Mansikkamysteeristä Enon opetuksiin

Antero Warelius jää suomalaisen varhaisnuorten tietokirjallisuuden grand old maniksi kahdella teoksellaan Enon opetuksista luonnon asioista 1845 ja 1855. Samalla hän näyttää olleen vireä omakustantaja, jonka ensimmäinen painos oli vaatimattomasti 3100 kappaletta. Toisekseen hän tuli soveltaneeksi toki jo aikaisemmin Lutherinkin käytössä ollutta selittävää ja vuoropuhelumuotoista tiedon välittämisen helpottamista. 

Onko meillä nyt uusi Eno ja Wareliuksen manttelinperijä Jukka Laajarinteessä? Mielestäni näin on viimeistään Laajarinteen uusimman kirjan, Mansikkamysteerin (kuv. Mari Luoma, Gaudeamus 2022), kohdalla. Laajarinteen eräänlainen komea trilogia koostuu aikaisemmista Mahdottoman suuresta puusta (2020) ja retkestä Kadonneen madon jäljillä (2021). Edellinen pureutuu tarinaan äärettömästä ja toinen monimuotoisuuteen. Nyt on kysymys ei enemmästä eikä vähemmästä kuin tiedon etsimisestä.

 Kysymyksiä, tietoa, tutkintaa ja epäilyksiä

 Laajarinne ei toki ole täysin yksin näiden laajojen ongelmien kanssa. Mansikkamysteerissä Kekomielen pesässä kuohuu huhujen takia, ja Riikkinen lähtee etsimään vastauksia tutkijoilta. Lienevätkö nämä kirjan ideoinnissa mukana olleita Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoita!

Mutta myös esimerkiksi Tero Mielosen Maailman tutkijat (kuv. Mari Ahokoivu, Ursa 2021) esittelee kattauksen ympäri maailmaa. Mikä on tutkija? Millaisista ihmisistä tulee tutkijoita? Ainakin ensi aukeama esittelee kaikenkarvaista väkeä ikään katsomatta, joten pointti on selvä: kuka tahansa voi kehittyä tutkijaksi. Niinpä lähdetäänkin esittelyissä lapsuuden harrastuksista ja innostuksesta. On Kat, joka tutki isänsä kanssa tähtitaivasta ja lähti sitten opiskelemaan tähtitiedettä ja etsii nyt työkseen uusia planeettoja, on Marjane, joka kaivoi kavereineen hiekasta aarteita ja jatkoi arkeologin uralle.

Kahdella aukeamalla saadaan aikaan mukavan monipuolinen kattaus perusasioita ja vielä täydennettyä kutakin tutkimusaluetta. Tutustumme vaikkapa tulivuoriin, muistisairauksien tutkijaan – niin ja vihdoin ilmeisesti suomalaiseenkin Leoon, joka päätyi Etelämantereelle selvittämään jäätiköiden tilannetta. Esimerkit ovat ainakin kiinnostavia ja havainnollisia, mutta voiko tosiaan kenestä tahansa tulla tutkija? Eikä joka päiväisessä elämässä ole muitakin mahdollisuuksia arjen ongelmien parantamiseen? 

Tietysti joukkoon mahtuu myös surffaustietoa, joka näyttää edelleen pitävän pintansa.  Malliesimerkki on Joona Leppälän ZoneVD kiehtovan tiedon jäljillä (kuv. Anssi Vaalio. Tammi 2021), missä vlogisti käyttää seuraajiaan hyväksi ja kysyy mitä on jäänyt mieltä kaihertamaan. Niinpä isokokoisesta kirjasta onkin tullut eräänlainen mielenkiintoinen versio vanhoista Tiedon maailma-tyyppisistä jokapojan tietoisku-kokoelmista. Kuvitus on vain rosoisempi ja tyylin mukaisesti pomppaileva ja erilaisia kuvitustyylejä sekoitteleva. Tässä ollaan todella tiedon jäljillä. Oletettavaa on, että kirjaan tarttuu useampikin ainakin esimerkin innoittamana ja hyvä niin. Tämän kirjan avulla saattaa pärjätä yhä paremmin Haluatko miljonääriksi-ohjelmassakin. Tai sitten ei.

