keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Plättä on kuollut, elälöön Punni

 

Kun aikoinaan keräilin tietoja Suomessa myönnettävistä kirjallisuuteen liittyvistä palkinnoista, skaala olikin ällistyttävän runsas. Edelleenkin suurten julkisuutta masinoivien palkintojen taustalta löytyy lasten ja nuorten puolella kohtuullinen kirjo. Uusiakin on syntynyt, kuten varsin tuoreet Punni ja VaLas-kirjailijoiden tunnustukset. Edelleen ainakin jollakin tavalla kohderyhmän omissa käsissä olevat ratkaisutkin löytyvät esimerkiksi LukuVarkaudesta ja porvoolaisesta Runeberg-juniorista – tosin näissä aikuiset varmuuden vuoksi keräävät ehdolla olevat opukset ensin.

Suuret rahat eivät näissä piireissä liiku. Jäin miettimään palkintojen merkitystä. Suurta julkisuutta ne eivät taida saavuttaa, mutta entä palkitun tunteet? Kun sain toisen Pirkanmaan Plätän 1976, iloani taisi hiukan himmentää tietoisuus Anni Polvan ylivoimaisesta voitosta Tiinalla. Kun palkintoa ei kuitenkaan voinut antaa kaksi kertaa peräkkäin samalle tekijälle, Museoryöstöni nousi ykköseksi. Palkintoa mainostettiin aika rohkeasti vuoden parhaaksi nuortenkirjaksi, joten kakkossija ei sekään niin huono ollut. Palkintoni on edelleen esillä eli Taisto Toivosen plakaatti Kiljusen herrasväestä seuraamassa Pitkäjärveläisten esitystä. Sitä katsellessani ajattelen lämpimästi Anni Polvan hurttia olemusta ja monipuolista kirjailijanuraa. Plättä kyllä siivitti omaakin itsetuntoa, varsinkin kun Museoryöstö oli eräänlainen kokeilu kioskikirjan, ison tekstin ja vauhdikkaan kuvituksen sekä tositapahtumaan perustuvan juonen yhdistelmänä.
 

Plättä kuoli, eläköön Punni

Lastenkirjainstituutin Punni-palkinto lanseerattiin hyvään tarkoitukseen, esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta. Kirsi Kunnaksen Punni-jänis on sopivasti esimerkki erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Nyt kuuden satasen nipun sai tamperelainen Maria Lassilan esikoisteos Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020) kuvittajanaan helsinkiläinen Maria Vilja. Kaivoin viime vuoden muistiinpanoistani esille silloisen tunnelmani.

”Eevan tullessa koulusta selviää äidin itkeminen. Eno on kuollut, vaikka hän ei ollut vanha eikä sairas. Vanhemmat eivät kykene tai osaa selvittää tytölle tapahtuneen tosiasioita. Eeva alkaa nähdä talossa oudon harmaakaavun liikkuvan öisin.

Vasta kun tytön opettaja huomaa muutoksen koulunkäynnissä, asiat alkavat selvitä. Opettajan aloitteesta asia otetaan esille, ja enon masentuneisuudesta ja itsemurhasta pystytään keskustelemaan. Yöllä eno tulee Eevan luokse ja kertoo lähtevänsä pois, sinisellä laivalla. Harmaa kaapu valahtaa pois. Seuraavana päivänä koko perhe pitää vapaapäivän ja lähtee metsään retkelle. 

Lassila tavoittaa herkästi nuoren tytön surun, ihmettelyn ja kiukunkin, kun asioista ei puhuta selvästi. Eräänlainen opaskirjahan tämä voi olla ratkaisumalleineen. Kuvituksen mustat sävyt toki kuuluvat tunnelmaan ja lopussa hiukan pilkottaa jo keltaista ja sinistä.” Eevan enon itsemurha on harvinaisempi aihe lasten surukirjojen aiheina, mutta ei ainut lajissaan.  

