Määritä 90 %kertova tieto 10%

Tänään on viimeinen päivä ottaa kantaa sanoisinko jo ikivanhaan ongelmaan kauno- ja tietokirjailijoiden opetusministeriön kirjailija-kääntäjälain jakosuhteesta. Lakiluonnoksessa nimittäin on edelleen suhteena 90 % kaunolle ja 10% tiedolle. Kirjailijaliitto ei pidä vanhasta nimityksestä eli kirjastokorvauslaista. Tosiasiahan on, että se periytyy ja tukeutuu vanhaan sopimukseen korvauksista lainatuista teoksista ja kirjastojen vuosittain kirjojen ostoon käyttämästä rahasummasta. Tietokirjallisuuden osuus ei ole kovin vanha, mutta sen osuudesta on taitettu peistä koko ajan. Tulee ihan mieleen, miten VR:n lakkoon menneet junahenkilöt perustelivat vaatimuksiaan ikiaikaisella oikeudella syödä työaikana. 

Kirjailijaliitto on esittänyt, että koko tietokirjallisuuden pieni potti siirrettäisiin toisiin käsiin vaikkapa Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle, ja kokonaissummaa nostettaisiin. Näinä aikoina tuo voisi olla kovan työn takana. Karkkeja ei suoda kaikille, niin mukavaa kuin se olisikin. Vaaroista saa lisää tietoa Vuokko Hurmeen ja Anni Nykäsen tietokirjasta.

Kirjastot ovat sotkeutuneet siis monella tapaa mukaan korvaus- ja tukimenettelyihin, vaikkei sitä kenties heti tule ajatelleeksi. Nykyisin lainauksien korvaaminen tekijöille tapahtuu hiotulla ja toimivalla korvaussysteemille, jota hoitaa Sanasto. Kirjastojen lainaukset kerätään ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta tilitetään tekijöille kappalehintaan. Korvaukset ovat merkittävä tulonlähde monille – varsinkin julkisuudessa hyvin menestyneille ja suosittujen kuvakirjojen puolelle – mutta pienempien apurahojen suuruisia määriä jakaantuu varsin laajalle.

 Kirjastojen valinnat valokeilaan

 Määrät riippuvat tosin kirjastojen hankinnoista ja myös kirjojen esillepanosta ja suosituksista, vaikkapa kirjastojen tekemistä kirjalistoista. Kirjastojen kirjavalintoja tekevät ovatkin osaltaan myös kirstunvartijoita, vaikka eivät ehkä tule ajatelleeksi asiaa syvemmälti. Miten suhtaudutaan vaikkapa kotimaiseen tuotantoon/ käännöskirjallisuuteen lastenkirjojen laatumittarissa? 

Eräs ongelma tulee heti esille lastenkirjojen kohdalla. Jos haet tietokirjalle apua, sinulla on paljon heikommat mahdollisuudet kuin kaunon puolelta. Ja juuri lasten tietokirjallisuuden moninaisuus ja kerronnalliset ratkaisut tuovat lisäväriä. Fiktiota ja tietoa yhdistelevät ratkaisut ovat yleistyneet laajemminkin. Fiktiivisten henkilöiden esiintymiset selkeästi tietokirjamateriaalin lukuteknisesti helpottavina johdattelijoina näyttää tuottavan päänsärkyä myös kirjastolaisten luokittelussa.

Tilanne näkyy vaikkapa Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin faktiossa Elsa ja Lauri kierrättävät, joka on Vantaalla sijoitettu tietokirjaksi, muualla kaunokirjaksi. Samoin Vuokko Hurmeen ja Väinö Heinosen Housuvaaran uimahalli on vain Helsingissä kaunokirjallinen teos. Tietokirjailijoiden Tietopöllöllä palkittu Ihme ilma! on saanut tietokirjan statuksen, mutta tuettu Taiteen edistämiskeskuksen kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunnalta kuten myös Vuokko Hurmeen Karkkikirjan jatko Eläinkirja.

Sen sijaan kaunokuvakirjaksi luokiteltu Jukka Laajarinteen ja Mari Luoman Kadonneen madon jäljillä – tarina monimuotoisuudesta on nyt kuin popularisoivan ja mukavan oloisen naapurin pitkä monologi luonnon suhteista ja yhteispelistä. Toki siinä on faktion tapaan mukana siellä täällä pari puhuvaa ja seikkailevaa ötökkää, mutta tieto kattaa suurimman osan kirjasta. Sen taustajoukkokin on Helsingin yliopiston tiedekasvatuspuolelta, joka kuuluu 11 yliopiston LUMA-keskuksen Suomi-verkostoon.