Onko mansikka todella ongelma

Laajarinne tapaa istuessaan luonnossa mukavasti ja kirjatessaan ylös havaintojaan ystävänsä Riikkisen. Tämä kertoo, miten on seikkaillut tiedon ihmemaailmassa ja selvitellyt mansikoiden vaarallisuutta, miten pystyy liikuttamaan esineitä tahdon voimalla ja miten hänestäkin tulee tutkija!

Mansikkamysteerissä tekijän ratkaisu lukijan koukuttamiseksi on nyt laajempi tuttavallinen jutustelu ja omien ajatusten tuominen esiin erehdyksineen ja miettimisineen. Syntyy juoheva dialogi Riikkisen kanssa, joka kertoo tarinan alusta loppuun. Mutta väliin Laajarinteelle tulevat mieleen vaikkapa omat kouluajat. Miten paljon pitikään opetella! Ja oliko siitä hyötyä? ”Ehkä sinäkin, parahin lukijani, mietit välillä samaa asiaa. Miksi pitäisi tietää ja osata niin kamalan paljon?” Esimerkkejä riittää vaikka tavallisen puheen todellisesta ymmärtämisestä. ”Mitä enemmän tiedät asioista, sitä vaikeampi sinua on puijata.”

Antero Warelius hymyilee varmasti tuolla jossain lukiessaan Laajarinteen kirjaa. ”Noinhan minäkin ajattelin, kun juttelin kymmenvuotiaan Jusun kanssa luonnon asioista”. Mielestäni on viehättävää vertailla Anteron ja Jukan metodia – vuosisadat taitavat hälvetä hauskasti. 

”Jusu: Eilen sanoitte kasvuinkin elävän! Eno: Etkös sinä ajattele sitä samaa, nähdessäs kasvuin maasta reväistyinä taikka leikattuna surkastuvan ja kuolevan niinkuin eläimenkin, jolta ravinto pidätetään, taikka joka muutoin turmellaan? Niinmuodoin näkyy heidän elämänsä; mutta heidän syömistänsä et ole kukaties huomannut. Jusu: Nyt muistan teidän puhuneen kerran kuinka kasvut lehdillänsä vetävät ilmasta höyryjä ja juurillansa imevät maasta nestettä; ja kylläpä se näkyy siitäkin, että kostuvat ja tulevat lehoittavammiksi väkevää multaa juurelle pantua, samaten kuin elukat lihovat hyvästä ruuvasta.

Eno: Minkä elukan paikan verosta siis juuret ovat kasvuilla? Jusu: Suun verosta, tietääkseni.

Eno: Mutta tiedätkös ettei kaikki suuhun menevä aine tule ravinnoksi. Suu ottaa vastaan aineita; mutta vatsa ja suolet imevät niistä mitä kelvollista on ja vievät ruumiiseen, jossa se muuttuu vereksi, lihaksi ja luuksi. Samassa menee myös kelvottomia ja vahingollisiakin aineita, mitä on vatsassa niin sulaneina, että sopivat juoksemaan sisälmysten huokoihin, ja nämãt tekevät turmioa ruumiille. Ruumiille sopimattomat aineet, ja mitä vatsaan tulee enemmän, kun se voi sulattaa, ne kulkevat perä-suolen kautta matkaansa, oltuansa ruumiin sisälle muttei yhdistyksessä. Juuret taasen eivät ota mitään liikaa ainetta, vaan kaikki mitä imevät, se yhtyy kasvuun elikkä muuttuu puuksi, ruohoksi, lehdeksi ja muaksi kasvun osaksi taikka (ollen vahingollista) kasvun taudiksi. Niinmuodoin on juurilla kasvuissa sama tekeminen, kuin vatsalla ja suolilla elukoissa. Jusu: No, mutta koska elukkain sisälmyksillä imetty aine muuttuu luuksi ja lihaksi, niinkuin kasvuinkin ravinto puuksi ja lehdiksi, niin mikä on, kuin eivät eläimet ja kasvut siis enäne aina suuremmiksi ja suuremmiksi?”

