/ zeniitissä Kokkola!/ Åbossa å/ Turku haloo/ ja loppu loki lokin kakassa!”. 

 Onhan tuossa ainakin yksi vuorenvarma ilmaus mukana. Näitä päivitettyjä loruja ja tilannekuvia on tosi vänkää esittää ja ääntään värisyttää, mutta paremmin voi onnistua varttuneempien kanssa. Lasten kera voi hassutella Erika Kallasmaan kuvilla ensin riemastellen ja kummia yhteyksiä etsiskellen – jos siihen sitten runonlausuntaa tarvitseekaan. En oikein usko, että näistä olisi unirunoiksi, vaikka viimeisessä Unen maisemissa Buddhakin meditoi yön outoja maisemia. Muuten, ymmärrän, että kirjastojen on johonkin laitettava lainauskooditarransa, mutta mitähän kuvittajat ajattelevat sijoituspaikoista? Pahimmillaan ne peittävät oleellisia kohtia taka-aukeamasta.

Mitenkähän Mariskan Kummat ja kammot (kuv. Reetta Niemensivu & Aapo Ravantti, Tammi 2021) solahtaa teemaan? Kun on kysymys lauluntekijästä ja laulajasta, niin miten runokirjassa lauseet ja riimit soljuvat ulos. No, usein unohtuu totuus, että tekstinsä ääneen lukeminen on mainio tapa löytää erilaisia ongelmakohtia ja muita mukelluksia. Mutta miten näitä pitikään esittää, millä tyylillä? Kestää hetken aikaa, ennen kuin lopettaa ilmeisen vanhanaikaisen tapansa lisätä sanoihin sen viimeisen kirjaimen ja tottua tyyliin. ”Annas, kerron tarkemmin,/tarviit silmät, yksikin/ luultavasti riittää, mut/ silleen en oo kokeillut.” 

 Mariskan lastenrunokoppaan mahtuu siis lumiukonnenäleipää, seitsemän korvaa, Aave Mariaa, känkkäripäivää, keskisuuri merenneito ja keijupölyä. Oikeastaan siis tutunoloista hahmojen metelöintiä ja riehakasta menoa, jota kuvittajien reippailla siveltimillä laajennetaan koko aukeaman täyttäviksi. Lapsia huvitti ainakin runon Hiihtokummitus ja Tylsärouvan kuva – torilla rullasuksilla toilaileva kummitus saa peräänsä oikean siisteyden ja kurin ruumiillistuman. Siinä taisi tuo pieni opetuskin mennä ihan hyvin perille.

 Absurdista kummasta ilman pistettä

 Harri Hertellin Absurdien aakkosten (kuv. Laura Mertz, Etana editions 2022) takakansi hehkuttaa: kirja on villi ja värikäs aakkosrunokirja, josta voit nauttia monin aistein. Värikäs – varmasti. Aakkoset viittaavat ehkä noin kuusivuotiaaseen, jonka pitäisi sitten heti aluksi mieltää, mitä on absurdi. Sen jälkeen tulevatkin ne aakkoskirjojen hankalimmat sivut. Buffetti, Boston, boolimalja, flamencoa, fiini delfiini, kalsariton kalmari, diili. Näitähän on väännelty kautta aakkostuksen historian ja yritelty olla fiksun fiinejä runoniekkoja. Jos vanhemmat jaksavat avustaa, niin voipi tulla ihan hauskoja tilanteita, varsinkin kun mukana on vielä Pentti Luomakankaan musiikkia QR-koodilla. 

 Kuvittaja ilottelee parhaansa mukaan, mutta absurdiuteen hänkin päätyy. Joskus mustalla varmuuden vuoksi erotellut kirjaimet taitavat olla vähän noloina, kun kaikki muu vinksahtelee pomppien ympärillä. Paitsi P, jota on vaikea erottaa taustastaan. Vaihtoehtoja löytyy monia, keskittyneempiäkin kuvitukseltaan ja teksteiltään.

 Aakkosiin ei kuulu piste, mutta sekin tarvitsee oman kirjansa. Klassikko tietysti on edesmenneen ystäväni Osmo Jokisen Nollapiste (2004), jonka tyhjiltä sivuilta sai tarkkaavaisena etsiä sitä kuuluisaa pistettä. Huvittavinta oli tietysti, että kirjan tiedoissa ilkikurisesti ilmoitettiin myös kääntäjä ja graafinen suunnittelu.

 Kaisa Happosen Piste (WS 2019) ja Piste ja megaällö tykkäysjuttu (WS 2020) laittavat kerralla pisteen tarinan kummien kirjojen joukkoon. Kuvittaja Joonas Utin riemukkaiden oivallusten tukemana kirjat voisivat kuulua alakoulun päästökokeeseen siirryttäessä yläkouluun. Nythän on kuultu huolestuttavia uutisia lukutaidottomuudesta ja kirjoittamisen alamäestä.

