Kultapöllö ja seitsemän kääpiön rytmiorkesteri

 Jukka Itkonen on poissa. Kirsi Kunnas on poissa. O-mikro pelaa edelleen. Melkoisen aukonnämä taiturit jättivät jälkeensä. Näin aatonaattona on nostalgista palata vuosien mittaan arvioimiinsa Jukan kokoelmiin ja poimia sieltä täältä mieleen jääneitä riimityksiä. Viimeiseksi olen säästänyt Jukan lapsuudenkotini edestä ja ympäriltä hahmotteleman joulumaiseman.

Mutta sitä ennen. Jukalle kuvittivat monet mainiot taiturit Camilla Pentistä Virpi Pennaan ja Matti Pikkujämsään. Poimin esimerkiksi Aprillipäivästä (Lasten Keskus 2017, kuvitus Virpi Penna) kommenttejani punaisen langan etsimisestä ja mietin syntyykö ensin runo vai oivaltava otsikko? ”Ongelma saattaa olla, ettei malta hiljentyä runo kerrallaan makustelemaan, vaan hyppii iloisesti tunnelmasta toiseen. Tähän houkuttaa myös kokoelman graafinen ilme: lyhyet pläjäykset on sijoitettu samalle aukeamalle. Camilla Pentti on sopiva kuvittaja Itkosen väliin nyrjähtävän maailman tulkinnalle: värikkäät tyypit, eläimet, elollistetut esineet poukkoilevat nekin estotta sivulta toiselle.” Tästä kokoelmasta taitaa löytyä Itkosen uskalletuin runo jättiläisen housuista, missä edelleen on ytyä suvun jatkamiseen. 

 Suomi sata vuotta

 on suosikkini: ”Hän tahtoi omaa isänmaataan/säkein ylistää./ Ja sitten, yhtä äkkiä/ hän osti sata säkkiä,/ ripusti ne lipputankoon/ tuuleen liehumaan./ Ja sekös sai naapureiden/ sapen kiehumaan./ Kuului ääni mitä äkein:/ ”Meidän Isänmaata ei/ ylistetä säkein!” Entäpä Tukaani puussa (2018, kuv. Matti Pikkujämsä)? Tuumin, ettei huonoja runoja Jukka ei rustannut, mutta rima alkoi olla melkoisen korkealla aina uusien kokoelmien kohdalla. Täältäkin lasten kanssa makusteltaviksi ovat jääneet sydämeenkäyvä koalan tuutulaulu poikaselleen ja aikuisemmalle hymyilyttämään Uspenskin kunnianosoitus Genan hahmossa.

Sukellus klassikkosatujen maailmaan tuotti sekin omat kureensa. Virpi Pennan kuvioima Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri (2020) esittelee itkosmaisesti vaikkapa Ruususen hermokohtauksen ja Punahilkan mummon mopon. Susi saa talon ilmaiseksi ja huomaa vasta sitten, miten kallista omistaminen on. Kaksi vanhaa tukijätkääkin löytyvät - kirjoitin tuon oikein – kyseessä ovat robotit Lahtinen ja Sallinen. Nämä eivät suostu ruostumaan, vaan lähtevät teräsmutterit nimettömissään merenrantaan kuuta katsomaan.

Susi päätti ryhtyä kasvisyöjäksi ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. ”Siitä tulikin bestselleri,/myydympi kuin Arto Melleri/oli milloinkaan./ Niin susi oman luontonsa/viimein selätti/ja niinpä kirjailijantyö/sen hyvin elätti.”