 Lisäkysymyksillä tarkennusta 

 Riikkinen joutuu tutkimusmatkallaan jäkäläviljelmille, missä mansikan aiheuttamat sairaudet parantuvat johtaja Humpu Ukin tiedoilla ja aukottomalla todistelulla. Riikkinen joutuu tämän lumoihin ja luulee osaavansa jo liikuttaakin esineitä, kunnes Sankarillinen Yöperho onnistuu pelastamaan ja viemään tutkijan alun takaisin pesään. Siellä tietoja tarkastellaan ja punnitaan ja todetaan, ettei jäkälän pureskelu ole auttanut ketään. ”Miksi Humpu Uki sitten sanoi niin, jos se ei pidä paikkaansa? Riikkinen kysyi.” ”Se oli loistava kysymys, yksi niistä. jotka kaikkien pitäisi aina kysyä, kun joku väittää jotakin hämmästyttävää. Kuka sanoo? Mitä sanoo? Miksi hän sanoo niin?

Humpu Uki paljastuukin salasyöjäksi

Mansikkamysteeri on päässyt myös arvovaltaisen Skeptikko-lehden (1/2022 s. 22) arvioitavaksi. Tiina Lintunen ottaa minuakin kaihertamaan jääneen kohdan esille – juuri tuohon kysymykseen liittyen. Kattavassa sivun myönteisessä analyysissa todetaan näin: ”Kirjailijan luonnontieteellinen tietämys näkyy tekstissä tieteellistä tietoa käsittelevissä kohdin. Näin yhteiskuntatieteilijän mielestä tarinassa olisi ollut paljon myös sellaisia kohtia, joita olisi voinut tarkemmin tutkiskella yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tällainen kohta esimerkiksi oli, kun Humpu Uki paljastui jäkäläviljelmien johtajaksi, joka selvästi motivoi antamaan mansikasta väärää tietoa ja suosittelemaan jäkälää ruoaksi. Toki ajatuksena on voinut olla myös antaa lapsen itse oivaltaa taloudellisten asioiden vaikutus tilanteeseen.

Kirja soveltunee hyvin lapsille, jotka tykkäävät pohdiskella erilaisia asioita. Parhaimmillaan teos voi aidosti kehittää kriittistä ajattelua ja herättää kiinnostusta tieteeseen. Toisaalta kirjaa voi lukea myös vain nauttien hyvästä tarinasta ja hauskasta kuvituksesta. Kirjaa voi hyvin suositella skeptikkoalkujen luettavaksi.” 

Pannaan tähän pinoon vielä lisälukemiseksi Marketta Pyysalon Mitenniinmukakirja (kuv. Carlos da Cruz. Lasten Keskus 2020), missä Aatos tapaa mittavan määrän filosofeja Sokrateesta Jean-Paul Sartreen. Kun kysymyksessä on alakouluikäinen sankari, kavalkadi voi tuntua giganttiselta, mutta tekijä onnistuu luovimaan useimmiten näppärästi mielenkiintoisten kysymysten avittamana eteenpäin. Kysyminen on etsimistä, sanookin heti alussa Albert Einsteinin näköinen ukkeli kivellään istumassa: voiko ajatella sellaista, mitä ei ole olemassa? Mitä oli ennen kuin oli maailma? Kuka keksi totuuden?

 Kummitukset – onko niitä?

Tutkijoiden tuntosarviyhteistyön lisäksi Laajarinne ottaa mukaan vielä ylimääräiseksi bonukseksi pohdinnan veljensä yöllisestä maahispelosta. Sitä puidaan sopivasti pitkin kirjaa, ja oleellinen kysymys on: ”Ehkä sinullekin, hyvä lukijani, on käynyt joskus vastaavaa. Oletko alkanut uskoa asioihin vain siksi, että joku muukin uskoo? Tai oletko jopa itse keksinyt asioita, joihin olet sitten alkanut uskoa?” 