Mielenkiintoista olisi joskus selvitellä yleensä kuolemaan liittyvän rekvisiitan käyttöä.  Harmaakaavun luettuani vieressä oli pari muutakin eli vaikkapa Jenna Kostet sekä  Milli, Mölli ja surunmaalaaja (kuv. Kaisu Sandberg, Myllylahti 2020). Millin isoäiti on kuollut, eikä tätäkään tapausta ole kunnolla selvitetty. Niinpä paikalle ilmestyy nuori poika, Surunmaalaaja. Hiljalleen Millin ympärillä värit alkavat tummua, ja poika tulee yhä lähemmäksi sateenvarjonsa kanssa. Ystävä Mölli yrittää auttaa ja piristää, mutta ei pärjää surun tunteelle. Kun vanhemmat huomaavat vihdoin ongelman, isä vie Millin melkein väkisin ulos ja selittää asian. Isoäitiä voi muistella eri tavoin, ja hän on edelleen läsnä. Kun Milli alkaa jopa nauraa muistaessaan isoäidin hurjanmakuisen mehun, Surunmaalaajan on poistuttava sateenvarjonsa kanssa. 

Lopussa mietitään vielä miten Milli kokee ja värittää erilaiset tunteensa. Kuvitus on selkeää ja tilanteet vievät tarinaa eteenpäin. Sateenvarjo symbolina on sekin tuttu muista surua ja kuolemaa käsittelevissä kirjossa.

 Meksikosta ympäri maailmaa

Maami Snellmanin ja Kiti Szalain Muistan sinua rakkaudella (Teos 2020, kuv. Sanna Pelliccioni) on taas kahden kulttuurin kuolemasta kertova isokokoinen kuvakirja. Alman mummon kuolema hiljentää suomalaisen perheen, mutta meksikolaisen luokkakaverin Diegon kertoma kuolleiden päivä on toisenlainen. Meksikolaisten Dia de Muertes tulee nyt esiteltyä kunnolla aina värien, muotojen ja ruokien puolelta. Siitä vain kokeilemaan kuolleiden leivän tekemistä!

Ehkäpä kuoleman läsnäolo vaikuttaa väriskaalaankin, joka on tummasävytteinen. Tällaiset kuvapohjat tosin vaikeuttavat paikka paikoin tekstin erottumista. Kuvitustyylissä hahmot tällä kertaa tuntuvat leijuvan tunnelmasta toiseen erilasilla alustoilla. Päiväkoti-ikäiset lapset ovat aika armottomia ja haluavat ensin esimakua kuvista. Kansi on sittenkin mielenkiintoisin. ”Joku haamu siinä on. Se on zombi!” Mutta sitten into lopahtaa, kun hahmoista ja tilanteista ei oikein kunnolla saa otetta. Hellällä ohjauksella mielenkiinto säilyy ja Diegon jutut tuntuvat hyviltä. ”Kuinka monta pääkalloa niiden juhlissa on?”

Mummon kuolema on toki asia, joka mietityttää, mutta kuvat eivät nyt jaksaneet pitempään innostaa. Tarvittaisiin pitempää ja rauhallisempaa tuokiota, värien ja hahmojen tutkimista, vertailua selkeämpien kuvitusten välillä, jotta näistä saisi parhaat puolet irti.

Kirsi Alanivan  Luutarhan tarinoiden  (kuv. Marjo Nygård, Karisto 2020) perusidea on yksinkertainen ja toimivakin. Eri kulttuurien kuolemia esitellään yhden henkilön kautta. Tarinan lopussa kerrotaan lisää kuoleman käsityksistä ja hautaustavoista. Tekijä on halunnut näin kirjallisuuden kautta tehdä tutkimusmatkoja muihin kulttuureihin. ”Vaikka käsityksemme kuolemasta ovat erilaisia, meitä kaikkia yhdistää varma tietoisuus siitä, että jokaisen elämällä on alku, keskikohta ja varma loppu. Tai ainakin jonkinlainen välipysäkki, jonka jälkeen matka jatkuu jossain toisessa muodossa. Tässä kirjassa esittelen viisitoista kuvitteellista tapaa elää. Ja kuolla. Seuraavilla sivuilla kivutaan tiibetiläisen Tashin matkassa maailman katolle, kolutaan Arktiksen ankaria maisemia Miken ja Lady Luupään perässä, kohotaan taivaan porteille rovastin rouvan kanssa ja kuullaan, miten katosi Mary Brown tuuleen.” 