Tunnen myös erään tekijän, joka ihmetteli, miten hänen kertovaksi tietoromaaniksi kirjoittamansa teos sijoitettiinkin tiedon hyllyihin. Tietävätkö kirjastolaiset tarkemmin, mikä on tekstissä tarinaa tai totta? Olikohan kirjastojen valintaraati nähnyt kirjaa saati laskenut faktan ja fiktion osuudet? Miten kirjojen täydennykset tulevatkaan mahdollisiksi, jos kiinnostus yllättäen kasvaa eikä kirjoja ole valinnassa nähty eikä makusteltu oikeasti? 

Ymmärrän, että tämä on jonkinmoinen mahdottomuus nykyisten tuotantomäärien aikana. Näyttää myös siltä, että luokittelussa ja valinnoissa merkitsevät enemmän juuri kirjan rakenteen muodot, kertova ote, tarinallisuus ja seikkailu kuin tiedon määrä. Kuvitukseen kannattaisi kyllä kiinnittää enemmän huomiota. Sen kokonaisuus ohjaa kirjan luonnetta voimakkaasti.

 Kaikki hakemaan faktiota?

Minä veikkaan, että tilanne jatkuu ennallaan. Lautakunnassa jatkaa niin kaunon kuin tiedonkin hakijoista parhaat päältä –lautakunta. Muutoksia on jo tapahtunut, kun aikaisemmat pienet ja lukuisat apurahat jäivät pois ja satsattiin isompiin. Tämä oli järkevän tuntuista, varsinkin kun Sanasto hoitelee kätevästi nämä oikeat kirjastokorvaukset.     Mutta tosiasia on myös, että yhä enentyvän ja monipuolistuvan lasten ja nuorten tietokirjojen tekijöiden mahdollisuudet eivät merkittävästi kasva. Tietokirjailijat ry on tukenut säntillisesti vuosittain, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan listoilla on lastenkulttuurin eri alueita ja erilaiset säätiöt ovat mukana harvakseltaan. 

Mutta mitäpä jos haetaan kaikki kirjailijoiden ja kääntäjien apurahalautakunnalta siltä 90 prosentin puolelta kivoja faktioprojekteja? Eihän sille mitään voi, jos tuloksena onkin mainio ja hieno lasten tai nuorten opus, jonka kirjastolaiset sijoittavat tietopuolelle. Heilläkin on muuten salainen ase: hankalan kirjan voi luokitella fiktioksi, mutta pannaan tarra kanteen: luonto, tekniikka, kierrätys! Samaan hengenvetoon on todistettava, että kirjojen luokituksen hakusanat ovat mainioita ja auttavat ainakin kirjastolaista löytämään kysyjälle kirjoja alalta kuin alalta.

 Mihin tähdätään?

 Mikä sitten on tässä tärkeintä? Sain pari päivää sitten sähköpostia sukulaiselta, joka oli juuri lukenut Halkokellarin salaisuuteni. Kirjoitin kirjan tällä hämärällä faktiopuolella ja kerroin isoisästäni Kallesta, helsinkiläisestä talonmiehestä, halkokauppiaasta ja rakennusmiehestä ja kolmen sodan eläneestä pilliklubin polttajasta. Mukana oli faktaosuus niin kiinalaisista pääkaupunkiseudulla kuin Töölön kirjaston historiasta ja Kankurinkadun vessaratkaisuista. 

Sovitaan, että kirja oli tiedollinen muistelmallinen jännityskirja autenttisine valokuvineen, kuten kirjastolaiset tuomitsivat. Sain siihen kyllä apurahan, mutta enpä kerro kummalta puolelta.

Joka tapauksessa sukulainen kirjoitti, miten iloinen hän oli ollut kirjan luettuaan. Kallen hän oli tavannut nuorempana. Nyt tuo ihminen ikään kuin kertoi itsestään ja hajanainen kuultu historia muuttui todelliseksi ja koskettavaksi.

Ehkä siinä olisi yhteinen päämäärä kaikkien näiden kommervenkkien sijaan?