Niin, m.o.t. Myös Antero Warelius aloittaa tietokirjansa Jasun pimeän pelolla! Tämän mielestä Aaveet ja Menninkäiset eivät pelkää pyssyäkään. Eno selvittää: ”Moni kyllä tietävä, ettei menninkäisistä haittaa ole, on saanut pahoista lapsuudesta kuuluista jaarituksista ja pelätyksistä sellaisen vian vereensä, että täytyy pelätä vapista vastoin tahtoa. Kyllä minäkin olin pelkuri vähäisenä poikana; mutta ymmärrykselle tultuani totuttelin itseäni vähitellen menemään yöllä pimeisiin riihiin ja kalmistoihin, jossa kuultuani tai nähtyäni jotain erinomaista menin lähelle katsomaan ja kävin pitelemään ja löysin aina kaikki Menninkäisen muotoiset olevan varsin luonnollisia kappaleita.”

 Ja niin, noista mansikoista 

  Mainio asioiden kertaus ja todisteet löytää Seija Niinistö-Samelan kirjasta Terveelliset marjat – tietoa selkokielellä (kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 202). Tietopöllö-palkinnon saanut tekijä jatkaa miehensä kanssa upeita valokuvakirjojaan nyt marjojen parissa. Selkokieli sopii mainiosti loistavien valokuvien pariksi, kun esitellään kotimaisten luonnon ja puutarhan marjojen ominaisuuksia ja terveysvaikutuksia. Mukana on myös helppoja reseptejä mm. herukkaporkkanaraasteeseen ja mansikkatorttuun. Mitä marjoista sitten saa hyvinvointiaan lisäämään? Entä mikä on tässä lähiruokaa? Herukoista lähdetään, kuljetaan vaikkapa aronian ja vadelman kautta pihlajanmarjoihin ja myös myrkyllisiin lajeihin.

Marjoja voi käsitellä monella eri tavalla ja erilaisilla välineillä kuten Jukka Laajarinne osoittaa. Seuraavalla kerralla mansikan syöminen voi olla myös ajatuksellisesti haastavaa…

 

 

 

 

Mysteeri ja Kadottaja kirjastossa

 Lapin maisemat, valkea lumi, hiljaisuus ja hankien omnlainen ääni sivakoitaessa. Varmasti nautinto, jos ei joudu terveyskeskukseen ja röntgeniin ja kantositeeseen. Hiukan tuosta ihanuudesta karisee, varsinkin kun ei oikein voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Istuminen ja kirjoittaminen vaikeutuu, mutta pitäväthän kirjat kuntoa yllä – ja mieltä.

Kuinka ollakaan pinossa odotti Emma Larssonin Venlan ensimmäinen tunturivaellus (kuv. Maria Trolle, Calazo 2021), josta aloin heti etsiä vaarallisia tilanteita. Mutta ei, tunturit ovat upeita, kunhan jaksaa kiivetä, teltassa nukkuminen elämys, sopulitkin ihan kiikarin näköpiirissä ja aamulla ympärillä porotokka. Tulihan sieltä lopuksi pimeys, sumu ja myrskyn enteet, mutta totta kai ennätetään ajoissa takaisin hotelliin saunaan ja syömään.

Ehkäpä omat kokemukset varjostavat kirjan leppoisan ilmapiirin, perheen yhdessäolon, maisemien upeuden ja yleensä kuvittajan kivasti koristeelisen hahmotuksen arvostamista… 

Eikä olisi ollut apua Sudenpentujen retkikäsikirjastakaan (Tammi 2022, 1. p. 1995), vaikka siinä on melkoinen määrä ihan käteviä vinkkejä ja neuvoja ja ideoita. Varusteet kuntoon osiossa nimittäin sanotaan tylysti: ”Ei leikkauspöytää eikä paareja, vaan tarvikkeita, joilla voi parantaa pikku haavat!”

 Minne ovat agentit kadonneet?

 Viime vuoden lopulla tuli painosta uusin kirjani Aavetakki ja Kadottaja, kahden toisiinsa kytkeytyvän seikkailun tarinat (kuv. Pirre Vaijärvi). Kadottaja on nuoren Mikon antama nimi isän keksinnölle. Kun naapurin Liisa pujahtaa sisään ja todellakin katoaa, aivonystyrät joutuvat koville.