Niinpä, kun on valittu tyyliksi ripaus mustaa huumoria, erilaisia outojakin fiktiivisiä elämänkohtaloita, ihmisluonnon uskomuksia myös omasta kaikkivoipaisuudesta, niin täytyyhän kuvituksenkin olla rennosti groteskia, liioittelevaa ja kokosivun peittävää.  Kannessa luuranko iskee silmää, ja se jo kertoo tekijän kynänjäljestä. Tarinat ovat oikeastaan hellyttäviä, mutta kontrasti pieneen tietolaatikkoon saattaa tuntua välillä jopa koomiselta. No, näistä asioista on kuitenkin kirjoitettu sentään moniakin opuksia, vaikka tekijä ei ole tainnut niitä sitten löytää – vaikkapa meksikolaisten juhlinnasta.

 Tutut kirjavarkaudet ja uudet VaLas ideat

Lasten LukuVarkaus-palkinto jaetaan tänä vuonna kesällä 21. kerran. Palkintosumma on sievoiset 3000 euroa, jolla voi jo päästä julkissuuteenkin. Aikoinaan Koskenkorvapalkinto – tamperelainen sekin muistaakseni – oli nimensä mukainen ja hyvin uutisoitu. Nyt kisaavat nokikkain Anja Portin ja Sari Peltoniemi, on Vuokko Hurmetta, Tuutikki Tolosta, Tylsää elämää ja Kaverin kesyttäjää. Aikuisraadin kokoelmasta valitsevat 3-6. luokkalaiset. Tuttua tohinaa, mutta ainahan on mielenkiintoista, kuka pärjää. Muita ehdokkaita ei sitten kukaan enää muista. Pitäisikö meilläkin olla Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön tapaisia urheilutietäjiä, jotka lonkalta kertoisivat, kuka oli vuonna 2010 LukuVarkaudessa fantasian edustajana? Sattumalta minä tiedän asianosaisena, mutta ei varmaan kovin moni muu ei-ehdokas.

VaLas on mielenkiintoinen yritys. Vapaat lastenkirjailijat –kollektiivi perustettiin kirja-alan murroksen keskelle tukemaan erilaisten ja moninaisten kirjojen esillepääsyä. Viime vuonna kollektiivi myös palkitsi kivasti erilailla tärkeästä työstä luokanopettaja Anu Löyttyniemen ja Paloheinän alakoulun 5 A-luokan lukupiiritoiminnasta – Tampereelta tämäkin. Tuttuja nimiä VaLas-kirjojen joukosta voi poimia Katri Tapolasta ja Sari Peltoniemestä Hannu Hirvoseen. Minun pöydältäni osui käsiin Päivi Lukkarilan Kuinka saavutetaan Zanshin (Nokkahiiri 2020, kansi Ada Ikonen).
Asialla on koulun hyvin tunteva tekijä, jolla on jo mukava teosrivi takanaan. Tämä näkyy kädenjäljessä, joka on sujuvaa, sopivan jännitteisesti etenevää. Sisältö on myös kiinnostava ja ajankohtainen – valitettavasti. Koulukiusaus ei taida loppua hevillä, vaan muuttuu yhä raaemmaksi. Koulua vaihtanut seiskalainen Arsi on modernisti e-urheilun osaaja, mutta monet asiat kaihertavat. Koulussa hän joutuu Korston silmätikuksi, eikä elämä todellakaan helpotu. Lisäksi yksinhuoltajaäiti ei suostu paljastamaan Arsin oikeaa isää, joten omatoimisuus on kunniassaan. Lukkarila punoo kätevästi verkkoonsa vielä äidin pakottaman oikean urheiluharrastuksen, karaten. Paljastamatta liikoja loppuratkaisusta saatan sanoa, että tuli luettua saman tien loppuun. Pidän onnellisista lopuista, jossa rankat kohtalonoikutkaan eivät tunnu liimatuilta. Tapahtumat etenevät usein mukavan itseironian sävyttömänä lukujen otsikoita myöten: Poika nimeltä Perse, Kuinka saada tiimi raivoihinsa, Kuinka toimitaan rehtorin puhuttelussa tai Kuinka itketetään äitiä.