Terveiset molokkiravulta

 Tuottelias Itkonen on aina ollut. Tämän vuoden toisen kokoelman, Terveisiä ulapalta (2021, kuv. Camilla Pentti) alaotsikko on selkeästi Runoja vesiltä. Löytyy aiheita trilobiiittibiitistä molokkirapuun, varsieväisestä erilaisiin vedellisiin olomuotoihin merestä puheliaaseen puroon. Mitähän muuta liittyy ajatuksiin vedestä ja liplatuksesta? Höyhensaari, pilvilaulu, tähdet meren yllä, satamakuppila? Itkosen runot lähteä kätevästi mielenkiintoisista otsikkoideoista: tanssiaiset Ukko-Nooan arkistossa, joulu laivassa, Essi Messitytönaaveuni tai Merirosvo Piippi-Pinkerton. Camilla Pentti tekee iloista työtä nokkelien ja tarttuvien riimien kanssa. Loppu on kuin yhdistelmä eletystä: Jokaisen elämän meri. Ankara elämän meri. Lempeä elämän meri…

 

Kultapöllö (2021, kuv. Matti Pikkujämsä) sisältää valittuja runoja reilun kymmenen vuoden ajalta, eläin- ja luontorunoja, sanaleikkejä, urheilua ja tarinoita, laulullista materiaalia. Kourallinen uusiakin, joita kannattaa seasta poimia. Mutta Matti Pikkujämsn kuvitus taitaa olla juuri se clow, niin itkosmaista kuin osaa jokin olla. Ja harvinaisen hieno on myös Lasten Keskuksen kustannuspäällikkö Ulla Salmen johdatus runoihin – ei takakansihymistelyä, vaan oivaltavaa kiteyttämistä. Se on kuin enteellisesti ymmärtävä ja innostava polku Itkosen maisemiin ja mieleen. Otsikko toteaa tosiasian, Itkosen runoissa ei ole ikärajaa.

 Kehys ja sivellin

 "Jukka Itkosen lastenrunot ovat kirjallisuutta ilman ikärajaa ja juuri siksi ne ovat mitä parhainta kirjallisuutta myös lapselle. Lastenruno on Itkoselle ennen kaikkea kehys ja sivellin, ei ikävuosiin perustuva kohderyhmän määre.

Joka on siinä käsityksessä, että lastenkirjallisuutta kirjoitetaan nimenomaisesti lapsille, onkin ajatuksenjuoksultaan kankea, voisipa sanoa - aikuinen. Kestävin kirjallisuus tarjoaa vahvan todistuksen tuollaista käsitystä vastaan. Niin käytännöllisiä kuin vastakkainasettelut ehkä ovatkin, taide ja kirjallisuus eivät niihin suostu.

Itkosen runoissa lukija kohtaa ihmisen kokemassa, leikkimässä ja tutkimassa maailmaa: kuulostelemassa, keksimässä, kuulemassa väärin, hiljentymässä, kaipaamassa, kulkemassa kinttupoluilla ja hämmästyttävillä harhateillä, katsomassa, löytämässä ja liikuttumassa. Ehkä juuri siksi hänen tuotannostaan piirtyy myös kautta teosten ilmenevä katsomus, suhde itseen, kanssaeläjiin ja maailmaan. Myötämielellä, vastakkainasetteluja kyseenalaistaen, yhteisessä elon piirissä. 

 

Jukka Itkosen tuotannossa on toki kyse laittamattomasta rytmin- ja riimintaidosta, ja hänen kiinnostuksensa muotoon ja kirjalliseen perinteeseen on ilmeinen. Mutta tutkiva, leikkivä asenne, ihmettely ja löytäminen pätevät tässäkin. Riimi ei ole lopputulema vaan väline löytää ja luoda. Poikkeaman ja virheen taito ovat tekijän palveluksessa.
Itkosen runoja on sävelletty runsaasti, ja hän on sanoittanut paljon musiikkia. Kirjallinen perinne onkin hänelle ilman muuta myös laulettua sanaa. Se on silti kuitenkin vain yksi piirre laajasta tuotannosta, josta tämä teos tarjoaa valikoiman reilun kymmenen viime vuoden ajalta.

Jakaminen, toisen puoleen kääntyminen, ilo ja osallisuus, nekin Jukka Itkosen runoissa kohtaat."

 Joulurunoni, jonka näin ikkunastani

On sykähdyttävää löytää runo, joka avaa äkkiä eteen lapsuuden. Jukka Itkonen sen teki. Hänkin käveli samoja katuja, katseli ympärilleen kuten minäkin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Töölöntorille.

Kiitos ja hyvää matkaa.

                                   JOULUA TÖÖLÖSSÄ