Näiden kirjojen sankari PISTE nappaa varttuneemmankin toimittajan mukaansa miettimään välimerkkien ihmeellistä maailmaa. Kaisa Happonen on kerännyt mukaan niin muistumia maailmankirjallisuudesta (Olipa kerran ja muut Robinsonit), tarinankerronnan erilaisista mahdollisuuksista (oivaa opastusta näille sanankäytön harjoittelijoille) sekä tietysti huumorin pläjäykset. Loppu hyvin, kaikki hyvin, piste. Ei sentään, jos rakastaa tarinoita, niitä on saatava lisää. 

 Megaällä tykkäysjuttu alkaa vuorenvarmasta keinosta eli sankarin kiellosta. ”Et saa avata tätä kirjaa! Olen saanut tarinoista tarpeekseni! Varsinkin tällaisista.” Nyt sankarina on Laventeli, kirjakaupan kiireapulainen, joka tietää tarkkaan, mitä sinä haluat lukea. Kyllä! Korvaläppien virkkausopas osuu kyllä meikäläisen kumma-kuumeeseen. Vai oliko se näkkileivän historia?  Joka tapauksessa Laventelin ja Siriuksen rakkaustarina opettaa lukijaa myös sanomaan empimättä ja mielellään, että toinen on kuin tähtisadetikku, hauskasti häikäisevä! Niin, sillä jos opettajat eivät osaa välittää ihmissuhdetaitoja, niin Piste vie perille.

Piste-kaksikko on rämäpäisen kuvituksensa kautta hyvä verrokki näille kummille lukemisen esto-opuksille.

 Älä avaa minua!

 On Magnus Mystin Hirveä pieni kirja (kuv. Thomas Husung. Aurinkokustannus 2021), sivulta toiselle ja taas jonnekin ohjaileva tarina. Idea on mukava: kirja itsessään yrittää koukuttaa lukijaansa ja mietiskelee miten se onnistuu. Onko jännitystä ja kauhua tarpeeksi, onko kunnon valehtelua ja juksaamista vai voisiko ihan tulla lukijan kanssa jotenkin kaveriksi. Väliin on raamin mukaisesti erilaisia tehtäviä ja tyrmään joutumista tai jotain kauheuden lähestymistä. Tällaisenaan kirja varmasti toimii viihdykkeenä ja väliin ihan hauskana kauhun parodianakin. Kuvitus ei järin pelottava ole animaatiohahmoineen. Vihreä välihuutoteksti tummalla pohjalla on kyllä ihan hirveää.

 David Sundin on puolestaan luonut niin Kirjan joka ei halunnut tulla luetuksi (2022) sekä Kirjan joka ei todellakaan halunnut tulla luetuksi (2023, suom. Tittamari Marttinen). Toivottavasti tämä ei ole Tammen yleinen linja, vaikka ei lueta -kirja ilmestyikin tämän vuoden aluksi.

Näissä kirjoissa kirja itsessään on kuin elävä taikuri, joka kirmaa ties millaisiin muotoihin. Lapsi pyytää aikuista lukemaan iltasadun ja tietysti tämä suostuu. Ei olisi pitänyt! Kirjasta tulee ratti, ja vauhtia lisää.  Kirjaan ilmestyy uusia sanoja, se saa siivet, teksti kutistuu ja suurenee, tulee viimeinen sivu, eikä missään nimessä saa kääntää enää. Kirja menee kiinni, pysäytä heti, taistele! Entäs jos sivu syttyy tuleen? Tai kirjaimia puuttuu tai yksi muuttuu toiseksi? Jatko-osassa kirja käyttäytyy yhä huonosti, jopa puraisee! Hirviöitä ilmestyy ja outoja olentoja ja tunteita aletaan opiskella suurilla kirjaimilla!

 Tittamari Marttinen on varmaan juuri oikea suomentaja. Teksti on riemastuttavaa ja näyttää erilaisia tapoja käyttää kieltä, löytää yksityiskohtia ja opetella samalla keskustelua, tutkimista ja kuvituksen monimuotoisuuden arvioimista. ”Saattoiko kirja kuulla niitä, jotka lukivat sitä?” Aikuiselle kirjan välittäminen on sekä vaativaa että vapauttavaa. Näiden pisteiden ja epäkirjojen kanssa voi päästää itsestään oman pienen Kummansa nautinnolla irti. Välillä saa ihan karjuakin.

Luitko tämän blogin kuitenkin loppuun? Et siis ottanut vaarin varoituksista!