Luotan Lukkarilan koulupoikien sielunelämän tuntemukseen. Toivon silti, että Arsin kaltaisia elämään realistisen monimielisesti ja itämäisesti kumartaen ja tilaisuudesta vaarin ottavia filosofeja olisi paljon enemmän. En ole siitä ihan varma. VaLas-kollektiivin kirjailijoiden kustantajat ovat hyvin hauskoja ja varmaan omakotoisia Kuukustannuksesta Ran Raniin. Silti ihmettelen, miksei Zanshin tullut Karistolta. Ai niin, se taidettiinkin myydä jollekin isommalle tässä kirja-alan uudelleen muokkauksessa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Lukuja, leikkejä ja punainen hame

 

Kevät tulee yhtä varmasti kuin Lukuviikko, Muumipeikon herääminen vähän liian aikaisin ja Finlandian raatien uudet kokoonpanot. Niin, ja tietysti Lastenkirjainstituutin kokoamat viime vuoden ilmestymismäärät ja Kustannusyhdistyksen myyntiluvut. 

Voi kun olisi Toven oma viiva!
Ensimmäinen koronavuosi ei näyttänyt lukujen perusteella sujuneen niinkään huonosti. Kirjojen myynti laski vain hiukan, ja e- ja äänikirjojen huima nousu kompensoi sekin. Kuvakirjat jylläsivät tietysti (437 kpl), mutta lasten ja nuortenkirjatkin ylsivät yhdessä aivan samaan lukuun. Tietokirjojen osuus (232) on kasvanut parin viime vuoden aikana mukavasti.

 Lukuviikko ja lukujen summa

 Luvuthan eivät kerro kovinkaan paljoa tasosta. Mukaan mahtuu runsaasti toisintoja, sarjoja, käännöksiä, tutuntuntuisia ratkaisuja ja helppoja kevytversioita.

Parhaiden löytämiseen tarvitaan rutkasti tiedotusta, löytämisen helpottamista, arvioita ja aktioita. Niitä on aina ollut tarjolla Lukuviikolla 5.-11.4, jonka teema on tänä vuonna ”Lukutaito on kansalaistaito”. Tällainen tiivistys on ollut näköjään tarpeen lanseerata näinä aikoina. Mitähän sanoisikaan ystävämme ”Ennen kaikki oli paremmin”.

Huolehtijoita ja uudistajia, kesijöitä ja tekijöitä onneksi on olemassa. Luin sattuneesta syystä – kevätkokous – Lastenkirjainstituutin viime vuoden toimintakertomuksen. Tällaiset koonnit ovat hyviä muistuttajia pitkäjänteisemmästä työstä, jonka osaset saattavat helposti hukkua vuodenkierron syövereihin. Lastenkirjainstituutti selvästi tekee itsestään välttämätöntä toimijaa: koronavuodenkin aikana tapahtumia riitti, uusia innovaatioita, vanhojen parantamista ja haasteita muille järjestöille.

 Ketkä jylläävät raadeissa?