Ainakin lukijoiden, sillä lopussa haastoin keksimään ja kertomaan, miten temppu onnistuu. Onkohan niin, että tällainen hoksottimiin vetoaminen kirvoittaa todella tutkimaan asiaa. Selityksiä nimittäin on tullut melkoinen liuta sähköpostiin, väliin kuvienkin kera. Useimmat ovat toki löytäneet kaksoisseinän salaisuuden, mutta kyllä villimpiäkin ehdotuksia on esitetty. Samoin – kuten yleensä ennekin – kommentteja kirjan tapahtumista, ehdotuksia uusista jännistä jutuista ja kysymyksiä kirjan tekemisen ongelmista.

Tähän on olemassa suoria vastauksiakin, eräs tuoreimmista on Becky Daviesin Miten kirja syntyy (kuv. Patricia Hu, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2022).

Mikä on Kadottaja?

Seikkaperäisesti ja ovelastikin Becky kertoo saamastaan loistavasta ideasta. Hän tekee kirjan siitä, miten kirja syntyy! Ideaa esitellään ystäville, kirjoittaminen alkaa (koska se voi kestää kauan, kirjailija paneutuu työhön kaikessa rauhassa). Suunnittelua, taustatutkimusta, monia luonnoksia, kannukaupalla kahvia, kunnes käsikirjoitus on valmis! Tähän muuten menee kirjan 25 sivusta yksi sivu! Sanoisin, että Beckyllä on joko kiire valmiiseen kirjaan tai rautainen ammattitaito 24/7.

Toinen huvittava piirre lienee peräisin kirjan syntypaikasta eli Lontoosta, missä kirjailijoilla taitaa olla varaa agentteihin. Tämä tarpeellinen henkilö hoiteleekin sitten enimmäkseen Beckyn puolesta kaikenlaisia hommia, jotka esitellään säntillisesti ja havainnollisestikin. Käsikirjoitusta muokataan, tehdään sopimuksia, tarkistellaan kirjan suunnitelmaa, valitaan kuvittajaa ja niin edelleen. Tässä kirjassa muuten tanssitaan aika paljon ilosta ja tyytyväisyydestä. Ihan kiva, mutta missä on tuska, hiki ja unettomat yöt, mietiskelyt ja niin, espressoa kannattaisi ehkä juoda tavallisen mahapolttonesteen sijaan. Kirjapainossa pannaan töpinäksi ja ennakkokappaleet ”…ne päätyvät kustannusväen käsiin. Kustannustoimittaja käy kirjan tarkasti läpi graafikon kanssa, mutta ensin… tanssitaan ilosta!” Ja sitten minä löydän kirjan ja nautin siitä, toivotaan lopuksi.

Kyllä, toki oli hauskaa alan ihmisenä tutustua tekemisen kokonaisuuteen. Mutta kaiken tämän luettuaan nuori kirjailijan alku saattaa alkaa miettiä, millaiseen pyöritykseen sitä oikein joutuukaan ja kuinka hirveän monen erilaisen rumban kautta pääsee vasta eteenpäin. Ja se rumban tanssiminen?

Kirjat häviävät ja lentävät 

Sen parhaimmat kirjan häviäminen on iso ongelma. Maikki Harjanteen Mintussa ja kadonneissa kirjoissa (Otava 2022) vanhempien siivousvimma saa arveluttavia piirteitä. Kirjatkin viedään ulos tuulettumaan. Kun alkaa sataa, kaikille tulee kiire, ja kuivattamiseen keksitään monenlaisia ratkaisuja. Eipä tule heti ajatelleeksi, että Minttu on esiintynyt jo yli 50 arkipäivän tapauksessa eli kansitarra ”Lapsiperheiden ikisuosikki” on ihan paikallaan. Lopulta Mintun lempikirja löytyy, eikä uutta tarvitse itse askarrella. Olisi muuten ollut kiva tietää, mikä tuo lempikirja oikein on – se kun nukuttaa Mintun ihan varmasti. Kannesta voi hämärästi bongata sanan toukka. Pientä opetustakin on, kun Mintun aakkoset ovat sivulla hiukan sekaisin, mutta tässä perheessä on lempeä ja toisiaan tukeva ilmapiiri isoveli Villeä myöten.  