 Finlandia-raatien kokoonpanot ovat aina mielenkiintoista tutkailtavaa. Nyt lastenkirjojen valitsijat ovat tavallista haastavampia. Diktaattorina toimii Perttu Pölönen (s. 1995), joka nuoresta iästään huolimatta – taitaa olla kautta aikojen nuorin valitsija – kantaa mm. titteleitä futuristi, keksijä, puhuja, tietokirjailija, kolumnisti, säveltäjä ja Sävelkellon kehittäjä. 

Entäpä kirjastoimmeiset, joita on näkynyt jo monen kymmenen vuoden aikana jäseninä? Tuleeko kollegoilta paineita tai suosituksia niin kuin joskus aikaisemmin? Aina eivät kuitenkaan luetuimmat opukset olekaan välttämättä niitä koskettavimpia kuten kirjastoalan moniosaaja ja kirjastobyrokraattina toiminut sekä pianoa soittava Päivi Jokitalo varmaan aavistaa. Tämän tietää puolestaan kokemuksesta raadin konkari eli toimittaja, tuottaja, käsikirjoittaja, kriitikko, sarjakuvan tuntija, jonka Sarjakuvastin-albumia on tullut selailtua useampaankin otteeseen. Petri Kemppisellä on todella alueen tuntemusta: Helsingin Sanomissa televisiosta, sarjakuvasta, lastenkirjallisuudesta ja elokuvasta, Ylessä nuortenohjelmien päällikkönä.

Näitä komppaa sitten Lukukeskuksen kehittämistä mietiskelevä Emmi Jäkkö, joka on innostunut Sankaritarinoista pojille (ja meille muillekin).  Lukukeskuksesta on hyvä näköala suoraan lukemisen kentälle, missä kirjailijat koronavuonna ovat enemmän tai vähemmän tehneet live- ja nettilivekeikkoja. Kirjan toisena toimittajana ollut Aleksis Salusjärvi - minusta eräs tärkeimmistä vaikuttajista lukemisen kulttuurin kentällä tätä nykyä – voi varmaan joitakin teknisiä vinkkejä antaa. Olihan hän kaunokirjallisuuden Finlandia-raadin puheenjohtaja kolmisen vuotta sitten. Eikä pidä unohtaa kirjastonhoitajien panosta uudessa kaunon raadissa – siellä on Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara. 
Miten sanoisinko hiukan tietokirjallisuuden puolelle kallistuvat raatilaiset tulkitsevat vaikkapa runsasta faktiomateriaalia? Nyt on hieno mahdollisuus palkita samalla iskulla niin tietoa, tarinaa että tietokuvitusta. Jään odottelemaan mielenkiinnolla.

 Mitä lukujen sisällä?

 Lastenkirjainstituutti on myös kurkistanut kirjamäärien sisuksiin. Sieltä on löytynyt ehkä odotetusti ympäristöasioita ja ilmastonmuutos. Yhteenvedossa todetaan miten niin kauno- kuin tietokirjallisuudessa korostetaan jokaisen mahdollisuutta vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Esikuvia löytyy runsaasti, ja pienikin teko voi olla ratkaiseva. Perheen käsite laajenee myös uusissa kotimaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa – on kotoilua, isän ikävää, yhteisyyttä ja erilaisia kriisejä. 

Toisissa yhteyksissä on myös puhuttu varsinkin nuortenkirjallisuuden synkkyydestä. Oikeastaan tittelitkään eivät peittele asiaa. Juuri tullut Lee Baconin Viimeinen ihminen (WS, kuva Karl Kwasny)) on tytön ja robotin odysseia teknodiktatuuriin, Max Brallierin Maailman viimeiset tyypit-sarja (WS, kuva Doudlas Holgate) on taas malliesimerkki Netflixin tuotantotuesta ja kosmisen pahuuden uhasta. Kuin meillä ei ole muita ongelmia omasta takaa, niin pannaan todella humoristiseksi ranttaliksi vielä hiukan  elinvoimaisen maapallon lopulliseksi tuhoamiseksi.

 Onkohan leikki unohtunut kokonaan?

 Olisiko siitä vastavoimaksi, kun korona hellittää? Harjoitella voisi varmaan jo ajoissa. Saattaa muuten olla jonkinlainen atavistinen muistuma lapsuuden lääkärileikeistä, että ystävä rypisti kulmiaan Aikuisten leikkikirjan (Tuuma 2020) kohdalla. Ei hätää, Metti Vuoskun ja Anette Siilin kooste on hyvin säädyllinen kotileikkien kokoelma, joka ei vaadi suuria reksiviittoja. Tuttuja ja niistä tehtyjä variaatioita löytyy, mutta tosiaan, olisin kaivannut optimisti-pessimisti-leikin rinnalle esimerkiksi vielä ahtaammalle laittavia vaihtoehtoja. Ajanvietteestä tämä toki käy ja esimerkiksi, että aikuisillekin tarvitaan jo kädestä pitäen ohjeita.

Eivätkö lasten leikit enää kelpaa? Iloista perheen keskeistä kotoilua, yhteisyyttä ja erilaisten tilanteiden ratkomista? Kirjoista ei ainakaan ole puutetta. Leikki kaikkialla (Cultura 2000) on melkoinen kooste leikin eri osa-alueista ja kirjoista. Mitä mahdollisuuksia! Halataan puuta tai Körötetään kirkkoon, lauletaan Kukurikuusta, Leikisti ja oikeesti ja tutustutaan Mysi Lahtisen Leikkivuoteen. Leikki on totta! ja Leikki vieköön! Toki lastenkirjoissa vielä leikitään, mutta ovatko luonteet ja mallit muuttuneet nekin totisemmiksi?  

 Punaisen hameen voima

 Pysähdyin Jani Toivolan Poika ja hame -kirjan yhdelle aukeamalle (Otava 2021, kuvitus SaaraObele). Siinä koulun pihalla leikitään, ja kuvasta voi etsiä erilaisia variaatioita hyppelyistä pallopeleihin, puuhun kiipeämistä ja muuten vain jutskaamista. Graafisesti ja tarinallisesti seuraavat kuvat muuttavat tilanteen dramaattisesti. 

Jani Toivolan kirja on tietysti kertomus Roni-pojan pakottavasta halusta saada pukeutua hameeseen. Aihe ei ole tietenkään uusi, sitä on käsitelty muun muassa ruotsalaisissa kuvakirjoissa. Kuvallisesti minusta kuitenkin Saara Obelen luomana hameeseen liittyvät ennakkoluulot, pelon voittaminen ja oma tekeminen nousevat hienosti esiin. Punainen hame todella hulmuaa, siinä pyöriessään Roni tuntee nousevansa lentoon ja suoritus saa luokan häijymmänkin kaverin hiljaiseksi. ”Hame muuttuu valtavaksi myrskyäväksi mereksi, ja Roni on kuin suuri uljas laiva aaltojen keskellä. Mitä kovempaa Roni juoksee, sitä vahvempi ja itsevarmempi olo hänelle tulee. Mitä kovempaa hän juoksee, sitä enemmän häntä alkaa hymyilyttää, ja lämmin tunne valtaa koko kehon. Ronista tuntuu aivan kuin hän juoksisi ilmassa. Taivas ja aurinko tuntuvat olevan yhä lähempänä ja koulun piha ja ilkeät pojat jäävät yhä kauemmaksi.”

Kirjaa voi tulkita monella tapaa. Tärkeää on Ronin saama tuki, kodin ymmärtämys ja ystävän luonteva ihastus rohkeasta teosta, joka sai kaikki ihmettelemään ja hiljaisiksi.  Punaisen hameen leikki vie pitkälle miettimään omia tekemisiään ja luulojaan.