Jotta saan tämän tuskaisen blogin naputtelun kunnialla loppuun, on löydettävä vielä kolmas tukipilari eli kirjasto. Paikka on noussut viime aikoina suosituksi kohelluskohteeksi. Juha-Pekka Koskisen Mysteerijengin päänavauksessa Kirjaston kiusanhenki (kuv. Saana Nyqvist, Karisto 2022) oikaistaan kyllä sumeilematta virallista protokollaa. Kohteeksi on valikoitunut kunnianarvoisa helsinkiläinen Rikhardinkadun kirjasto, jossa kuulemma kummittelee. Niinpä kolmikko Nico, Mimosa ja Iivo kävelevät paikan päälle, tapaavat vähintäänkin ihmeellisen karikatyyrin mieskirjastonhoitajasta. Ei edes oikein huonolla tuulella tänä päivänä mieshenkilö toimisi klassisella historiatyylillä: ”- Mitä täällä tapahtuu? Miksi pahoinpitelette kirjaston kirjoja? Onko teillä aina tapana tulla koulun jälkeen kirjastoon riehumaan? Pitkä tuuheakulmakarvainen mies siirsi Nicon pois edestään ja poimi kirjan lattialta. Hän siveli sen pintaa hellästi ja pyyhki sitä villapaitansa helmalla. Mies ei ollut kovin vanha, vaikka hänellä oli leuassaan paksu pujoparta.”

Hontelo kaveri palkkaa lisäksi aikailematta kolmikon selvittämään kummitusongelmaa ja antaa heille vapaan pääsyn kirjastoon – hälytyksetkin voi kytkeä päältä pois. Ja kyllä, Rikhardinkadun kirjastossa mellastaa pari kummitusta, toinen modernisti merirosvotaustainen nainen, toisella taustaa kirjaston työntekijänä. Kummitusten tavoitteena on eri syistä löytää uponneen aarrelaivan kohtalon selvittävät kirjat. Paljastamatta nyt enempää lopun väännöistä jäin kuitenkin hiukan kaipaamaan tietoa, minne tuo pujopartainen mieshenkilö katoaa selittämättömästi lopussa aarrekirjat ehkä mukanaan. Mutta hauskin juttu taitaa avautua vain meikäläisille kirjastotaustaisille lukijoille, kun selviää, miksi kummitukset eivät päässeet kirjoihin käsiksi Kansalliskirjastossa. Johtajana toiminut Kai Ekholm on kyllä melkoinen kirjastomies ja kirjantekijä, mutta nyt tulee vielä lisää sädekehää: ”Kirjastonjohtaja Ekholm on taitava velho. Hän on asettanut koko rakennukseen loitsun, joka vie kummituksiltakin voiman. Siellä olen yhtä avuton törttöilijä kuin sinä, en pääse läpi ohuestakaan seinästä, en edes avoimesta oviaukosta, Rosalinda puuskahti.” 

Eli hiukan hyvän magian tunnustusta sentään Kansalliskirjastolle. Rikkardinkadulla taitavat asiat kuitenkin olla kriittisessä pisteessä, mikäli uskomme tähän pujopartaiseen Mölleriin. Hän ei halua kummitusten lisäävän kiinnostusta kirjastossa käynteihin: ”Se on vielä pahempi! Täällä pitää olla rauhallinen ja harras tunnelma. Jos täällä juostaan jahtaamassa kummituksia, koko atmosfääri on pilalla. Kukaan ei lainaa mitään ja joudumme mustalle listalle.”

Kunhan nyt ette mene lakkoon. Se vielä tästä kurjuudesta puuttuisi. Joutuisivat aaveet lukemaan ja lainailemaan aivan rauhassa.